Avainsana: jaarittelua

Marraskuu loppuu

Tänään marraskuun viimeisenä päivänä totesin, etten ole kuluvan kuukauden aikaan vielä kertaakaan tänne blogiini kirjoittanut. Lienee siis aika korjata tilanne, vielä kun ehtii.

Marraskuun aikana saimme hirvijahtimme päätökseen. Itse en päässyt hirveä ampumaan tänä syksynä, mutta pääasia on tietenkin koko porukan tulos. Peurapukin ammuin kuitenkin, vaikka seurassamme olikin suositeltu naaraiden ampumista. Peurapukista oli kannustukseksi määrätty sarvimaksu. Kävi kuitenkin niin, että katseltuani kymmenisen minuuttia peurapukin sarvien esittelyä ja kyljen tarjoamista, en enää voinut mieltäni malttaa. Niin kohtasi peura kohtalonsa ja päätyi pakastimeeni. Sarvet saanen seinälle joskus kevään kuluessa.

Yksi syy kirjoittamattomuuteeni on pieni koirulaisemme. Se on keksinyt varmaan mielestään hauskan leikin ja herättää minut aina jossain vaiheessa aamuyön kuluessa. En siis ole montaakaan yötä saanut rauhassa nukkua. Olen siis kärsinyt jonkinasteisesta univajeesta ja kroonisesta väsymyksestä. Toivon kovasti, että karvakorva ryhtyy kunnolla nukkumaan, kunhan siltä tulevana perjantaina poistetaan maitohampaat. Raukkaparalla kun on tällä hetkellä kaksiriviset hampaat. Varsin yleinen rotuominaisuus kuulemma. Eläinlääkärireissu on siis edessä.

Tämän enempää en taida kirjoittaa ennen joulukuuta. Yritän päästä hieman normaalia aiemmin nukkumaan, jotta univelkani hieman lyhenisi. Toivottavasti onnistun.

Syystoimintaa

Syksy on jälleen pitkällä. Pikapuoliin saadaan varmaan luntakin ihmeteltäväksi, ainakin rakas vaimoni jo eilen mainitsi lumisateessa koiran kanssa seisseensä. Olen taas ollut pitkään kirjoittamatta tänne. Osasyynä lienee tiivis harrastustoimintani: tiistaisin puutöitä, perjantaisin ikonimaalausta ja viikonloppuisin metsästystä. Suurin tekijä on silti varmaankin laiskuus. En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka olen netissäkin jonkin verran roikkunut. Yksi syy väsymykseeni voi tietenkin olla Nuppu-tyttösemme, joka iloisesti herättää minut vähintään yhden kerran yön aikana. Lepo ei siis ole ollut aivan täydellistä koirulaisen saavuttua taloon.

Kolme viikkoa sitten aloitimme jälleen hirvenmetsästyksen. Ensimmäisenä viikonloppuna jouduin antamaan periksi ja jättäydyin sunnuntaina pois lievän flunssan nujertamana. En yksinkertaisesti jaksanut rymytä metsässä, niin kuin olisi pitänyt. Toisena viikonloppuna sitten olinkin molempina päivinä metsässä. Kolmas viikonloppu jäi väliin työni vuoksi. Tänä viikonloppuna emme metsään hirviä tavoittelemaan lähteneet, sillä viime viikonloppuna eivät olleet saaneet hirvikontaktia kumpanakaan päivänä. Päällikkömme ilmoitti, että odottelemme lumen tuloa, jotta hirven jäljillä on parempi pysyä. Kahtena ensimmäisenä viikonloppuna saimme kuitenkin saaliiksi kaksi kolmasosaa lupiemme mukaisesta määrästä, joten ilman saalista ei ole koko alkukautta viettää.

Peuranmetsästyksenkin aloitin omalta osaltani vasta toisena hirvenmetsästysviikonloppuna, eli 17.10. Päätin kokeilla onneani lapsuudenkotini tontilta ja suunnittelin meneväni sinne kyttäilemään pellon kulmaan. Jätin autoni harjulle ajotien päähän, kuten tavallista. Varustauduin rauhallisesti auton luona ja lähdin pikkuhiljaa kävelemään mäkeä alas. Pihaa lähestyessäni huomasin talon vieressä olevalla pellolla peuralehmän ja kaksi vasaa ruohoa syömässä. Jatkoin lähestymistä varovasti kunnes pääsin ulkorakennuksen kulmalle. Siinä vaiheessa peurat olivat yhtä lukuunottamatta siirtyneet talon kulman taakse katveeseen. Paikalle jäänyt oli vasa, mikä sopi metsästyssuunnitelmiini. Otin kiväärille tuen ulkorakennuksen kulmasta ja tähtäilin peuraa hetkisen. Kun se sitten kääntyi sopivaan kulmaan laukaisin aseeni. Peuran käyttäytymisen perusteella päättelin osuneeni, mutta silti se loikki paikalta ja katosi talon taakse.

Annoin tilanteen rauhoittua hetken ja lähdin varovasti saaliini perään. Päästyäni talon kulman takaa kurkistelemaan pellolla hämmästyin suuresti. Minua ihmetteli pellolta peuralehmä ja kaksi vasaa, kaikki pystyssä ja tarkkaavaisina. Siinä vaiheessa tuli jo mieleeni, etten ehkä osunutkaan niin hyvin kuin kuvittelin. Ajattelin etten tietenkään voisi ampua toista kertaa, ellen tietäisi kumpaa yritin ensimmäisellä kerralla. Pian kuitenkin huomasin toisen vasan lähellä vielä yhden peuran. Tämä neljäs tapaus makasi kyljellään ja osoittautuikin saaliikseni. En siis ampunut ohi. Tarkempi tutkimus hetkeä myöhemmin osoitti, että olin osunut juuri siihen mihin tarkoitinkin.

Mielenkiintoinen asia, joka minun pitää vielä tänä syksynä selvittää on tuon jäljelle jääneen peurakolmikon koostumus. Käyttämässäni riistakamerassa kun en ollut kolmen vasan porukkaa nähnyt. Ampumani otus kyllä oli kameran muistikortille tallentunut pari päivää ennen matkansa päätä. Samassa kuvassa kuitenkin peuralehmä esiintyi vain kahden, ei kolmen vasan kanssa.

Alla olevasta kuvasta näkyy ampumani otus pellon kulmalla muutamaa päivää ennen kohtaamistamme.

 

Kaikenlaisia koiruuksia

Toissa viikon torstaina kävimme noutamassa pienen koiran taloutemme lisäkkeeksi. Nuppu-nimeä vielä opetteleva chihuahuatyttö on melko vilkas tapaus. Nyt puolentoista viikon jälkeen alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että ainakin sisäsiisteyskasvatus on tuottanut tulosta. Kunhan vain muistamme otuksen ajoissa viedä pihalle. Ei se vielä itse ilmaise tarvettaan ulkoiluun. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Ehkä vielä jonain päivänä voimme palauttaa matotkin lattialle, pesulan kautta luonnollisesti.

Muuten tuo pieni suden sukulainen on melko hauska pakkaus. Vauhtia riittää niin sisällä, kuin ulkonakin. Sinänsä positiivista, että pysyy pienet lihakset kunnossa. Tänään huomasimme pienen yöperhosen lennähtäneen sisään. Koira alkoi sitä jahdata, tosin hieman epäsusimaisesti aina välillä perääntyen, kun perhonen nousi siivilleen. Tuota jahtausta oli hauskaa katsella.

Olihan sekin mukavaa, kun koiran ensimmäisenä iltana luonamme nukkumaan mennessä se käpertyi kainalooni. Siinä se nukkui aivan rauhallisena aamuun saakka. Oli raukkaparka varmasti matkasta väsynyt. Se kun ei malttanut matkan aikana nukkua, vaikka selvästi silmät lupsahtelivat välillä kiinni. Ensimmäisen yön jälkeenkin se nukkuu yöt varsin rauhallisesti. Joitakin pieniä välikohtauksia on joskus harvoin, mutta eiköhän se vielä opi.

Tähän mennessä uskoisin saavuttaneeni laumanjohtajan statuksen pienen koiran ajatuksissa. Toki sille vielä pitää kaikenlaista opettaakin. Nuppu on nyt siinä iässä, että maitohampaat alkavat vaihtua ihan oikeisiin koiran hampaisiin. Se tietenkin aiheuttaa kutinaa ikenissä ja siis tarvetta nakerrella kaikenlaista. Alkuun nakerruslistalla olivat myös sormeni ja ajoittain myös nenäni. Tuota ikävää tapaa olen saanut koiran vähentämään. Nykyisellään se pääsääntöisesti vain nuolee kättä. Vain joskus riehaantuessaan pieni hammas sormeen tarttuu ja silloin se saa muistutuksen asiasta. Se oli taloomme tullessaan jo viiden kuukauden ikäinen, joten oppiminen ei ole aivan yhtä nopeaa kuin pienemmällä pennulla. Chihuahuat ovat älykkäitä koiria, joilla on vahva oma tahto. Senkin vuoksi Nupun kouluttaminen on hieman haasteellisempaa, kuin joidenkin suurempien koirien. Toisaalta taas tarkoituksenamme ei ole käyttää Nuppua näyttelyissä, eikä aloittaa agility-harrastustakaan. Koulutuksen tarkoituksena on siis yhteisten pelisääntöjen opettelu enemmänkin kuin robottimainen käskyjen totteleminen.

Kirjoituksestani voi saada negatiivisen kuvan yhteiselostamme, mutta totuus on toisenlainen. Nuppu tuottaa juuri sellaista iloa, kuin sitä hankkiessa oli tarkoituskin. Hieman varuillaan sen kanssa pitää olla siksi, kun se on niin kovin pieni. Se kun katsoo suurilla ruskeilla silmillään sen näköisenä, ettei koskaan ole saanut ruokaa tai huomiota, niin äkkiseltään voisi heltyä. Täytyy kuitenkin muistaa katseen takana piilevän manipulointiin taipuvaisen otuksen, joka kuitenkin on koira eikä ihminen. Uskon meillä kuitenkin olevan hauskoja hetkiä edessä pienen sylikoiramme kanssa.

Laiskottaa

Tänään oli tarkoitus hieman huoltaa autoa. Vaihtaa öljyt, tulpat ja jakohihna. Siis pientä puhdetta. Vaan kun ei jaksa. Osasyynä saattaa olla se, että kotimatka töistä kesti tänään tunti kaksikymmentä minuuttia, siis sen normaalin puolituntisen sijaan. Syynä oli 8-tiellä Maskussa tapahtunut liikenneonnettomuus.Turun sanomien nettiuutisten mukaan tukkirekka oli törmännyt liikennevaloissa seisseen täysperävaunurekan perään. En huomannut ruuhkatilannetta ennen kuin oli jo myöhäistä vaihtaa reittiä. Olin jo ehtinyt jonkin matkaa alas ramppia, kun totesin massiivisen tukoksen edessäni.

Ajan työmatkallani valtatie 8:lla normaalisti noin kilometrin matka. Tänään tuohon matkaan tuhraantui lähes tunti. Eniten tilanteessa ärsytti ne kanssa-autoilijat, jotka olivat tärkeämpiä kuin me muut ja kaahasivat ohituskaistaa aina sinne saakka, missä poliisi ohjasi kääntymään kohti Kustavintietä. Osasta näki selvästi, että he kyllä huomasivat tilanteen, mutta olivat ilmeisesti kiireisempiä, koska eivät tyytyneet kaukaisempaan paikkaan jonossa. Epäilen mateluvauhtini johtuneen osittain näistä itsekkäistä idiooteista. Jos kaikki olisivat kiltisti edenneet samassa jonossa, olisimme kaikki olleet nopeammin perillä. Mutta joidenkin mielestä heillä on ilmeisesti suurempi oikeus kulkea kuin muilla, joten he kiilaavat härskisti. Jos tuollainen kiilari olisi pyrkinyt eteeni en olisi päästänyt, vaikka yleensä liikenteen sujuvuuden vuoksi teenkin tilaa eteeni. Olen monesti todennut vetoketjuperiaatteen olevan varsin toimiva ruuhka-aikojen liittymissä. Tai siis se olisi ilman näitä yksiä röyhkimyksiä. Mistähän se muuten johtuu, että ovat yleensä keski-iän loppupuolella olevia miehiä suurissa, kalliissa autoissaan?

”Rankka” päivä toimistossa

Eilinen päivä oli jotain aivan toista verrattuna tämänpäiväiseen liikennekoettelemukseen. Vietimme työpaikalla jälleen kerran työhyvinvointiohjelman mukaista teemapäivää. Aamu alkoi reippaasti Kaarinanuimahallissa vesijumpalla. Neljätoista raavasta rajavartiomiestä pääsi toteamaan, että kyllä vedessäkin voi tulla hiki. Reippaan jumpan jälkiverryttelyksi uin vielä muutaman sata metriä. Vesileikkien jälkeen siirryimme lounaalle Paraisille,golf-klubin ravintolaan. Ilmeisesti osa työkavereista oli tiennyt etukäteen tuon vesijumpan hikiseksi puuhaksi, sillä yllättäen lounaalla lukumäärämme oli kasvanut hieman yli kahdenkymmenen.

Lounaan jälkeen oli kaksi vaihtoehtoa päivän jatkamiselle. Joko golf-pallon mätkiminen tai vaellusSattmarkin ulkoilureitistöllä. Minulla kun ei ole mitään golf-palloja vastaan, niin valitsin tietenkin tuon vaellusvaihtoehdon. Viihdyn muutenkin paremmin luonnon helmassa kuin ajellulla nurmikolla. Lounaspaikalta siirryimme siis kolmetoista muun innokkaan luonnonystävän kanssa Sattmarkin parkkipaikalle.

Olimme saaneet kartan etukäteen ja virkamiesystävällisen vinkin 5,5 kilometrin lenkin kiertämiseen. Alunperin mietiskelin tuota 11 kilometrin lenkkiä, mutta päädyin aikataulullisista syistä samaan puolimatkaan muiden kanssa. Harvassa paikassa on reitti yhtä hyvin merkitty kuin tuolla saarella. Sinisiä puihin ja kiviin merkittyjä väriläiskiä ei voinut olla huomaamatta, eikä siis karttaakaan varsinaisesti olisi tarvittu. Olihan se kuitenkin mukava nähdä missä päin reittiä olimme ja mitä edessä pitäisi vielä tulla.

Varsinaista nähtävää tuolla reitillä ei kovinkaan paljoa ollut. Yksi kivikasa, joka kyltin mukaan oli pronssikautinen hautaröykkiö, oli heti lähtöpaikan läheisyydessä. Pidemmällä reitillä olisi ollut muinaishautoja enemmänkin, mutta sinne en siis lähtenyt. Luonto oli kohtuullisen vaihtelevaa, tai ainakin niin vaihtelevaa kuin se voi saaristossa olla. Metsää, kalliota ja siellä täällä peltoja. Paikoitellen oli kyllä melko rehevänoloisia alueita, joilla kasvoi paljon tammia ja vaahteroita. Puolukoita ja mustikoita oli matkan varrella paljon. Ensin mainitut eivät olleet vielä täysin kypsiä ja jälkimmäiset taitavat alkaa olla ylikypsiä. Eräs työkaveri keräsi kädet täyteen kanttarelleja polun vierestä. Muitakin sieniä olisi siellä suunnalla ollut, mutta niin innokkaita sienestäjiä ei porukassamme ollut, että niitä olisi keräilty. Minä henkilökohtaisesti en juuri sienistä perusta, ei ole koskaan tullut opeteltua, eivätkä vanhempanikaan niitä keräile. Minun puolestani siis kaikki lahottajat saavat jäädä metsään kasvamaan ja mätänemään.

Kävelyn päätteeksi oli järjestetty virkistystauko paikalliselle laavulle, jossa pian roihusi tulet makkaranpaistoa varten, kunhan saimme muonitusmestarinkin opastettua paikalle. Hän ei ollut autosta tieltä nähnyt laavua, vaan oli sitä melkoisen tovin etsiskellyt. Makkaraa ei tosin kovin paljoa taidettu syödä, sillä eihän lounaastakaan ollut kovinkaan paljon aikaa kulunut. Oli kuitenkin ihan mukavaa jutustella niitä näitä siinä luonnon helmassa. Lepakkoakin häiritsimme sen verran, että äityi päiväsaikaan lentämään pois paikalta.

Kun nuotiomme oli palanut loppuun lähdimme palailemaan takaisin kohti sivistystä. Päästyämme työpaikan pihaan olikin jo työpäivä täysi. Tuumiskelin siinä hiljaa mielessäni, että tällaisia työpäivien pitäisi olla. Paitsi tietysti jos tähän kaikkeen olisi vielä saanut ympättyä hieman ampumista niin mikäs sen hienompaa. Mutta toki virkistävää näinkin.

Paluu arkiseen aherrukseen

Niin saatiin taas päätökseen yksi kesäloma. Tänään olin toista päivää töissä. Eilisilta menikin taas vaihteeksi Porissa käynnin vuoksi hieman pitkäksi. Yritän palailla myös teekkarin askareisiin, eli opintojen pariin. Varovaisesti aloitellen otin taas pari kurssia tähän alkusyksyyn.

Kesälomani puolivälissä kirjoittelin, etten ollut loman alkupuolella tehnyt juuri mitään järkevää. Yhtä tehokkaasti jatkoin lopunkin loman, olihan se jo alkanut niin mukavasti. Hieman toista viikkoa vietin mökillä Kaakkois-Suomessa. Siellä sentään sain jotain tehtyäkin. Sain ruohonleikkurin käyntiin ja siis ruohoa hieman lyhenneltyä. Viime kesänä tehdyn polttopuupinon sain sateelta suojaan. Raivaussahan kanssa olisin mennyt metsään riehumaan, jos sen olisin saanut käyntiin. Pari kolme päivää sitä yritin, enkä onnistunut. Purin sitä pariin otteeseen (siis irrottelin osia, en käyttänyt hampaita), mutta ei sekään auttanut. Tänään sain ilmoituksen, että ovat saaneet sen jäljiltäni korjattua pienkonekorjaamolla.

Parasta antia lomalla oli kuitenkin taas kerran 20.8. sorsastuksen aloitus. Innokkaina läksimme jälleen naapurin isännän kanssa järvelle veneellä puolenpäivän aikaan. Into tosin laantui melko pian, kun havaitsimme järveltä puuttuvan sinisorsat lähes tyystin. Pullasorsia kyllä näkyi pitkin mökkirantoja, mutta sinisorsia vain yksi. Sekin lähti lentoon niin kaukaa, ettei tullut edes mieleen haulikkoa kohotella. Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme vielä toisenkin kerran soutelemaan, mutta eipä niitä sorsia vieläkään montaa näkynyt. Siitä yhdestäkin ammuin ohi. Pitää kyllä ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tosissaan harjoittelemaan tuota haulikon käyttöä, miten vain saisi harjoiteltua veneessä istuen ampumista? Päätimme sitten antaa niiden pullasorsienkin olla ja jäämme odottamaan ensi syksyä, josko saisivat itseään hieman lisättyä. Siis ne oikeat sorsat, ei pullasorsat. Nehän eivät osanneet tuohon aikaan vielä lentää tai sitten olivat niin lihavaksi syötettyjä, etteivät jaksaneet.

Lintubongausta

Muuten tuo järvellä soutelu tuotti kaikenlaisia elämyksiä, jälleen kerran. Silkkiuikut olivat onnistuneet saamaan jälkikasvua ja niitä pääsimme ihmettelemään. Minulla meni hetken aikaa, kunnes tunnistin nuo valko-mustaraidalliset otukset. Aikuiset vieressä luonnollisesti helpottivat tunnistusta. Myös joutsenpari oli saanut ainakin kolme poikasta kasvateltua, neljäskin siellä saattoi olla, mutta siitä en ole varma. Ne kun piileksivät kaislikon suojissa.

Hieman hämmennystä aiheutti myös eräs varsin suuri lintu, joka ohitsemme viiletti. Kaulan asento, koko ja värityskin ilmiantoivat kuitenkin sen harmaahaikaraksi. Toinenkin sellainen bongattiin hieman myöhemmin. Erään rantakaislikon yläpuolella liiteli ruskosuohaukka, jota metsästyskaverini arveli osasyyksi sorsien vähyyteen. Eivät kuulemma sorsat oikein viihdy siellä missä sellainen pyörii. Siinä suhteessa ilo lienee kokonaan haukan puolella.

Tänä kesänä ei myöskään mökkimme rannassa näkynyt juurikaan sorsia. Mennessäni mökille näin kolme sorsaa lahden pohjukassa. Seuraavina päivinä ne katosivat jälkiä jättämättä. Lauantai-iltana viikkoa myöhemmin koettelin vielä saunan edustalta sorsapillin tehoa. Siinä penkillä istuessa puhaltelin pilliin ja kuinka ollakaan, jonkin ajan kuluttua kolme sorsaa uiskenteli laiturin päätyyn. Taisivat olla samat, jotka olin edellisenä lauantaina lahdella nähnyt. Rannassamme ei kuitenkaan voi alkaa räiskiä, siinä kun on muut mökit niin lähellä. Ja kaiken lisäksi niillä oli asukkaita. Niinpä saivat sorsat rauhassa jatkaa uiskenteluaan.

Viime kesänä pääsin laiturilta seuraamaan melko suurta kuikkaparvea. Siinä oli muistaakseni toistakymmentä lintua. Tänä vuonna ei niitäkään päässyt näkemään samassa mittakaavassa. Perjantaiaamuiselta sorsastusyritykseltämme palailtuani kahdeksan aikoihin oli kyllä kuuden kuikan parvi järvenselällä, mutta ei siis sellaista suurparvea. Enimmäkseen lahdella näkyi yksi yksinäinen kuikka, josta yritin ottaa kuvankin, mutta olisi pitänyt olla hieman pidemmälle kantavaa optiikkaa. Ei pokkarilla otetusta kuvasta saa selvää, jos lintu on muutaman kymmenen metrin päässä.

Mielenkiintoisen lintuhavainnon tein eräänä päivänä metsiä tarkastellessani. Koputtelu houkutteli minua ihmettelemään missä tikka mahtaa olla. Kun sitten näin sen, olin aluksi hieman hämmästynyt. Ei ollut käpytikka, vaikka siellä niitä yleensä on vaikka miten paljon. Selässä oli melko  vahvat valkoiset alueet. Aluksi pelästyin, että kyseessä olisi valkoselkätikka, jollaista kukaan ei tietenkään talousmetsäänsä haluaisi. Siitä kun seuraisi kaikenlaista touhua. Sitten tulin ajatelleeksi pikkutikkaa, jolla myös on selkä samankaltaisesti valkoinen. Piti kuitenkin odottaa kotiin saakka, ennen kuin varmistuin lintukirjan avulla, että pikkutikkahan se vain oli. Valkoselkätikka olisi ollut suurempi, eikä näkemälläni tikalla ollut vatsapuolella yhtään punaista. Ei siis ollut enää epäselvyyttä lajimäärityksen suhteen.

Muilta osin luontoelämykseni tuon viikon ajalta rajoittuivat sisiliskoihin ja sammakoihin, joita tuli vastaani polttopuukekoa purkaessa. Otin yhdestä sisiliskosta pari kuvaakin, mutta en liitä niitä tänne, sillä huomasin, etten olekaan vielä asentanut kuvankäsittelyohjelmaa tälle koneelleni. En siis saa vielä pienennettyä kuvan sopivaksi.

Lomalukemista

Loman aikana en edes lukenut kovin montaa kirjaa. En siis oikein tiedä mihin se aika taas hurahti. Viime viikolla tartuin kuitenkin Diane Setterfieldin romaaniinKolmastoista kertomus. Se osoittautuikin mielekiintoiseksi ja sujuvasti kirjoitetuksi. Kirjan tapahtumien käänteet tulivat paikoin yllätyksenä, eikä lopputuloskaan ihan äkkiseltään olisi ollut arvattavissa. Joka tapauksessa kirja vangitsi mieleni, kun siihen kerran tartuin. Se oli yksi niistä kirjoista, joiden lukemista on vaikea lopettaa kesken, kun jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka eihän se mikään sellainen varsinainen jännityskertomus olekaan.

Pari muuta kirjaakin taisin lukaista, Agathan Christien kirjan Kolmas tyttö ja erään opintoihini liittyvän opuksen. Jos luin muitakin, niin eivätpä ne nyt aivan heti tule mieleeni.

Lomanviettoa

Kesälomani alkaa olla puolessavälissä. En ole vielä tehnyt juuri mitään järkevää tai hyödyllistä kuluneen kahden viikon aikana. Olen vain pitänyt hauskaa, niin sanoakseni.

Metsästysseuran perinteiset ampumakisat menivät osaltani penkin alle. Ammuin huonosti sekä kiväärillä että haulikolla. Pitää siis lisätä harjoittelua, mikä toki on hauskaa. Ampumaradalla en muista koskaan viettäneeni huonoa päivää. Ellei tuota huonosti ampumista kisassa lasketa. Ikävämpi asia kuitenkin tuossa ampumakisassa oli kovin lämmin ja aurinkoinen päivä. Joku voisi tietysti kysyä mitä ikävää sellaisessa on, joten vastaan, vaikkei kiinnostaisikaan.

Olen jo aiemminkin kertonut taipumuksestani polttaa nahkani helposti. Niin kävi tälläkin kertaa. Kotiinpaluumatkalla aloin autossa ihmetellä pientä kirvelyä käsivarsissa ja kasvoissa. Sitten tulikin jo syy mieleen. Kotiin päästyäni olin jo lähes (keitetyn) ravunpunainen. Lippiskin oli unohtunut kotiin, joten päätä ei ollut mikään suojaamassa. Tosin hiusten lyhennyksestä oli jo kotvanen aikaa, joten lyhyehköt hiukset todennäköisesti suojasivat päälakea edes hieman. Tällä hetkellä taas hiukset ovat normaalimman pituiset, eli nyt voisi jo kaljukin palaa.

Joka tapauksessa viime sunnuntai-iltana ei oloni ollut kovinkaan pirteä. Nyt alkaa jo taas elämä hieman voittaa ja tässä voi taas ryhtyä etsimään uusia vastoinkäymisiä.

Tietokoneuudistuksia

Sain tässä taannoin päähäni uusia tietokonekalustomme.Rakas vaimoni oli jo pidempään valitellut koneensa aiheuttamia ongelmia, eivätkä ne minunkaan koneessani aivan tuntemattomia olleet. Surffaillessani tiedon loputtomalla valtavirralla, törmäsin nettihuutokaupassa olevaan tietokonepakettiin. Yritys myi käytettyä, nähtävästi leasing-palautuskonepakettia. Siitä siis huutelemaan ja aikani odoteltuani paketti saapui kotiin. Näin pienellä toimenpiteellä saatiin rakas vaimoni uuteen tietokoneaikaan. Kone on huomattavasti vanhaa hiljaisempi, nopeampi ja muutenkin tehokkaampi. Kaiken kruunaa entistä suurempi näyttö.

Oman koneeni uusimista jouduin miettimään hieman pidempään. Taas aikani netissä notkuttuani löysin erään Turkulaisen nörttikaupan sivuilla ilmoituksen käytetystä kannettavasta, joka hetken tutkailun jälkeen vaikutti tarkoituksiini sopivaksi. Pienehkö kiintolevy on ainoa miinuspuoli toistaiseksi tässä juuri käyttämässäni koneessani. Tällä yritän nyt korvata vanhan pöytäkoneeni ja edellisen kannettavan. Kokoa toki tällaisella tehokkaammalla kannettavalla on, ehkä raahattava olisi kannettavaa parempi luonnehdinta tällaiselle. Tällä kuitenkin yritän vähentää sitäkin ongelmaa, joka vanhan kannettavan kanssa oli. Tarvitsemani tiedostot olivat todennäköisesti toisessa koneessa, eihän niitä kukaan muista synkronoida.

Tulevaisuus näyttää miten tällainen vaihdos muuttaa elämääni, vai vaikuttaako se mitenkään. Ehkä ei. Ainakin toistaiseksi tämä kone on vaikuttanut vanhaa pöytäkonettani nopeammalta. Näppäintuntumakin vaikuttaa ihan kohtuulliselta, vaikka ei tietenkään aivan perinteistä erillistä näppäimistöä voitakaan.

Jatkan lomanviettoa positiivisin ajatuksin, vielä on puolet jäljellä.

Karu luonto

Onnistuin saamaan huomiselle päivälle vapaata töistä. Mikä sen mukavampaa, sillä kesälomani alkaa näin päivää aiemmin. Seuraavat neljä viikkoa onkin sitten ohjelmassa jotain ihan muuta, kuin työpaikalla ravaamista. Olen tässä viime aikoina huomannutkin olevani loman tarpeessa. En osaa sanoa kumpi on parempi, pitää loma heti kesän alussa vai näin loppukesästä. Voi olla, että tähän aikaan loma alkaa väsymyksenpoistolla, eli lomaan orientoituminen vie pidempään. En tiedä, toivottavasti ei kuitenkaan.

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut tännekään kirjoittaa. Tai sitten se johtuu tästä kuumuudesta, joka meillä täällä vallitsee. Ei ole olo ollut kovinkaan mukava.

Aloitin loman vieton tuttuun torstaitapaan metsässä. Kävin jälleen kiertämässä suunnistusradan, nyt Taivassalossa. Tänään tuntui olevan taas sellainen päivä, että kartalla pysyminen oli helpompaa. Tai sitten maasto oli mukavampaa ja helpompaa kulkea. Joka tapauksessa en ollut juurikaan hukassa. Vain yhden hetken olin harhautunut hieman, mutta pääsin taas melko pian oikeaan paikkaan.

Metsässä on aina mukavaa kulkea. Kuitenkin tänään, kuten viime viikollakin, seuraani ilmestyi melkoinen kärpäsparvi, sellaisia pieniä. Ne eivät ole kovin mukavia. Tunkevat silmiin, korviin ja nenään. Ovat vielä niin nopeita, ettei niitä saa kunnolla tapettuakaan. Eikä siitä varmaan olisi mitään hyötyäkään, vaikka pari kärpästä saisi hengiltä, niillä kun tuntuu olevan pari kaveria lähettyvillä. Mietiskelin siinä kulkiessani niiden sosiaalisia taipumuksia. Mahtavatko sopia keskenään, että kiusaa sinä tuota ihmistä, niin minä menen tuon seuraavan kiusaksi. Mahtaako niillä olla tiedossa suunnistajien lähtöpaikka, jossa ne parveilevat odottaen kiusattavia. Ikäviä tapauksia ne kuitenkin ovat.

Aina joskus metsässä näkee myös elämän raadollisempaa puolta. Niin kävi tälläkin kerralla, kirjaimellisesti. Havaitsin nimittäin eläimen jäännöksiä. Nähtävästi peuran vasa tai metsäkauris oli kohdannut matkansa pään. Tapauksesta oli jo melkoisesti aikaa, paikalla oli kallo ja muita luunkappaleita jo vaalenneina. Tosin parin metrin päässä oli isohko muurahaispesä, jonka asukit vaalentavat luita melko tehokkaasti. Toisessa etujalassa oli kuitenkin vielä paljon kudosjäänteitä. En kuitenkaan ryhtynyt sen tarkempiin tutkimuksiin jäänteiden iän, lajimäärityksen tai kuolinsyyn selvittämiseksi.

Todennäköisesti jossain siinä lähellä on jonkinlainen petoeläimen pesäalue. Lähistöllä oli myös jonkin toisen eläimen luita, lantioluun kappaleesta päätellen pienemmän lajin, ehkä jäniksen tai rusakon.

Jälleen hyvä muistutus siitä, miten elämä päättyy: jonkun toisen ravintona.

Savea taivaalla

Taas alkaa kesä olla siinä vaiheessa, että minulla alkaa olla tukalat olot. Olen varmaan aiemminkin kirjoittanut pitäväni enemmän hieman viileämmistä keleistä. Nyt ei vielä ole oikea hellekään, mutta alan olla jo tuskaantunut. Kesäloman alkuunkin on vielä pari viikkoa, eikä työtehoni ole parhaimmillaan. Alan olla jo loman tarpeessa kyllä.

Eilen vietimme työkaverin kanssa miellyttäviä hetkiä työpäivän jälkeen. Suuntasimme haulikkoradalle. Hankin hiljattain kiekkojen ammuntaan alkuperäistä paremmin sopivan vaihtopiipun haulikkooni. Täys- ja ¾-suppeat piiput eivät ole varsin soveltuvat radalle metsästyshaulikkoammuntaan. Tosin viimevuotisessa metsästysseuran ammuntakisassa niilläkin pärjäsin. Tämä hankkimani skeet-piippu vaikuttikin näppärämmältä kiekkojen särkemiseen.

Varsinaista sääntöjen mukaista ammuntaa emme saaneet aikaiseksi. Meitä oli vain kaksi ja radalla on käsiheittimet. Toisen piti paiskoa kiekkoja taivaalle toisen ampuessa. Kiekkojen suuntakin siis oli melko yksipuolinen. Tosin jossain vaiheessa vaihdoimme tornia ja siten kiekkojen suuntaa. Muuten kyllä oli mukavaa. Saimme jopa jokusia kiekkoja särjettyä, muutenkin kuin niiden osuessa maahan. Osuin muutaman kerran jopa sellaisilta paikoilta, joissa on ennen tuntunut mahdottomalta kiekkoon osua.

Tietysti tuli sarjojen välillä vähän jutusteltuakin. Lähinnä metsästysjuttuja tai ampumiseen liittyviä. Mistäpäs sitä miehet juuri muusta keskenään puhuisivatkaan.

Saatuamme noin 250 kiekkoa heiteltyä, päätimme lopettaa. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän tuntua siltä, että hieman vähempikin olisi riittänyt. 5 kertaa 25 laukausta tuntuu olkapäässä, sen voin vakuuttaa. Ehkä pitäisi käyttää jonkinlaista pehmikettä. Haulikossani on puinen perälevy, eikä ammuntaliivini nahka juurikaan tunnu pehmentävän, ainakaan pidemmän päälle. Mutta kuten jo viimekesänä kirjoitin, ei sotilas ampumista valita. Tämä oli kesän ensimmäinen käyntini kiekkoradalla, joten saatoin jollain tavalla hieman innostua liikaa.

Tänään on olkapää hellänä, mutta silti olisin valmis jatkamaan kiekkoradalla melko piankin, jos vain saisin jonkun savea taivaalle paiskimaan.

Janne palautuu hiljalleen

Hieman toista viikkoa kestänyt kesäflunssa ja sitä seurannut keuhkoputkentulehdus alkaa helpottaa. Vielä nenä vuotaa ja yskä hieman vaivaa, mutta muuten voin jo paremmin. Sairauslomani päättyi kylläkin jo alkuviikosta, joten olen jo tiistaista alkaen käynyt töissäkin. En ole silti iltaisin jaksanut kirjoitella tänne. (Tai sitten vaan laiskuuttani en ole sitä tehnyt, valitse itse.)

Sen verran tuo sairastelu verotti voimiani, etten sairastaessa jaksanut juurikaan edes lukea. Eikä edes mihinkään ajattelua vaativaan tehnyt mieli tarttua. Niinpä sain luettua vain Agatha Christien Poirot-tarinan Norsun muisti. Sen kaltaiset kirjat ovat sopivaa sairasvuodetavaraa. Ne ovat lyhyitä, eikä juurikaan tarvitse aivojaan muutenkaan rasittaa. Yksinkertaista yksinkertaiselle, tai jotain sinne päin, viihdyttäviä kylläkin.

Auto-ongelmia

Autovanhukseni ei kelvannut katsastusmiehelle käväistessäni juhannuksen jälkeen sitä näyttämässä. Takajouset ja -iskarit kuulemma piti vaihtaa. Sehän on helppo juttu, ajattelin, ja ryhdyin vaihtotyöhön. Autotallini on edelleen sellaisessa kuosissa, ettei sinne autoa mahdu, saati sille mitään tekemään. Kauniina kesäiltana (n. +20ºC) nostin auton pukeille pihalla ja työkalut kädessä sukelsin sinne alle. (Tämä siis hieman ennen sairastumistani. En kylläkään usko sairauteni johtuneen autoremontistani, mutta se mahdollisesti pahensi tilannetta, en osaa sanoa.)

Kaikki sujuikin aivan mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes sain ensimmäisen jousen käteeni. Samalla nykäisyllä jäi käteen myös jousta yläpäässä paikallaan pitävä lautanen. Ruoste oli päässyt sinne väliin kiusaa tekemään ja poistanut tarpeellisen kiinnipitävän voiman. Ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli, oli jonkinasteinen helpotus: olipa hyvä ettei tämä sattunut tien päällä. Voisipa olla varsin erityinen tunne, jos jousi putoaisi kesken matkanteon jossain sopivassa pompussa. Päätin kuitenkin jatkaa vaihtotyötäni ja miettiä tämän ongelman edellyttäviä isompia korjaustoimia myöhemmin. Asetin autolleni kuitenkin aivan itse ajokiellon tämän pikkuvian vuoksi, olenhan hieman pelkuri.

Sairastumiseni hieman viivästytti autoni korjaukseen tähtääviä toimia. Vasta tänään sain auton toimitetuksi korjaamolle, jossa toivottavasti saavat hitsailtua osat takaisin paikoilleen. Toivon mukaan saan auton takaisin pikapuoliin, jottarakas vaimoni saa taas oman autovanhuksensa omaan käyttöönsä. Minä kun olen sen toistaiseksi sosialisoinut työmatka-ajoihini.

Päivityksiä

Päivitin eggBlog pohjan uusimpaan versioon. Samalla taas hieman koodailin ja lisäsin tuossa oikealla ylhäällä näkyvän omakuvani. Samalla siirsin vieraskirjani linkin tuohon samaan laatikkoon, se helpottaa tulevaisuuden päivityksiä. Jouduinpa taas tekemään hieman muutakin hienosäätöä koodiin. Eihän siinä mitään, onhan se aina hauskaa, joskin valmiista koodista oikean korjauspaikan löytäminen ei aina ole aivan yksinkertaista.

Sain eilen valmiiksi sen ikonini. Kaksi puuttuvaa viivaa tuli lisättyä. Tuon pienen korjauksen jälkeen vielä levitin emulsion koko ikonin pinnalle, kuten viimeistelyohjeeni kuuluivat.

Laitan kuvan ikonistani tähän ihmeteltäväksi.