Kategoria: Kirjallisuus

Mieleni minun tekevi

Se on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
”Tieän mä tiaisen synnyn,
tieän linnuksi tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen ve’en kalaksi.
Rauan tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,
tulen polttaman pahaksi.”

Näilläkin sanoilla yritti Joukahainen esittää olevansa kova jätkä Väinämöisen edessä. Ottipa kuitenkin vaka vanha Väinämöinen ja lauloi nuorukaisen suohon. Väinämöinen tunsi syntyjä syviä huomattavasti Joukahaista paremmin.

Näin Kalevalan päivän kunniaksi on mukava hieman muistella noita Lönnrotin kansalliseepokseksemme kasailemia runoiluja. Kalevalasta minulla on yleensä päällimmäisenä lapsuudenmuistona olevat koulutelevision lähettämät animaatiot, joissa paperista revitty vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, leukojaan heilutteli.

Kalevalaa paljon hauskempi kirja on Jari Tammen kirjoittama Kalevan solki. Siinä Tammi saa Kalevalan runot elämään kirjoittamalla tarinan, joka voisi olla vaikka tarina Kalevalan runojen syntytapahtumista. Ehkä siis Tammi voisikin sanoa kalevalaisittain vaikka jotenkin näin:
”Tieän mä Kalevalan synnyn,
tieänpä runoiksi Kalevalan,
tarinoiksi varsin kerrotuiksi,
lauletut kirjaksi kerätyksi.”

Enpä tiedä olisiko minusta tuollaisia runoja rustaamaan, tämäkin tuli jostain yhtäkkiä. Ehkä joku muu voisi keksiä paremmankin.

Kalevalaa en muuten olekaan pitkään aikaan lueskellut, ehkä pitäisi. Sen sijaan olen lueskellut paljon kevyempää ja viihteellisempää kirjallisuutta. Viimeisimpänä Isabel Allenden kirjoittaman Zorron tarinan. Se on viihteellinen tarina legendan synnystä varsin mukaansatempaavasti kirjoitettuna. Zorro syntyy nuoren pojan mielikuvituksessa ja kehittyy ajatuksesta todelliseksi.

Opinpa vielä tuosta kirjasta, espanjaa kun en osaa, zorron tarkoittavan kettua. Oppia ikä kaikki, sanovat vanhat ja viisaat.

Lukunurkassa tutkiskeltua

Vaikka en joka kerta tänne kirjoittaessani kirjoista kerrokaan, niin ei se silti sitä tarkoita, etten lukisi. Tietenkään minulla ei ole aikaa lukea sellaista kirjamäärää, kuin rakkaalla vaimollani, mutta luen silti pikkuhiljaa ja aina kun voin.

Toukokuun lopulla kirjoittelin lukeneeni Jan Guilloun Madame Terror kirjan. Toivuttuani tuosta kokemuksesta taisin lukaista erään Agatha Christien Poirot kertomuksista. Tuon välipalan jälkeen keräsin rohkeuteni ja aloitin Jan Guilloun (taas 😉 Uinuva uhka- nimisen opuksen. Tällä kertaa Guillou pysyy enemmän tai vähemmän maansa rajojen sisäpuolella ja tarttuu rohkeasti ajankohtaiseen aiheeseen: terrorismiin. Ruotsin oma pikku terroristisolu on aktivoitunut, tai niin ainakin turvallisuuspoliisi väittää. Yhdeksän nuorta miestä pidätetään yön pimeydessä ja tietenkin Guilloun alter ego Erik Ponti ryhtyy edustamaan ”järjen ääntä” ja kritisoi tapahtunutta. Pontin perhetuttava ja poliisi Ewa Johnsen-Tanguy siirretään turvallisuuspoliisin palvelukseen terroristien kuulustelijaksi. Tuttavuus muuttaa muotoaan, kun ystävykset ajautuvat eri puolille pöytää.

Paljon muutakin tietenkin tapahtuu ja tuomioitakin lopulta saadaan, ja kuten yleensä Guillou lyö jälleen paikoitellen överiksi. Tietenkin päähenkilöpoliisi on Ruotsin (maailman) paras kuulustelija, joka saa terroristinalut heti puhumaan, vaikka heitä on aiemmin kuukausikaupalla jo yritetty tuloksetta. Ja tietenkin Erik Ponti on Ruotsin (maailman) ovelin journalisti, joka saa selville tapausten kaikki sivujuonteetkin ja vielä ajatuksensa julkaistua. Ja vielä siten, että saa muut johdateltua esittämään raportit ominaan.

Kaiken huippu on kuitenkin Ewa Johnsen-Tanguyn puoliso, Pierre Tanguy. Tämä ruotsalaismies on häipynyt nuorena Ranskan muukalaislegioonaan ja tehnyt siellä mittavan uran ennen paluutaan Ruotsiin. Minusta on vaikea uskoa, että kukaan ruotsalainen pääsisi Ranskan muukalaislegioonan everstiksi, vaikka olisi kuinka ranskalaiset sukujuuret. Eihän se toki mahdotonta liene, mutta taitaa taas edellyttää tämän ruotsalaisen olevan sotilaana maailman paras. Vaikka legioonassa onkin mahdollista päästä upseeriksi, niin voisin kuvitella myös ranskalaisupseerien olevan kovasti kiinnoostuneita näistä everstin paikoista. Ja jos vain joka kymmenes kaikista upseereista on ulkomaalainen, niin siitä voinee päätellä, montako legioonalaista pääsee huipulle. Minusta olisi ollut uskottavampaa jättää tämä herra vaikka kapteeniksi tai jotain, olisin ehkä kunnioittanut tätä hahmoa enemmän.

Täytyy kuitenkin todeta, tästä vuodatuksesta huolimatta, jälleen kerran Guilloun kirjoittaneen mielenkiintoisen tarinan. Kaikesta edellämainitsemastani negaatiostani huolimatta, voin olla ainakin yhtä mieltä Guilloun kanssa. Saako terrorismin pysäyttämiseksi tehdä mitä vain? Tässä asiassa olen Guilloun kanssa todennäköisesti samoilla linjoilla. Poliisin ja muidenkin viranomaisten pitää noudattaa lakeja tinkimättä. Jos lainvalvojat sortuvat kyseenalaisiin keinoihin, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalaista. Tietenkin olen myös sitä mieltä, että terrorismiin syylliseksi todistettua pitää kohdella kaikella lain ankaruudella. Terrorismi on vastenmielistä ja paheksuttavaa, varsinkin kun se yleensä kohdistuu aivan satunnaisiin, viattomiin ihmisiin.

Sain taas hetkeksi tarpeekseni Guillousta, joten päätin lukaista jotain ylevämpää. Siispä tartuin nobelistiin. Lukaisin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on melko lyhyt kertomus, jonka voi lukea nopeasti, vaikkei mikään pikalukija olisikaan. Olen sen kyllä lukenut joskus aikaisemminkin, muistaakseni koulussa muinoin. Sehän on tavallaan melko surullinen tarina ystävyydestä, vastuuntunnosta ja unelmista. Kaksi hyvin erilaista miestä on ajautunut kulkemaan yhdessä lama-ajan Yhdysvalloissa. George on hyvin terävä ja Lennie – ei niin terävä, vaan suorastaan hidas.

Kirjasta saa sellaisen kuvan, että yksinään George tulisi toimeen huomattavasti paremmin, kuin kulkiessaan toverinsa kanssa. Hän on kuitenkin tullut luvanneeksi Lennien tädille pitää ystävästään huolta, eikä halua paeta vastuutaan. Nyt miehet kiertävät maatöissä, mutta Lennien ymmärtämättömyyden vuoksi joutuvat vaihtamaan työpaikkaa usein. Tällaisista lähtöasetelmista kirjan tapahtumat vyörähtävät käyntiin miesten saapuessa jälleen uudelle työmaalle. Alku näyttää hyvältä ja miesten unelma omasta pikku tilasta alkaa vaikuttaa jopa mahdolliselta. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa tilanteen jälleen. Lennie tekee tahtomattaan jotain peruuttamatonta ja George joutuu vaikeaan välikäteen. Hän joutuu pohtimaan tulevaisuutta aivan uusin silmin ja tekee vaikean, mutta väistämättömältä vaikuttavan ratkaisun. Tulevaisuus ja päätösten oikeudenmukaisuus jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.

Oliko loppuratkaisu itsekkyyttä? Minä kuvittelen sen olevan tavallaan ystävyyden huipentuma, ainakin jollain tasolla. Joku toinen voi tietenkin ajatella toisellakin tavalla. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä teos on tämäkin kirja. Ei kai sitä kirjallisuuden Nobelia aivan perusteetta jaeta.

Ruotsalaisen ylivertaisuuden ylistys

Sain hiljattain päätökseen lukutuokioni Jan Guilloun Madame Terrorin parissa. Minusta Guillou kirjoittaa sujuvasti, vauhdikkaasti ja muutenkin mukaansa tempaavasti. Mutta ne juonet.

Tässä kirjassa Palestiinan tiedustelupalvelu hankkii venäläisten suosiollisella avustuksella huippunykyaikaisen sukellusveneen. Koeajon aikana kuitenkin ilmenee ongelmia palestiinalais-venäläis-englantilaisen miehistön dynamiikassa. Kukapa muukaan voisi pelastaa tilanteen, kuin vanha ystävämme Carl Hamilton, tuo maailman paras tiedusteluasiamies. Hamilton on sitten viime näkemän ylennyt vara-amiraaliksi, ollut Ruotsin tiedustelupalvelun päällikkö, kärsinyt mielenterveysongelmista ja kadonnut.

Eipä kuitenkaan maailman paras tiedusteluasiamieskään kykene piiloutumaan palestiinalaiselta tiedustelulta. Tokihan mies löytyy ja suostuu Palestiinan laivaston komentajaksi, siis komentamaan tuota sukellusvenettä. Alkaa vauhdikas poliittinen ja sotilaallinen sukellusvenejahti ympäri maailmaa. Tokihan lopuksi ruotsalainen merimies miehistöineen koko maailman voittaa.

Maailman (ainakin Israelin ja Yhdysvaltojen) mielipide viittaa siihen, että sukellusvene toimii terroristien tavoin. Maailman mielipiteeseen voidaan kuitenkin vaikuttaa ja tietenkin Carl Hamilton, ruotsalainen kreivi, taitaa sotilaallisten strategioiden ohella myös poliittisen pelin ja mediaan vaikuttamisen keinot. Guillou on valinnut puolensa kirjaa kirjoittaessaan, eikä anna lukijalle juurikaan varaa muunlaiseen ajatteluun, muuten voisi vaikuttaa pikkusieluiselta.

Olen aiemminkin huomannut, että Guilloun maailmassa ruotsalaiset ovat parhaita, mihin tahansa ryhtyvätkin. Elokuvassa Hamilton, joka perustuu kahteen Guilloun kirjaan1, CIA pyytää Ruotsin tiedustelupalvelua apuun, kun venäläinen ryhmä pyrkii salakuljettamaan pari ydinohjusta Venäjältä Suomen ja Ruotsin kautta maailmalle. Siispä ryhmä ruotsalaisia laskuvarjojääkäreitä Hamiltonin johdolla tundralle. Ruotsalaiset hoitivat homman ja estivät ryhmän aikeet. Kulkivat toki Suomen kautta suomalaisten rajavartijoiden huomaamatta. Tällainen häiritsee tavattomasti tällaista suomalaista Rajavartiolaitoksen virkamiestä. Onhan Suomen ja Venäjän välinen rajaosuus tälläkin hetkellä parhaiten vartioitu pätkä EU:n ulkorajaa. Eikä vartiointia edes tarvinnut kiristää EU:iin liittymisen yhteydessä. Päinvastoin, suomalaiset ovat käyneet opettamassa rajojen vartiointia ympäri Eurooppaa.

Guilloun maailmaan ei tunnu mahtuvan Suomi lainkaan, ainakaan varteenotettavana maana. Sen sijaan hän hämmästelee, miksei Suomessa pidetä hänen kirjoistaan. Minusta tuntuu, että Guillou on kehittänyt jonkinlaisen ruotsalaisen superegon, jonka perusteella Ruotsin ulkopuolella ei ole mitään parempaa. Tiedän kyllä, että ruotsalaisilla on muutamia sotilaallisesti varsin kiinnostavia teknologisia kehitysaskelia. Minua kuitenkin mietityttää sekin, että jos JAS 39 Gripen olisi niin ylivoimainen, kuin Guillou antaa ymmärtää tässä viimeisimmässä Hamilton-kirjassaan, niin miksi ruotsalaisilla on ollut niin tavattoman vaikeaa saada niitä myydyksi?

Tällaisen vuodatukseni jälkeen herää tietenkin kysymys miksi luen Guilloun kirjoja, jos en pidä niistä. Tästähän ei kuitenkaan ole kyse. Kuten jo aluksi totesin Guillou kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Voisi melkein sanoa fiktiota vailla vertaa. Mielikuvituksen puutteesta ei Guillouta ainakaan voi syyttää. Siis varsin viihdyttäviä luettavia. Tosin jos näistä jättäisi pois ruotsalaisuuden ylistyksen, ei paljon jäisi jäljelle.
___________________________
1Nämä kirjat ovat Ingen mans land (suomennettu: Ei kenenkään maa) ja Den enda segern (ei liene suomennettu, en ainakaan löytänyt tietoa sellaisesta)

Luin lukemattomia kirjoja – ja vähän luettujakin

Koska metsästysrintamalta ei ole viimeaikoina uutta kerrottavaa, useista metsässä vietetyistä tunneista huolimatta, voin yhtä hyvin jorista kirjallisuudesta.

Ollessani joululomalla luin useammankin kirjan, joita en vielä ollut lukenut ja ainakin kolme jo aiemminkin lukemaani. Jo viime vuonna lupailin kirjoittaa muutamalla sanalla silloin kesken olleesta kenraali Ehrnroothin tyttären kirjoittamasta kirjasta. Tulkoon sekin lupaus täytettyä tähän samaan jorinaan. Osa kirjoista, joista nyt aion parilla sanalla kertoa, tuli kylläkin luetuksi jo ennen lomaani ja osa jälkeen.

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas

Kenraalin tytär kertoo muistojaan isästään, lapsuudestaan, aikuistumisestaan ja elämästään aina isänsä kuolemaan saakka. Mukana on toki myös asioita Adolf Ehrnroothin elämästä ennen lasten syntymää ja sen jälkeen. Adolf Ehrnroothin elämästä on saatu lukea useammastakin elämäkerrasta, sekä etenkin sota-ajasta kertovista kirjoista. Nyt näkemys laajeni hieman, kun pääsemme tirkistelemään kenraalin kotiin. Periaatteessa mielikuvani kenraalista ei muuttunut tämän kuvan myötä. Mielikuvassani kenraali Ehrnrooth oli tiukka sotilas. Ja sitä hän oli myös tyttärensä mukaan, myös kotona. Sain sellaisen kuvan, että tytär, Karin, piti isäänsä välillä hieman liiankin ankarana. Vaikka kirjasta kuvastuu tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan, en voi olla välttymättä ajatukselta, että kirjan tarkoituksena on kirjoittajan oman isäsuhteen analysointi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, varsinkin kuvitukseltaan se on laaja. Onhan Karin Ehrnrooth itse valokuva-ammattilainen. Kirja on siis kannattavaa luettavaa, etenkin jos haluaa kenraalista hieman toisenlaisenkin kuvan.

Olen itsekin päässyt näkemään kenraali Ehrnroothin livenä. Hän kävi muutaman kerran työpaikallani odottamassa puolustusvoimien helikopterikyytiä milloin minnekin puhumaan. Varsin vaikuttava persoona ja hyvä puhuja. Eniten kuitenkin vaikutuin hänen muististaan. Hän muisti sota-aikaisen autonkuljettajansa sekä rykmentin lottien nimet yhtään miettimättä. Minulla kun tuo nimimuisti on luvattoman heikko. Katselin viime viikonloppuna vanhoja luokkakuviani ja totesin, etten heti muista kaikkia luokkatovereitteni nimiä. Pitäisi varmaan tovi miettiä, niin kyllä ne varmaan mieleen tulisivat.

Aake Jermo: Siiranmäen miehet
Aake Jermo: Teräsmyrskyssä loppuun asti: Äyräpään – Vuosalmen suurtaistelu kesällä 1944

Nämä kirjat lukaisin oikeastaan tuon Karin Ehrnroothin kirjan innoittamana. Ne kun sattuvat kertomaan 2. Divisioonan edesottamuksista Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944. Ja kukas muukaan siellä osaltaan hääräsi, kuin 7. rykmentin komentaja everstiluutnantti ja sittemmin eversti Ehrnrooth. Eihän Tyrjän rykmentti (JR7/2D) ainoa ollut, joka tuolla suunnalla oli tulessa, mutta hoiti kuitenkin hommansa omalta osaltaan ja hyvin hoitikin. Kirjat ovat karua muistelua taistelun melskeestä. Joskus tuntuu ihmeeltä, miten joku on voinut hengissä selvitä moisesta rautasateesta. Näihin taisteluihin kuuluu Jermon mukaan sellainenkin (ikävä) ennätys kuin venäläisten suurin tykistövalmistelu koko itärintamalla 2. maailmansodan aikana. Onneksi myös suomalainen tykistö pystyi vastaamaan muullakin kuin terveisillä. Toivottavasti ei tarvitse kokea moista jyrinää. Kaikki kunnioitus miehille, jotka siellä pitivät pintansa ja pysäyttivät mahtavan punakoneen. Veikkaanpa, että Suomen olisi käynyt huonosti ilman sellaisia miehiä.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Ystäväni suosituksesta sekä omaksi ja ehkä rakkaan vaimonikin yllätykseksi harrastin korkeampaakin kirjallisuutta lukemalla tämän kirjan. En ole aiemmin lukenut Lagerlöfiä, mutta tämä oli jokseenkin kiinnostava. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani historiaan. Tietyllä tavalla tämä on ajankuva ruotsalaisista 1800-luvun puolivälissä. Karusta aiheesta Lagerlöf maalailee tapahtumia kauniiden maisemien keskelle. Elämä on ollut ajoittain kovaa ja epävarmaa, vaikka olisi ”parempaakin” väkeä. Kertomus rakentuu, jo nimestäkin päätellen, Gösta Berling nimisen virkaheiton kappalaisen elämän ympärille. Eräänlaiseksi kasvutarinaksi kai tätäkin voisi luonnehtia. Päähenkilö käy pohjalla ja koettaa räpistellä pintaan.

Leevi Karsikas: Hiidenhirvi

Lyhyitä kertomuksia metsästä ja metsästyksestä. Kiinnostava kokoelma ilmeisen kokeneen metsästäjän tarina-arkusta. Tällaisia juttuja olisi mukavaa kuunnella keskellä metsää nuotion räiskyessä.

Jan Guillou: Temppeliherra-trilogia

Nämä trilogian kolme kirjaa, Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta, kuuluvat siihen aiemmin jo lukemieni kirjojen sarjaan, josta aluksi mainitsin. Tämäkin varmaan kiinnostaa historiallisen aiheensa vuoksi. Guillou on kehitellyt tarinansa rungoksi osittain todellisista ja osin fiktiivisistä hahmoista koostuvan henkilögallerian. Taustalla on tuo vanha peikko, valtataistelu.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen. Poika: syntyy – kasvaa luostarissa – palaa ”maailmaan” – pelastaa pari rakastavaista – rakastuu – avioliitosta sovitaan – raskaus ennen aikojaan – katumusharjoitteluna 20 vuotta temppeliritarina (toki paras kaikista) Pyhällä Maalla – ystävystyy kristikunnan pahimman vastustajan kanssa (pelastaa tämän hengen) – taktikoi ja voittaa taistelun massiivisen ylivoimaista vihollista vastaan – joutuu noudattamaan esimiehensä (toki) typerää käskyä ja joutuu taisteluun, jossa temppeliherrat tapetaan viimeiseen mieheen – kaikkien yllätykseksi selviää (ainoana temppeliherrana) hengissä ja samalla pelastaa Jerusalemin kristityt – sanasotaa Rikhard leijonamielen kanssa – melkein pelastaa kaikki kristityt Pyhällä Maalla – palaa kotiin kovaksi keitettynä soturina – menee naimisiin nuoruuden rakkautensa ja poikansa äidin kanssa, vastustuksesta huolimatta – rakentaa oman armeijan – pelastaa maailman (siis synnyttää Ruotsin).

Guilloun Sverige über alles- asenteesta huolimatta tämä trilogia on viihdyttävää luettavaa. Varsin mukaansatempaava kirjoitustyyli aiheutti minulle nukkumisvaikeuksia, tuli pari yötä luettua läpi, kun ei malttanut laskea kädestä.

Ehkä pitäisi vielä kirjastosta lainata näiden jatko-osa: Arnin perintö ja lukea sekin uudelleen. Ja ehkä viettää vielä yksi uneton yö. (Hah! Ahneen Guilloun piti mennä kirjoittamaan ”trilogiaansa” vielä yksi osa, kun aiemmat myivät niin hyvin!)

Välikommentti

Tietääkseni edelleen ”trilogioiden” ennätys on Douglas Adamsin viisiosaisella ”trilogialla” Linnunradan käsikirja liftareille. (Pitäisi varmaan sekin ottaa hyllystä ja lukea taas kerran.)

Muitakin kirjoja lomallani toki lueskelin, mutta en niistä jaksa nyt kirjoittaa.

Tai ehkä kuitenkin mainitsen vielä Juha Ruusuvuoren Pyhän kalan kultin, jonka sain pari päivää sitten loppuun. Olen lukenut lähestulkoon koko Ruusuvuoren tuotannon. Tämä ei ehkä ollut sieltä parhaasta päästä, mutta kuitenkin kiintoisa ja enimmäkseen hauskakin. Kuten toki muutkin Ruusuvuoren kirjat. Kertojana toimivan hahmon salaisuus säilyi yllättävään loppuun saakka. Kirja ajoittuu johonkin tulevaisuuden Norjan pohjoisosaan, Vesisaari nimiseen paikkaan. Ilmastonmuutos on saanut meret tulvimaan etelämpänä, mutta täällä vielä pärjätään. Kunnes outo kala jää kalastajan pyydykseen. Kala muuttaa veden ympäriltään viiniksi. Ainakin laboratorio pystyy etanolia löytämään näytteestä. Niin tai näin, niin kyllähän tällaisen kalan ympärille saadaan uskonnollinen kultti aikaiseksi. Paljon muutakin tapahtuu, mutta niistä joudut lukemaan itse.

Tässä pikainen otos menneen vuoden lopettaneisiin ja tämän vuoden aloittaneisiin kirjallisuusharrastukseni haaviin tarttuneesta saaliista.

Kiusallinen vaiva

Varsin kivuliaita vaivoja ihmisten kiusaksi keksitään. Tänään näyttäisi olevan muutamaan päivään ensimmäinen päivä, kun voin istua tietokoneen ääressä yli puoli tuntia. Tai siis ylipäätään istua. Nivustaipeessa olevan imusolmukkeen ärtyminen ja turpoaminen aiheutti niin tuskaisen olon, että tällainen normaali suomalainen lääkäreitä välttelemään pyrkivä mieskin hakeutui tutkittavaksi. Vaikka toisaalta ehkä moni muukin olisi lääkäriin hakeutunut kävelyn tuodessa kyyneleet silmiin.

Parissa päivässä antibiootit laskivat kuumeen ja lievensivät kipua, mutta turvotus tuntui vain lisääntyvän, joten ystävällinen lääkäri vaihtoi antibiootit astetta kovempiin. Nyt alkaakin jo taas näkyä valoa tunnelin päässä. Kävely alkaa sujua ilman suurempia tuskia, enää istuminen tuo mieleen parin päivän takaiset tuskat. Istuessa pitää asentoa vaihdella välillä, muuten tuo kipu taas yltyy. Kun maanantai-iltana iskenyt suurin kipuaalto oli valloillaan, jopa maatessa tuntui kipua. Ihme, että pystyin tuona yönä yhtään nukkumaan. Tiistaipäivä menikin sitten lääkärikäynnin jälkeen nukkumiseksi. Vasta keskiviikkona alkoi tuntua sellaiselta, ettei koko aikaa tarvitse sängyn pohjalla viettää.

Koska ajatus ei ole kulkenut opiskeluillekaan suotuisalla tavalla, niin olen lukenut taas kaikkea muuta makoillessani. Sain vihdoinkin päätökseen sen jo aiemmin mainitsemani munkki Serafimin Vapaus-teoksen. Varsin mielenkiintoinen kirja, josta heräsi kysymys vapauden tosiolemuksesta. Mitä vapaus merkitsee ja miten se ilmenee? Vapaus ei olekaan niin yksinkertainen asia, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Voin olla näennäisesti vapaa, mutta kuitenkin ajatteluani ja tekojani ohjaa joku muu. Eli siis vaikka kuvittelen tekeväni itsenäisiä päätöksiä, niin taustalla vaikuttaa kuitenkin vaikkapa koulutukseni tuomat rajat. Olen vapaa tekemään mitä tahansa, mutta olenko? En minä tiedä, pää sekoaa vähemmästäkin tällaisella teknokraatilla, kun sekoitetaan filosofialla. Lue itse tuo kirja ja mieti sitten kuinka vapaa lopulta olet.

Lisäksi luin pari Juha Vuorisen kirjaa: Veljekset Vaselin ja Kristianin nuoruusvuodet. Vuorisen huumori on jotenkin hillitöntä. Vaikka seassa on runsaasti alapäähuumoriakin, niin silti kokonaisuudessaan nuo kirjat saavat tällaisen keski-ikäistyvän raavaan miehen hihittelemään. En ole lukenut Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja, mutta tuon nuoruusvuosikuvauksen perusteella saatan niihinkin vielä tarttua jonain päivänä. Vuorisella tuntuu olevan hyvä huumoritaju ja mielikuvitus. Molemmat seikkoja joille annan kirjoissa arvoa. Tähän kun lisätään lennokas ja suomenkieltä syvällisesti hyödyntävä kirjoitustyyli, niin olen myyty.

Tähän kun vielä lisätään Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä, niin voin taas todeta sairasvuoteessa luetun kirjallisuutta lähes laidasta laitaan. Turusen kuvaus pienestä pohjoiskarjalaisesta kylästä on mukaansatempaava. Ainoastaan murteeseen tottumattomuus hidasti lukemistani jonkin verran. Siihen kun pääsin sisälle, niin taas alkoi sujua. Olen toki nähnyt tuon elokuvanakin, mutta kirja on aina(kin yleensä) antoisampi. Kylän viimeisiä häitä on tullut juhlimaan joukko omalaatuista sakkia. Nykypäivän kaupungistuminen ja kiireinen elämäntapa saa kylähullut näyttämään hullunkurisilta. Kuitenkin jos alettaisiin missä tahansa taajamassa raaputtaa pintaa syvemmältä, niin todennäköisesti sieltä löytyisi ihan samanlaisia ihmisiä, joille voimme vapautuneesti naurahdella tuossa Turusen romaanissa. Olemme kuitenkin kaikki yksilöitä ja meistä löytyy samoja piirteitä kuin Turusen ehkä kärjistetyissä henkilöissä. Tavallaan tuli myös lapsuus mieleen tuota lukiessa. Ei sillä, että olisin tuolta päin kotoisin, mutta osattiin meillä Hämeessäkin. Muistan elävästi kuinka me nassikat ihmettelimme kyläpahasemme seurojentalolla juhlissa nurkan takana käyviä äijiä. Pullot kallistuivat sielläkin ja sattuipa muutama tappelukin, jollaista Turusen kirjassa Valkeantalon Jalmari ja Mölyvaaran Ierikka häissäkin odottelivat. Ja tulihan se.

Pontikanjuonnista mieleen tuli myös lapsen viattomuus. Olin jo aikuinen kun vasta ymmärsin, mitä kyläkauppiaamme tarkoitti tokaisullaan eräälle syrjäkulman herrasmiehelle tämän ostaessa kymmenen kiloa sokeria ja kilon hiivaa. ”Meinaat ruveta leipomaan, vai?”

Historiasta, ja vähän muustakin

Luin hiljattain Conn Igguldenin kirjoittaman kirjasarjan Keisari, joka kertoo Gaius Julius Caesarin tarinaa. Kirjasarja on hyvin kirjoitettu enkä ajoittain olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Tapahtumat vyöryivät neljästä tiiliskiven kokoisesta kirjasta tajuntaani. Rooman valtakunnan mahti ja etenkin hallitsevan luokan ongelmat tulevat hienosti kuvattuna mieleen, kuten yleensäkin hyvin kirjoitetussa kirjassa.

Hallitsevana teemana on siis Caesarin elämä, jota seurataan pääsääntöisesti historiankirjoista tuttua reittiä. Aluksi Roomassa ja lähiseuduilla hämmästellään lapsuusaikoja, joista tosin ei liene kovinkaan tarkkoja tietoja historiankirjoituksissa. Roomasta merirosvojen vangiksi, sittemmin Hispanian kautta Galliaan. Sieltä kuuluisan Rubikon-joen yli kohti sisällissotaa ja suurta kunniaa ja diktaattorin oikeuksia. Lopuksi karu loppu maaliskuun iduksena ”puukotuksen” uhrina senaattoreiden ryhtyessä tikareilla kutittelemaan.

Hetkittäin piti muistuttaa itseään siitä tosiseikasta, että kyseessä on kuitenkin vain fiktiivinen teos, jossa esiintyy historiankirjoista tuttuja nimiä ja paikkoja. Kirjailija itse kertoo loppusanoissaan valinneensa tiettyjä asioita ja jättäneensä joitain pois. Taiteellisen vapauden nimissä hän on myös kehittänyt koko joukon tarinaa tukevia henkilöitä.

Tästä äidyin pohtimaan historiaa yleensä. Kuka määrittää historian? Miten voimme tietää ovatko historiankirjoista lukemamme asiat todella tapahtuneet niin kuin ne on kirjoitettu? Vai onko lukemissamme kirjoituksissa yhtä paljon asiavirheitä, kuin nykyisissä sanomalehdissä?

Yleensä sanotaan historian seuraavan voittajan miekkaa. Näin varmasti onkin. Uskaltaisiko joku sveebi väittää roomalaista barbaariksi, jollaiseksi Caesar itse kuvailee tätä  Germaniassa asunutta kansaa Gallian sodasta kertovassa teoksessaan. Meillä ei ole tuosta sodasta säilynyt vastapuolen näkemystä. Ainoastaan sotapäällikön itsensä kertomus, jota ei varmaankaan ole höystetty pienillä viilauksilla tyyliin: meitä oli vain kohortti (legioona) vastustajan tuhat(sata)päistä barbaarilaumaa vastassa. Eiväthän kalamiehetkään koskaan liioittele saalistaan, vai kuinka? Tosin tuon Gallian sodasta kertovan kirjan suomennoksen esipuheessa todetaan Caesarin olleen melko objektiivinen kertomuksessaan. Mene ja tiedä.

Sivistyksen levittäminen barbaareille on usein ollut historiassa selityksenä valtakuntien laajentumispyrkimyksille. Ei kai kukaan tosissaan ensimmäisenä sano tulleensa vain veroja naapurilta keräämään. Sivistyksen saaminen on sentään paljon ylevämpää, vaikka siitä pitäisi vähän maksaakin.


Eilen sovintosunnuntaina alkoi suuri paasto. Nyt siis kaikki kunnon kristityt rauhoittuvat ja hiljentyvät paaston merkeissä. Vähemmän kunnolliset eivät noudata paastosääntöjä, mutta potevat siitä syyllisyyttä. Täysin paatuneet eivät noudata paastosääntöjä ja vielä vähemmän muistelevat syntejään. Pitänee luokitella itsensä ennen pääsiäistä.