Varsin kivuliaita vaivoja ihmisten kiusaksi keksitään. Tänään näyttäisi olevan muutamaan päivään ensimmäinen päivä, kun voin istua tietokoneen ääressä yli puoli tuntia. Tai siis ylipäätään istua. Nivustaipeessa olevan imusolmukkeen ärtyminen ja turpoaminen aiheutti niin tuskaisen olon, että tällainen normaali suomalainen lääkäreitä välttelemään pyrkivä mieskin hakeutui tutkittavaksi. Vaikka toisaalta ehkä moni muukin olisi lääkäriin hakeutunut kävelyn tuodessa kyyneleet silmiin.
Parissa päivässä antibiootit laskivat kuumeen ja lievensivät kipua, mutta turvotus tuntui vain lisääntyvän, joten ystävällinen lääkäri vaihtoi antibiootit astetta kovempiin. Nyt alkaakin jo taas näkyä valoa tunnelin päässä. Kävely alkaa sujua ilman suurempia tuskia, enää istuminen tuo mieleen parin päivän takaiset tuskat. Istuessa pitää asentoa vaihdella välillä, muuten tuo kipu taas yltyy. Kun maanantai-iltana iskenyt suurin kipuaalto oli valloillaan, jopa maatessa tuntui kipua. Ihme, että pystyin tuona yönä yhtään nukkumaan. Tiistaipäivä menikin sitten lääkärikäynnin jälkeen nukkumiseksi. Vasta keskiviikkona alkoi tuntua sellaiselta, ettei koko aikaa tarvitse sängyn pohjalla viettää.
Koska ajatus ei ole kulkenut opiskeluillekaan suotuisalla tavalla, niin olen lukenut taas kaikkea muuta makoillessani. Sain vihdoinkin päätökseen sen jo aiemmin mainitsemani munkki Serafimin Vapaus-teoksen. Varsin mielenkiintoinen kirja, josta heräsi kysymys vapauden tosiolemuksesta. Mitä vapaus merkitsee ja miten se ilmenee? Vapaus ei olekaan niin yksinkertainen asia, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Voin olla näennäisesti vapaa, mutta kuitenkin ajatteluani ja tekojani ohjaa joku muu. Eli siis vaikka kuvittelen tekeväni itsenäisiä päätöksiä, niin taustalla vaikuttaa kuitenkin vaikkapa koulutukseni tuomat rajat. Olen vapaa tekemään mitä tahansa, mutta olenko? En minä tiedä, pää sekoaa vähemmästäkin tällaisella teknokraatilla, kun sekoitetaan filosofialla. Lue itse tuo kirja ja mieti sitten kuinka vapaa lopulta olet.
Lisäksi luin pari Juha Vuorisen kirjaa: Veljekset Vaselin ja Kristianin nuoruusvuodet. Vuorisen huumori on jotenkin hillitöntä. Vaikka seassa on runsaasti alapäähuumoriakin, niin silti kokonaisuudessaan nuo kirjat saavat tällaisen keski-ikäistyvän raavaan miehen hihittelemään. En ole lukenut Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja, mutta tuon nuoruusvuosikuvauksen perusteella saatan niihinkin vielä tarttua jonain päivänä. Vuorisella tuntuu olevan hyvä huumoritaju ja mielikuvitus. Molemmat seikkoja joille annan kirjoissa arvoa. Tähän kun lisätään lennokas ja suomenkieltä syvällisesti hyödyntävä kirjoitustyyli, niin olen myyty.
Tähän kun vielä lisätään Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä, niin voin taas todeta sairasvuoteessa luetun kirjallisuutta lähes laidasta laitaan. Turusen kuvaus pienestä pohjoiskarjalaisesta kylästä on mukaansatempaava. Ainoastaan murteeseen tottumattomuus hidasti lukemistani jonkin verran. Siihen kun pääsin sisälle, niin taas alkoi sujua. Olen toki nähnyt tuon elokuvanakin, mutta kirja on aina(kin yleensä) antoisampi. Kylän viimeisiä häitä on tullut juhlimaan joukko omalaatuista sakkia. Nykypäivän kaupungistuminen ja kiireinen elämäntapa saa kylähullut näyttämään hullunkurisilta. Kuitenkin jos alettaisiin missä tahansa taajamassa raaputtaa pintaa syvemmältä, niin todennäköisesti sieltä löytyisi ihan samanlaisia ihmisiä, joille voimme vapautuneesti naurahdella tuossa Turusen romaanissa. Olemme kuitenkin kaikki yksilöitä ja meistä löytyy samoja piirteitä kuin Turusen ehkä kärjistetyissä henkilöissä. Tavallaan tuli myös lapsuus mieleen tuota lukiessa. Ei sillä, että olisin tuolta päin kotoisin, mutta osattiin meillä Hämeessäkin. Muistan elävästi kuinka me nassikat ihmettelimme kyläpahasemme seurojentalolla juhlissa nurkan takana käyviä äijiä. Pullot kallistuivat sielläkin ja sattuipa muutama tappelukin, jollaista Turusen kirjassa Valkeantalon Jalmari ja Mölyvaaran Ierikka häissäkin odottelivat. Ja tulihan se.
Pontikanjuonnista mieleen tuli myös lapsen viattomuus. Olin jo aikuinen kun vasta ymmärsin, mitä kyläkauppiaamme tarkoitti tokaisullaan eräälle syrjäkulman herrasmiehelle tämän ostaessa kymmenen kiloa sokeria ja kilon hiivaa. ”Meinaat ruveta leipomaan, vai?”