Avainsana: ammunta

Savea taivaalla

Taas alkaa kesä olla siinä vaiheessa, että minulla alkaa olla tukalat olot. Olen varmaan aiemminkin kirjoittanut pitäväni enemmän hieman viileämmistä keleistä. Nyt ei vielä ole oikea hellekään, mutta alan olla jo tuskaantunut. Kesäloman alkuunkin on vielä pari viikkoa, eikä työtehoni ole parhaimmillaan. Alan olla jo loman tarpeessa kyllä.

Eilen vietimme työkaverin kanssa miellyttäviä hetkiä työpäivän jälkeen. Suuntasimme haulikkoradalle. Hankin hiljattain kiekkojen ammuntaan alkuperäistä paremmin sopivan vaihtopiipun haulikkooni. Täys- ja ¾-suppeat piiput eivät ole varsin soveltuvat radalle metsästyshaulikkoammuntaan. Tosin viimevuotisessa metsästysseuran ammuntakisassa niilläkin pärjäsin. Tämä hankkimani skeet-piippu vaikuttikin näppärämmältä kiekkojen särkemiseen.

Varsinaista sääntöjen mukaista ammuntaa emme saaneet aikaiseksi. Meitä oli vain kaksi ja radalla on käsiheittimet. Toisen piti paiskoa kiekkoja taivaalle toisen ampuessa. Kiekkojen suuntakin siis oli melko yksipuolinen. Tosin jossain vaiheessa vaihdoimme tornia ja siten kiekkojen suuntaa. Muuten kyllä oli mukavaa. Saimme jopa jokusia kiekkoja särjettyä, muutenkin kuin niiden osuessa maahan. Osuin muutaman kerran jopa sellaisilta paikoilta, joissa on ennen tuntunut mahdottomalta kiekkoon osua.

Tietysti tuli sarjojen välillä vähän jutusteltuakin. Lähinnä metsästysjuttuja tai ampumiseen liittyviä. Mistäpäs sitä miehet juuri muusta keskenään puhuisivatkaan.

Saatuamme noin 250 kiekkoa heiteltyä, päätimme lopettaa. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän tuntua siltä, että hieman vähempikin olisi riittänyt. 5 kertaa 25 laukausta tuntuu olkapäässä, sen voin vakuuttaa. Ehkä pitäisi käyttää jonkinlaista pehmikettä. Haulikossani on puinen perälevy, eikä ammuntaliivini nahka juurikaan tunnu pehmentävän, ainakaan pidemmän päälle. Mutta kuten jo viimekesänä kirjoitin, ei sotilas ampumista valita. Tämä oli kesän ensimmäinen käyntini kiekkoradalla, joten saatoin jollain tavalla hieman innostua liikaa.

Tänään on olkapää hellänä, mutta silti olisin valmis jatkamaan kiekkoradalla melko piankin, jos vain saisin jonkun savea taivaalle paiskimaan.

Hyttysiä, hirvikärpäsiä ja sorsia

Kotiuduin lauantai-iltana viikon kestäneeltä matkaltani Suomen kaakkoiskulmalla. Kerrankin loma tuntui lomalta. Rakas vaimoni päästi minut liikkeelle yksinäni omien ajatusteni keskelle, vaikka olisinkin hänet mielelläni mukaani ottanut. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt matkaan, vaan jäi mieluummin kotiin. Mökillä aikani kului sujuvasti polttopuita tehdessä, pinotessa sekä metsässä samoillessa ja keskiviikosta alkaen myös sorsia jahdatessa.

Polttopuu-urakkaani helpottamaan saapui mies naapurista. Traktorin perässä kulkevalla klapikoneella teimme rankapinosta selvää muutamassa tunnissa. Kyllä se on hieno kapistus. Kyljestä työnnetään rankaa sisään ja kone työntää liukuhihnalla valmista klapia kasaan. Kun kaikki oli pilkottu katselin kasaa ja totesin siinä olevan pari-kolme kertaa enemmän klapeja kuin edelliskesänä moottorisahalla ja kirveellä pilkkomassani kasassa. Ja siihen pinoon minulla sentään meni lähes viikko aikaa. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanoisin tässäkin tilanteessa, kyllä se kone niin fiksu keksintö on.

Lomani alussa hyttysiä oli liikkeellä melko vähän, mutta hiljalleen sadellessa ne aktivoituivat. Loppuviikolla saattoi samassa kämmenselässä olla kymmenkunta verenimijää. Hyttysten kanssa vielä pärjää, hirvikärpäset sen sijaan ovat ikävää seuraa metsän siimeksessä. Metsässä kulkiessani niitäkin kuitenkin alkoi olla jo vaivaksi saakka. Vähän väliä piti kaivella niskasta niitä ikäviä ryömijöitä. Tulisi aivan hyvin toimeen ilman mokomia inhotuksia. Niistä ei tahdo henkikään helposti lähteä. Onneksi minulla on hyvin lyhyet hiukset, eivät pääse kunnolla piiloutumaan karvoituksen joukkoon, vaan ne on melko helppo tuntea ja kaivella esiin. Hyttysistä ja hirvikärpäsistä huolimatta minusta on mukavaa ihmetellä luonnon kauneutta metsän keskellä.

20.8. klo 12 alkaa Suomessa sorsastuskausi. Radiossa sanottiin tuona keskiviikkoaamuna, että lähes 200.000 metsästäjää on liikkeellä sorsien kiusana. Niin olin minäkin. Kuten viime kesänä, niin tänäkin vuonna lähdimme naapurin isännän kanssa etsimään sopivaa paikkaa metsästysvietin toteuttamiseen. Hieman ennen kahtatoista olimme Lemillä erään järven ruohikkoisella lahdella tutkimassa saalistarjontaa. Rantauduttuamme näimme taviparven lehahtavan lentoon lahden pohjukasta. Linnut tekivät kierroksen ja laskeutuivat takaisin lähtöpaikkaansa. Metsästyskaverini lähti kiertämään rantaa ja minä jäin passiin soistuvalle kannakselle järven ja lahdenpohjukan väliin. Noin klo 12.15 kaverini pääsi taviparven kohdalle ja ne nousivat siivilleen. Parvi lähti tulemaan suoraan kohti minua, mutta kaarsi hieman ennen ampumaetäisyyttä poispäin. Ajattelin, että siinäpä meni sitten tämä tilaisuus. En olisi muutenkaan voinut ampua, sillä kaverini oli parven takana lahdenpohjukassa, enkä olisi parveen ampunut muutenkaan.

Tavit tekivät kuitenkin täyden ympyrän ja lähtivät suuntaamaan kohti järveä minusta hieman sivussa olevalla reitillä. Totesin pikaisesti tilanteen ja huomasin yhden linnun jääneen muista hieman jälkeen. Lähes ajattelematta haulikkoni nousi ja paukahti kerran. Seuraava havaintoni oli parven poistuminen järven suuntaan. Kuitenkin viimeisen linnun suunta muuttui putoavalle kurssille. Totesin osuman hyväksi ja lähdin saapastelemaan kohti olettamaani putoamispaikkaa. Alueella kasvaa melkoisen pitkää ruokoa, enkä nähnyt lopullista putoamispaikkaa koivikon takaa. Lintua etsiskellessä tuli parikin kertaa mieleen, että koira olisi hyvä olla sorsastuksessa mukana. Meillä kummallakaan ei kuitenkaan ole sellaista koiraa, joten itse oli etsintä toteutettava. Lopulta kuitenkin linnun löysin, eikä se ollutkaan kovin kaukana paikasta, johon oletinkin sen pudonneen.

Lähdimme seuraavaksi veneellä kiertämään järven lahtia. Yhdellä lahdella lähtikin sorsa lentoon ja koetin tavoittaa sitä hauleillani. Ammuin kuitenkin ohi, vieläpä kaksi kertaa. Laukauksistani lähti liikkeelle hieman toistakymmentä sorsaa käsittävä parvi. Minulla luonnollisestikin oli ase siinä vaiheessa tyhjä, sillä kaksipiippuiseeni ei mahdu kahta patruunaa enempää ja ne olin siis jo tuhlannut yrittäessäni osua siihen ensimmäiseen sorsaan. Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin hämmästellä ja ihastella yli lentävää parvea. Kaverini oli kuitenkin tilanteen tasalla ja niin taas haulikko yskäisi ja hetkeä myöhemmin veneen vieressä molskahti. Nostimme sorsan kyytiin ja jatkoimme matkaa.

Tähän saalismäärään sitten saimmekin tyytyä, vaikka jatkoimme järvellä liikkumista vielä parina päivänä. Seuraavana aamuna minulla oli vielä tilaisuus sorsan saamiseen, mutta ammuin jälleen ohi. Tämän jälkeen sorsat olivatkin jo oppineet jotakin ja karttoivat meitä liiankin kanssa. Viimeisen kerran olin veneessä perjantai-iltana auringonlaskun aikaan. Asetuin rannan ja saaren väliseen salmeen odottelemaan. Näin kyllä paljonkin lintuja, mutta en ammuttavaksi sopivaa. Kaksi sorsaa näin, mutta molemmat lensivät sen verran kaukana, etten edes ajatellut niitä yrittää tavoittaa. Lähtivät liikkeelle kaislikon toisesta reunasta ammutuista laukauksista.  Äänistä päätellen toiseen venekuntaan kuului kaksi miestä, en kuitenkaan heitä nähnyt korkean kasvuston takaa.

Kuikat ja joutsenet olisivat kyllä olleet tavoitusetäisyydellä, mutta taisivat tietää olevansa rauhoitettuja, kun niin lähelle uskaltautuivat. Telkätkin lensivät niin tiukassa muodostelmassa, etten niihinkään puuttunut. Hieman ennen pois lähtöäni näin vielä taviparven, todennäköisesti saman, jota olin jo verottanut. Nekin liikkuivat kuitenkin niin lähekkäin, ettei luontoni sallinut niiden häiritsemistä. Palasin siis rantaan ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan aamun kotiinlähtöön.

Alla näkyvässä kuvassa aloituspäivän ja lopulta koko viikon saalis mökin seinustalla riippumassa. Tavin ja heinäsorsan kokoero näkyy selvästi. Sateisen päivän vaikutus näkyy myös. Molemmat linnut on nyt syöty ja täytyy vain todeta, että hyvää oli.

 

Mökin laiturilta kuvasin myös nämä ”pullasorsat”, eli ihmisiin valitettavan tottuneet, vielä lentokyvyttömät tämän kesäiset heinäsorsat. Emolintu ei nyt sattunut kuvaan, vaikka sekin yleensä samassa porukassa pyöri. Ensimmäisen kerran tämän poikueen nähdessäni poikasia oli viisi. Kaksi on siis joutunut hukkaan jossain vaiheessa kesää. Olivat vielä heinäkuussa niin pieniä, etten ihmettele lentokyvyttömyyttä näinkin myöhään.

 

Metsästyskaverini kanssa sovimme jo aiemmin, että veteen emme sorsia ammu, vaan ainoastaan lentokykyisiä, karkuun yrittäjiä. Samoin päädyimme omaehtoiseen telkänsuojeluun. Emme ampuneet kaverin rannan tuntumassa oleskelleita kahta telkkää, vaikka mikään ei olisi ollut helpompaa. Telkkiä on näkynyt järvellä melko vähän, joten päädyimme tällaiseen ratkaisuun. Perjantaiaamuna totesimme kuitenkin, ettei kaikille metsästäjille ollut tullut sama asia mieleen, sillä toinen telkistä oli kadonnut torstai-iltana kuuluneen ammunnan jälkeen.

Aika rientää

Kylläpä aika rientää. Ei uskoisi, että on jo kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tässä välillä on tapahtunut taas paljonkin, mutta en ole saanut aikaiseksi juuri mitään. Paitsi tietysti töissä.

Viime viikonloppuna vietin kotvan aikaa ampumaradalla, pitkästä aikaa. Lauantaina pari kierrosta savikiekkoja haulikolla ja sunnuntaina oli metsästysseuran kisat. Lauantain haulikkoammuntaan lähtö tapahtui niin ex tempore, että kunnolliset varusteetkin jäivät kotiin. Mukavasti sainkin siis olkapääni kipeäksi jo lauantaina. Hyvät lähtökohdat ampumakilpailua varten siis.

Sunnuntain kisat alkoivat kivääriammunnalla. Seuramme radalla ei valitettavasti ole mahdollisuutta ampua liikkuvaan maalin, joten kisa ammuttiin paikallaan olevaan hirvitauluun, pystystä 5+5 laukausta. Minulla on tuo pystystä ampumisen harjoittelu jäänyt vähiin, mutta onnistuin pääsemään jaetulle kolmannelle sijalle. Koska ampumakisassa haetaan järjestys, niin ammuimme uusintakierroksen kolmannesta sijasta. Kipeä olkapää ja harjoituksen puute, ja ehkä hieman jännityskin vaikutti, joten hävisin tuon uusintakierroksen reippaasti. Jäin siis neljänneksi. En kuitenkaan vaivu epätoivoissani tekosyitä keksimään, syytän tuloksesta vain itseäni.

Edellisen päivän haulikkoammunta ja 20 kiväärin patruunaa tuntuivat olkapäässä selkeästi, joten seuraavaksi ammuttu 25 laukauksen metsästyshaulikkokisa ei etukäteen tuntunut hyvältä ajatukselta. Sotilas ei kuitenkaan ampumista valita, joten rohkeasti kisaan mukaan. En ole vielä päässyt sinuiksi haulikkoammuntaan, joten olin tavattoman hämmästynyt päästessäni sarjani kakkoseksi. Olisi mielenkiintoista tietää olisiko toisenlaiset supistukset haulikossa vaikuttaneet tulokseeni, sillä metsästyshaulikkoni ei varsinaisesti sovellu tähän lajiin. Yleinen suositus lienee vähäisen supistuksen käyttö, kun taas minulla on tiukimmat mahdolliset supistukset. Pitää siis osua oikeasti kohdalle, jotta kiekko hajoaa.

Muuten olen aikaani kuluttanut lähinnä joutenololla ja mietiskelemällä turhanpäiväisiä asioita sekä olkapäätä parannellen. Mustelma alkaa jo hieman muuttaa väriään. Ensi viikon olen taas lomalla. Toivon löytäväni itseni keskiviikkona puolen päivän aikaan jostain päin Suomea haulikko kädessä. Ja sorsa mielessä. Katsotaan miten käy tänä vuonna, viime vuonna sorsat osoittautuivat ovelammiksi.

Tässä vielä kuva viimesyksyisestä metsästysmuistostani. Lokakuussa sain saaliikseni ensimmäistä kertaa sarvipäisen otuksen. Nuori valkohäntäpeurapukki oli kasvatellut tällaisia pieniä tappeja. Ja nyt ne siis päätyvät seinällemme. Ei mitkään trofeemetsästäjän mitalisarvet, mutta kuitenkin ensimmäiseni.

Muutenkin metsästän lähinnä lihan vuoksi. Peura on tavattoman hyvää.

Toinen metsästysmuistoni on ensimmäisen saaliini nahka. Valkohäntäpeura sekin.