Vaikka en joka kerta tänne kirjoittaessani kirjoista kerrokaan, niin ei se silti sitä tarkoita, etten lukisi. Tietenkään minulla ei ole aikaa lukea sellaista kirjamäärää, kuin rakkaalla vaimollani, mutta luen silti pikkuhiljaa ja aina kun voin.
Toukokuun lopulla kirjoittelin lukeneeni Jan Guilloun Madame Terror kirjan. Toivuttuani tuosta kokemuksesta taisin lukaista erään Agatha Christien Poirot kertomuksista. Tuon välipalan jälkeen keräsin rohkeuteni ja aloitin Jan Guilloun (taas 😉 Uinuva uhka- nimisen opuksen. Tällä kertaa Guillou pysyy enemmän tai vähemmän maansa rajojen sisäpuolella ja tarttuu rohkeasti ajankohtaiseen aiheeseen: terrorismiin. Ruotsin oma pikku terroristisolu on aktivoitunut, tai niin ainakin turvallisuuspoliisi väittää. Yhdeksän nuorta miestä pidätetään yön pimeydessä ja tietenkin Guilloun alter ego Erik Ponti ryhtyy edustamaan ”järjen ääntä” ja kritisoi tapahtunutta. Pontin perhetuttava ja poliisi Ewa Johnsen-Tanguy siirretään turvallisuuspoliisin palvelukseen terroristien kuulustelijaksi. Tuttavuus muuttaa muotoaan, kun ystävykset ajautuvat eri puolille pöytää.
Paljon muutakin tietenkin tapahtuu ja tuomioitakin lopulta saadaan, ja kuten yleensä Guillou lyö jälleen paikoitellen överiksi. Tietenkin päähenkilöpoliisi on Ruotsin (maailman) paras kuulustelija, joka saa terroristinalut heti puhumaan, vaikka heitä on aiemmin kuukausikaupalla jo yritetty tuloksetta. Ja tietenkin Erik Ponti on Ruotsin (maailman) ovelin journalisti, joka saa selville tapausten kaikki sivujuonteetkin ja vielä ajatuksensa julkaistua. Ja vielä siten, että saa muut johdateltua esittämään raportit ominaan.
Kaiken huippu on kuitenkin Ewa Johnsen-Tanguyn puoliso, Pierre Tanguy. Tämä ruotsalaismies on häipynyt nuorena Ranskan muukalaislegioonaan ja tehnyt siellä mittavan uran ennen paluutaan Ruotsiin. Minusta on vaikea uskoa, että kukaan ruotsalainen pääsisi Ranskan muukalaislegioonan everstiksi, vaikka olisi kuinka ranskalaiset sukujuuret. Eihän se toki mahdotonta liene, mutta taitaa taas edellyttää tämän ruotsalaisen olevan sotilaana maailman paras. Vaikka legioonassa onkin mahdollista päästä upseeriksi, niin voisin kuvitella myös ranskalaisupseerien olevan kovasti kiinnoostuneita näistä everstin paikoista. Ja jos vain joka kymmenes kaikista upseereista on ulkomaalainen, niin siitä voinee päätellä, montako legioonalaista pääsee huipulle. Minusta olisi ollut uskottavampaa jättää tämä herra vaikka kapteeniksi tai jotain, olisin ehkä kunnioittanut tätä hahmoa enemmän.
Täytyy kuitenkin todeta, tästä vuodatuksesta huolimatta, jälleen kerran Guilloun kirjoittaneen mielenkiintoisen tarinan. Kaikesta edellämainitsemastani negaatiostani huolimatta, voin olla ainakin yhtä mieltä Guilloun kanssa. Saako terrorismin pysäyttämiseksi tehdä mitä vain? Tässä asiassa olen Guilloun kanssa todennäköisesti samoilla linjoilla. Poliisin ja muidenkin viranomaisten pitää noudattaa lakeja tinkimättä. Jos lainvalvojat sortuvat kyseenalaisiin keinoihin, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalaista. Tietenkin olen myös sitä mieltä, että terrorismiin syylliseksi todistettua pitää kohdella kaikella lain ankaruudella. Terrorismi on vastenmielistä ja paheksuttavaa, varsinkin kun se yleensä kohdistuu aivan satunnaisiin, viattomiin ihmisiin.
Sain taas hetkeksi tarpeekseni Guillousta, joten päätin lukaista jotain ylevämpää. Siispä tartuin nobelistiin. Lukaisin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on melko lyhyt kertomus, jonka voi lukea nopeasti, vaikkei mikään pikalukija olisikaan. Olen sen kyllä lukenut joskus aikaisemminkin, muistaakseni koulussa muinoin. Sehän on tavallaan melko surullinen tarina ystävyydestä, vastuuntunnosta ja unelmista. Kaksi hyvin erilaista miestä on ajautunut kulkemaan yhdessä lama-ajan Yhdysvalloissa. George on hyvin terävä ja Lennie – ei niin terävä, vaan suorastaan hidas.
Kirjasta saa sellaisen kuvan, että yksinään George tulisi toimeen huomattavasti paremmin, kuin kulkiessaan toverinsa kanssa. Hän on kuitenkin tullut luvanneeksi Lennien tädille pitää ystävästään huolta, eikä halua paeta vastuutaan. Nyt miehet kiertävät maatöissä, mutta Lennien ymmärtämättömyyden vuoksi joutuvat vaihtamaan työpaikkaa usein. Tällaisista lähtöasetelmista kirjan tapahtumat vyörähtävät käyntiin miesten saapuessa jälleen uudelle työmaalle. Alku näyttää hyvältä ja miesten unelma omasta pikku tilasta alkaa vaikuttaa jopa mahdolliselta. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa tilanteen jälleen. Lennie tekee tahtomattaan jotain peruuttamatonta ja George joutuu vaikeaan välikäteen. Hän joutuu pohtimaan tulevaisuutta aivan uusin silmin ja tekee vaikean, mutta väistämättömältä vaikuttavan ratkaisun. Tulevaisuus ja päätösten oikeudenmukaisuus jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.
Oliko loppuratkaisu itsekkyyttä? Minä kuvittelen sen olevan tavallaan ystävyyden huipentuma, ainakin jollain tasolla. Joku toinen voi tietenkin ajatella toisellakin tavalla. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä teos on tämäkin kirja. Ei kai sitä kirjallisuuden Nobelia aivan perusteetta jaeta.