Kategoria: Jaarittelua

Kevättä ilmassa

Kevät on saapumassa. Sen huomaa aamuisin, kun pihalle jäänyt lumi on muuttunut kantavaksi. Kevään merkkejä ovat myös lumen muuttuminen loskaksi. Linnutkin ovat heräilemässä kevääseen. Talitintit ovat jo pitkään lauleskelleet titityytään.

Alkuviikolla totesin muuttolintujen esijoukkojen saapuneen. Töyhtöhyypät ovat jälleen ilonani työmatkoillani, lennellessään peltojen yllä. Kovin hääppöiset oltavat ei kuitenkaan niilläkään lie. Kovin on vielä lumisen näköiset peitteet pelloilla. Sieltä lumen ja jään keskeltä nuo töyhtöpäät kuitenkin koettavat elantonsa kaivella.

Myös hanhien muutto on alkamassa. Ensimmäiset parvet olen nähnyt töyhdöllisten siivekkäiden ohella peltoja penkomassa. Autolla ajaessa ei tietenkään mihinkään täydelliseen tunnistustulokseen yleensä pääse, mutta kuvittelisin kyseessä olleen merihanhien. Tänä aamuna bongasin myös kolme joutsenta. Etäisyyttä oli niihinkin, mutta silti arvelisin laulavaisten olevan liikkeellä. Autossa kun ei saa kuulovahvistusta näkemälleen.

Varma kevään merkki on myös pääsiäisen saapuminen. Tämä Herran pääsiäinenhän onkin meille ortodokseille suuri juhla. Siksi onkin mukavaa huomenna Suurena torstaina pitää vapaapäivää. Ensi viikon olen jälleen lomalla, joka tälläkin kertaa tulee todelliseen tarpeeseen. Olen ollut varsin väsynyt vaativan työprojektin kurimuksessa. On mukavaa levätä viikko, jonka jälkeen on taas hyvä palata uusin voimin projektin kimppuun.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuosi on jo pitkällä, enkä ole saanut tänne vielä kirjoitettua. Täytyy siis tehdä se heti, jotta vielä tammikuussa ehtii. Tässä vaiheessa iltaa tyydyn kuitenkin ajankohtaisten asioiden tiedottamiseen tänne tiedon valtatielle.

Peuranmetsästyskausi päättyy tänään. Sain onneksi oman kiintiöni täyteen jo pari viikkoa sitten. Tänään oli jäljellä enää loppujen lihojen pakkausta ja pakastamista. Käytin sanaa onneksi, sillä nyt tuntuu taas olevan jonkin sortin räkätauti olevan tuloillaan. Ainakin nenä vuotaa lahjakkaasti. Piti vielä mennä tekemään lumitöitä, kun en ole aiemmin viitsinyt. Nyt oli lunta niin paljon, ettei huomenna olisi ollut autolla asiaa autokatoksen ulkopuolelle, ellen olisi hieman töitä tehnyt. Vaikka ei silti, kyllä minusta on mukavaa kun vaihteeksi on lunta, yleensä kun täälläpäin sitä on melko vähän.

Koirulaisemme jaksavat viihdyttää meitä. Tosin aina joskus voisi olla mukavaa, elleivät ne jatkuvasti haluaisi olla sylissä. Varsinkin, kun ne yleensä tulevat syliin samanaikaisesti. Tällä hetkellä pienet karvakorvat näyttävät olevan sohvalla. Ovat vaihteeksi repineet tuohenpalan puukorista takan vierestä. Koirulaisissa on yksi mielenkiintoinen piirre, ne eivät syö puruluuta samaan aikaan. Jos niille antaa molemmille oman, niin hetken kuluttua toinen on joko ottanut molemmat tai sitten toinen on hylännyt omansa ja tuijottaa toisen syömistä kateellisena. Normaalista poiketen ne tällä hetkellä näyttävät toimivan toisin. Niisku nakertaa puruluuta ja Nuppu pureskelee tuohen palasta, tosin välillä tuijottaen Niiskun tikun suuntaan.

Laitanpa tähän vielä yhden kuvan, jossa nuo karvakorvat ovat kerrankin rauhallisina.

Vielä kerran vuonna 2009

Tämä alkaa olla viimeinen mahdollisuus kirjoittaa tätä blogia tänä vuonna. Käytetään siis tilaisuus hyväksi. Flunssakin alkaa olla paremmalla puolella. Täytyy kuitenkin koputella puuta, ettei tulisi jokin ikävä jälkitauti. Niistäkin kun on kokemusta.

Kovasti odottelin syntymäpäivänä, josko edes neljänkympin kriisi tulisi. En nimittäin juurikaan muista kohdanneeni aikaisempia kriisejä, vaikka ne niin muotia ovatkin. Tai sitten kriisini ovat olleet niin nopeita, ettei niitä edes huomaa. Nyt siis täytyy taas odottaa kymmenen vuotta, josko edes viidenkympin villitys kohtaisi. Ei kai niitä kaikkia sentään voi menettää? Vai onkohan niissä edes mitään menetettävää?

Syntymäpäivänäni kirjoitin miten ikävästi ajoitettu flunssani on. Ikäväksi ajoituksen tekee myös se, etten tietenkään voi lähteä peuraa kytistelemään sairaana. Jos olisin peurakopissa sairaana, niin parin aivastuksen jälkeen ei varmasti peurojen näkemisestä olisi pienintäkään toivoa. Enkä muutenkaan usko, että flunssa paranisi pakkasessa istumalla, vaikkei aivastusta tulisikaan. Tuskin edes jaksaisin peuraa metsästä pois raahata, jos sellaisen sattuisin saamaan. Onneksi ensi viikko on vielä lomaa, niin ehkä silloin jo voimat ovat palautuneet tuonkin jalon harrastuksen jatkamiseen.

Kuluneen vuoden aikana ovat muutkin harrastukset jatkuneet liki ennallaan. Opiskelu on ehkä hieman hitaanlaista, mutta jotain olen sentään saanut aikaiseksi senkin osalta. Puutöissä olen näpräillyt jotain joutavia pikkuhommia, lähinnä jatkanut joitakin keskeneräisiä projekteja.

Ikonimaalaus on kuitenkin saanut enemmän aikaani kuluneen vuoden aikana. Aloitimmehan rakkaan vaimoni kanssa kolmannet ikonimme. Tällä kerralla yritän saada aikaiseksi Kristus Kaikkivaltiaan. Nyt olen tekemässä aikaisempaa suurempaa kuvaa, noin 30×40 cm, siis lähes kaksi kertaa edellistä suurempaa. On mielenkiintoista huomata, miten erilaista sellaista on työstää. Tietyssä mielessä suuren tekeminen on helpompaa ja toisaalta taas vaikeampaa. Yksityiskohdat ovat tietenkin suurempia, joten niiden maalaaminen on sinänsä helpompaa. Pieneen on kuitenkin helpompaa ”hukata” virheitä. Suuren kuvan virheet kun näkyvät kauemmas 😉 Tavoitteena tietenkin on, ettei niitä virheitä tulisi, tai ainakin niiden saaminen niin näkymättömiksi, etteivät ne haittaa.

Toivon mukaan ensi vuosikymmenelläkin voin hyvillä mielin jatkaa näitä mukavia harrastuksiani.

Oikein hyvää vuotta 2010 kaikille lukijoilleni!

Juhlaa juhlien keskellä

Tänään, joulun ja uuden vuoden välillä, vietän syntymäpäivääni, kuten monesti ennenkin. Tällä kertaa vuorossa on 40. kyseisenlainen tapaus. Ehdin syntyä 60-luvulle, tosin vain parin päivän marginaalilla. Rakkaalle vaimolleni monesti sanonkin olevani 60-lukulainen, kun taas hän on 70-luvun tuote. Ihminen saa iloa joskus pienistä asioista 🙂

Tämän kertainen syntymäpäivä ei ole kuitenkaan pelkkää juhlaa, sillä varsin huonosti ajoitettu flunssa häiritsee juhlatunnelmaa. Pariin päivään en ole juuri muuta tehnyt kuin nukkunut, niistänyt ja aivastellut.  Huonoa ajoituksessa ei ole vain syntymäpäiväni, vaan myös se, että olen lomalla. Menee siis lomakin hukkaan. Myös kulttuurin harrastaminen kärsii, sillä huomenna olisi pitänyt mennä teatteriin. Nyt jää sekin elämys väliin, tai toivottavasti vain siirtyy hieman.

Karvakorvien vuosi

Perheemme lisääntyi viime viikolla yhdellä korvaparilla, kun karvainen ystävämme sai samankaltaisen kaverin. Nyt meillä siis vipeltää kaksi chihuahuaa yhden asemesta. Näyttää siltä, että ratkaisu oli oikea, sillä ihmisellä ei riitä aika sellaiseen määrään leikkiä kuin nuo kaksi karvaista ystäväämme harrastavat. Niillä on koko ajan jokin viritys menossa. Positiivista on myös toki se, että koirulaiset ovat lämmittäneet ajoittain minua sairasvuoteella maatessani. Ne kun tulevat aivan kiinni nukkuessaan.

Tämän enempää en taida tällä kertaa kirjoitella, vaan painun hetkeksi takaisin peiton alle.

Marraskuu loppuu

Tänään marraskuun viimeisenä päivänä totesin, etten ole kuluvan kuukauden aikaan vielä kertaakaan tänne blogiini kirjoittanut. Lienee siis aika korjata tilanne, vielä kun ehtii.

Marraskuun aikana saimme hirvijahtimme päätökseen. Itse en päässyt hirveä ampumaan tänä syksynä, mutta pääasia on tietenkin koko porukan tulos. Peurapukin ammuin kuitenkin, vaikka seurassamme olikin suositeltu naaraiden ampumista. Peurapukista oli kannustukseksi määrätty sarvimaksu. Kävi kuitenkin niin, että katseltuani kymmenisen minuuttia peurapukin sarvien esittelyä ja kyljen tarjoamista, en enää voinut mieltäni malttaa. Niin kohtasi peura kohtalonsa ja päätyi pakastimeeni. Sarvet saanen seinälle joskus kevään kuluessa.

Yksi syy kirjoittamattomuuteeni on pieni koirulaisemme. Se on keksinyt varmaan mielestään hauskan leikin ja herättää minut aina jossain vaiheessa aamuyön kuluessa. En siis ole montaakaan yötä saanut rauhassa nukkua. Olen siis kärsinyt jonkinasteisesta univajeesta ja kroonisesta väsymyksestä. Toivon kovasti, että karvakorva ryhtyy kunnolla nukkumaan, kunhan siltä tulevana perjantaina poistetaan maitohampaat. Raukkaparalla kun on tällä hetkellä kaksiriviset hampaat. Varsin yleinen rotuominaisuus kuulemma. Eläinlääkärireissu on siis edessä.

Tämän enempää en taida kirjoittaa ennen joulukuuta. Yritän päästä hieman normaalia aiemmin nukkumaan, jotta univelkani hieman lyhenisi. Toivottavasti onnistun.

Syystoimintaa

Syksy on jälleen pitkällä. Pikapuoliin saadaan varmaan luntakin ihmeteltäväksi, ainakin rakas vaimoni jo eilen mainitsi lumisateessa koiran kanssa seisseensä. Olen taas ollut pitkään kirjoittamatta tänne. Osasyynä lienee tiivis harrastustoimintani: tiistaisin puutöitä, perjantaisin ikonimaalausta ja viikonloppuisin metsästystä. Suurin tekijä on silti varmaankin laiskuus. En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka olen netissäkin jonkin verran roikkunut. Yksi syy väsymykseeni voi tietenkin olla Nuppu-tyttösemme, joka iloisesti herättää minut vähintään yhden kerran yön aikana. Lepo ei siis ole ollut aivan täydellistä koirulaisen saavuttua taloon.

Kolme viikkoa sitten aloitimme jälleen hirvenmetsästyksen. Ensimmäisenä viikonloppuna jouduin antamaan periksi ja jättäydyin sunnuntaina pois lievän flunssan nujertamana. En yksinkertaisesti jaksanut rymytä metsässä, niin kuin olisi pitänyt. Toisena viikonloppuna sitten olinkin molempina päivinä metsässä. Kolmas viikonloppu jäi väliin työni vuoksi. Tänä viikonloppuna emme metsään hirviä tavoittelemaan lähteneet, sillä viime viikonloppuna eivät olleet saaneet hirvikontaktia kumpanakaan päivänä. Päällikkömme ilmoitti, että odottelemme lumen tuloa, jotta hirven jäljillä on parempi pysyä. Kahtena ensimmäisenä viikonloppuna saimme kuitenkin saaliiksi kaksi kolmasosaa lupiemme mukaisesta määrästä, joten ilman saalista ei ole koko alkukautta viettää.

Peuranmetsästyksenkin aloitin omalta osaltani vasta toisena hirvenmetsästysviikonloppuna, eli 17.10. Päätin kokeilla onneani lapsuudenkotini tontilta ja suunnittelin meneväni sinne kyttäilemään pellon kulmaan. Jätin autoni harjulle ajotien päähän, kuten tavallista. Varustauduin rauhallisesti auton luona ja lähdin pikkuhiljaa kävelemään mäkeä alas. Pihaa lähestyessäni huomasin talon vieressä olevalla pellolla peuralehmän ja kaksi vasaa ruohoa syömässä. Jatkoin lähestymistä varovasti kunnes pääsin ulkorakennuksen kulmalle. Siinä vaiheessa peurat olivat yhtä lukuunottamatta siirtyneet talon kulman taakse katveeseen. Paikalle jäänyt oli vasa, mikä sopi metsästyssuunnitelmiini. Otin kiväärille tuen ulkorakennuksen kulmasta ja tähtäilin peuraa hetkisen. Kun se sitten kääntyi sopivaan kulmaan laukaisin aseeni. Peuran käyttäytymisen perusteella päättelin osuneeni, mutta silti se loikki paikalta ja katosi talon taakse.

Annoin tilanteen rauhoittua hetken ja lähdin varovasti saaliini perään. Päästyäni talon kulman takaa kurkistelemaan pellolla hämmästyin suuresti. Minua ihmetteli pellolta peuralehmä ja kaksi vasaa, kaikki pystyssä ja tarkkaavaisina. Siinä vaiheessa tuli jo mieleeni, etten ehkä osunutkaan niin hyvin kuin kuvittelin. Ajattelin etten tietenkään voisi ampua toista kertaa, ellen tietäisi kumpaa yritin ensimmäisellä kerralla. Pian kuitenkin huomasin toisen vasan lähellä vielä yhden peuran. Tämä neljäs tapaus makasi kyljellään ja osoittautuikin saaliikseni. En siis ampunut ohi. Tarkempi tutkimus hetkeä myöhemmin osoitti, että olin osunut juuri siihen mihin tarkoitinkin.

Mielenkiintoinen asia, joka minun pitää vielä tänä syksynä selvittää on tuon jäljelle jääneen peurakolmikon koostumus. Käyttämässäni riistakamerassa kun en ollut kolmen vasan porukkaa nähnyt. Ampumani otus kyllä oli kameran muistikortille tallentunut pari päivää ennen matkansa päätä. Samassa kuvassa kuitenkin peuralehmä esiintyi vain kahden, ei kolmen vasan kanssa.

Alla olevasta kuvasta näkyy ampumani otus pellon kulmalla muutamaa päivää ennen kohtaamistamme.

 

Kaikenlaisia koiruuksia

Toissa viikon torstaina kävimme noutamassa pienen koiran taloutemme lisäkkeeksi. Nuppu-nimeä vielä opetteleva chihuahuatyttö on melko vilkas tapaus. Nyt puolentoista viikon jälkeen alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että ainakin sisäsiisteyskasvatus on tuottanut tulosta. Kunhan vain muistamme otuksen ajoissa viedä pihalle. Ei se vielä itse ilmaise tarvettaan ulkoiluun. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Ehkä vielä jonain päivänä voimme palauttaa matotkin lattialle, pesulan kautta luonnollisesti.

Muuten tuo pieni suden sukulainen on melko hauska pakkaus. Vauhtia riittää niin sisällä, kuin ulkonakin. Sinänsä positiivista, että pysyy pienet lihakset kunnossa. Tänään huomasimme pienen yöperhosen lennähtäneen sisään. Koira alkoi sitä jahdata, tosin hieman epäsusimaisesti aina välillä perääntyen, kun perhonen nousi siivilleen. Tuota jahtausta oli hauskaa katsella.

Olihan sekin mukavaa, kun koiran ensimmäisenä iltana luonamme nukkumaan mennessä se käpertyi kainalooni. Siinä se nukkui aivan rauhallisena aamuun saakka. Oli raukkaparka varmasti matkasta väsynyt. Se kun ei malttanut matkan aikana nukkua, vaikka selvästi silmät lupsahtelivat välillä kiinni. Ensimmäisen yön jälkeenkin se nukkuu yöt varsin rauhallisesti. Joitakin pieniä välikohtauksia on joskus harvoin, mutta eiköhän se vielä opi.

Tähän mennessä uskoisin saavuttaneeni laumanjohtajan statuksen pienen koiran ajatuksissa. Toki sille vielä pitää kaikenlaista opettaakin. Nuppu on nyt siinä iässä, että maitohampaat alkavat vaihtua ihan oikeisiin koiran hampaisiin. Se tietenkin aiheuttaa kutinaa ikenissä ja siis tarvetta nakerrella kaikenlaista. Alkuun nakerruslistalla olivat myös sormeni ja ajoittain myös nenäni. Tuota ikävää tapaa olen saanut koiran vähentämään. Nykyisellään se pääsääntöisesti vain nuolee kättä. Vain joskus riehaantuessaan pieni hammas sormeen tarttuu ja silloin se saa muistutuksen asiasta. Se oli taloomme tullessaan jo viiden kuukauden ikäinen, joten oppiminen ei ole aivan yhtä nopeaa kuin pienemmällä pennulla. Chihuahuat ovat älykkäitä koiria, joilla on vahva oma tahto. Senkin vuoksi Nupun kouluttaminen on hieman haasteellisempaa, kuin joidenkin suurempien koirien. Toisaalta taas tarkoituksenamme ei ole käyttää Nuppua näyttelyissä, eikä aloittaa agility-harrastustakaan. Koulutuksen tarkoituksena on siis yhteisten pelisääntöjen opettelu enemmänkin kuin robottimainen käskyjen totteleminen.

Kirjoituksestani voi saada negatiivisen kuvan yhteiselostamme, mutta totuus on toisenlainen. Nuppu tuottaa juuri sellaista iloa, kuin sitä hankkiessa oli tarkoituskin. Hieman varuillaan sen kanssa pitää olla siksi, kun se on niin kovin pieni. Se kun katsoo suurilla ruskeilla silmillään sen näköisenä, ettei koskaan ole saanut ruokaa tai huomiota, niin äkkiseltään voisi heltyä. Täytyy kuitenkin muistaa katseen takana piilevän manipulointiin taipuvaisen otuksen, joka kuitenkin on koira eikä ihminen. Uskon meillä kuitenkin olevan hauskoja hetkiä edessä pienen sylikoiramme kanssa.

Laiskottaa

Tänään oli tarkoitus hieman huoltaa autoa. Vaihtaa öljyt, tulpat ja jakohihna. Siis pientä puhdetta. Vaan kun ei jaksa. Osasyynä saattaa olla se, että kotimatka töistä kesti tänään tunti kaksikymmentä minuuttia, siis sen normaalin puolituntisen sijaan. Syynä oli 8-tiellä Maskussa tapahtunut liikenneonnettomuus.Turun sanomien nettiuutisten mukaan tukkirekka oli törmännyt liikennevaloissa seisseen täysperävaunurekan perään. En huomannut ruuhkatilannetta ennen kuin oli jo myöhäistä vaihtaa reittiä. Olin jo ehtinyt jonkin matkaa alas ramppia, kun totesin massiivisen tukoksen edessäni.

Ajan työmatkallani valtatie 8:lla normaalisti noin kilometrin matka. Tänään tuohon matkaan tuhraantui lähes tunti. Eniten tilanteessa ärsytti ne kanssa-autoilijat, jotka olivat tärkeämpiä kuin me muut ja kaahasivat ohituskaistaa aina sinne saakka, missä poliisi ohjasi kääntymään kohti Kustavintietä. Osasta näki selvästi, että he kyllä huomasivat tilanteen, mutta olivat ilmeisesti kiireisempiä, koska eivät tyytyneet kaukaisempaan paikkaan jonossa. Epäilen mateluvauhtini johtuneen osittain näistä itsekkäistä idiooteista. Jos kaikki olisivat kiltisti edenneet samassa jonossa, olisimme kaikki olleet nopeammin perillä. Mutta joidenkin mielestä heillä on ilmeisesti suurempi oikeus kulkea kuin muilla, joten he kiilaavat härskisti. Jos tuollainen kiilari olisi pyrkinyt eteeni en olisi päästänyt, vaikka yleensä liikenteen sujuvuuden vuoksi teenkin tilaa eteeni. Olen monesti todennut vetoketjuperiaatteen olevan varsin toimiva ruuhka-aikojen liittymissä. Tai siis se olisi ilman näitä yksiä röyhkimyksiä. Mistähän se muuten johtuu, että ovat yleensä keski-iän loppupuolella olevia miehiä suurissa, kalliissa autoissaan?

”Rankka” päivä toimistossa

Eilinen päivä oli jotain aivan toista verrattuna tämänpäiväiseen liikennekoettelemukseen. Vietimme työpaikalla jälleen kerran työhyvinvointiohjelman mukaista teemapäivää. Aamu alkoi reippaasti Kaarinanuimahallissa vesijumpalla. Neljätoista raavasta rajavartiomiestä pääsi toteamaan, että kyllä vedessäkin voi tulla hiki. Reippaan jumpan jälkiverryttelyksi uin vielä muutaman sata metriä. Vesileikkien jälkeen siirryimme lounaalle Paraisille,golf-klubin ravintolaan. Ilmeisesti osa työkavereista oli tiennyt etukäteen tuon vesijumpan hikiseksi puuhaksi, sillä yllättäen lounaalla lukumäärämme oli kasvanut hieman yli kahdenkymmenen.

Lounaan jälkeen oli kaksi vaihtoehtoa päivän jatkamiselle. Joko golf-pallon mätkiminen tai vaellusSattmarkin ulkoilureitistöllä. Minulla kun ei ole mitään golf-palloja vastaan, niin valitsin tietenkin tuon vaellusvaihtoehdon. Viihdyn muutenkin paremmin luonnon helmassa kuin ajellulla nurmikolla. Lounaspaikalta siirryimme siis kolmetoista muun innokkaan luonnonystävän kanssa Sattmarkin parkkipaikalle.

Olimme saaneet kartan etukäteen ja virkamiesystävällisen vinkin 5,5 kilometrin lenkin kiertämiseen. Alunperin mietiskelin tuota 11 kilometrin lenkkiä, mutta päädyin aikataulullisista syistä samaan puolimatkaan muiden kanssa. Harvassa paikassa on reitti yhtä hyvin merkitty kuin tuolla saarella. Sinisiä puihin ja kiviin merkittyjä väriläiskiä ei voinut olla huomaamatta, eikä siis karttaakaan varsinaisesti olisi tarvittu. Olihan se kuitenkin mukava nähdä missä päin reittiä olimme ja mitä edessä pitäisi vielä tulla.

Varsinaista nähtävää tuolla reitillä ei kovinkaan paljoa ollut. Yksi kivikasa, joka kyltin mukaan oli pronssikautinen hautaröykkiö, oli heti lähtöpaikan läheisyydessä. Pidemmällä reitillä olisi ollut muinaishautoja enemmänkin, mutta sinne en siis lähtenyt. Luonto oli kohtuullisen vaihtelevaa, tai ainakin niin vaihtelevaa kuin se voi saaristossa olla. Metsää, kalliota ja siellä täällä peltoja. Paikoitellen oli kyllä melko rehevänoloisia alueita, joilla kasvoi paljon tammia ja vaahteroita. Puolukoita ja mustikoita oli matkan varrella paljon. Ensin mainitut eivät olleet vielä täysin kypsiä ja jälkimmäiset taitavat alkaa olla ylikypsiä. Eräs työkaveri keräsi kädet täyteen kanttarelleja polun vierestä. Muitakin sieniä olisi siellä suunnalla ollut, mutta niin innokkaita sienestäjiä ei porukassamme ollut, että niitä olisi keräilty. Minä henkilökohtaisesti en juuri sienistä perusta, ei ole koskaan tullut opeteltua, eivätkä vanhempanikaan niitä keräile. Minun puolestani siis kaikki lahottajat saavat jäädä metsään kasvamaan ja mätänemään.

Kävelyn päätteeksi oli järjestetty virkistystauko paikalliselle laavulle, jossa pian roihusi tulet makkaranpaistoa varten, kunhan saimme muonitusmestarinkin opastettua paikalle. Hän ei ollut autosta tieltä nähnyt laavua, vaan oli sitä melkoisen tovin etsiskellyt. Makkaraa ei tosin kovin paljoa taidettu syödä, sillä eihän lounaastakaan ollut kovinkaan paljon aikaa kulunut. Oli kuitenkin ihan mukavaa jutustella niitä näitä siinä luonnon helmassa. Lepakkoakin häiritsimme sen verran, että äityi päiväsaikaan lentämään pois paikalta.

Kun nuotiomme oli palanut loppuun lähdimme palailemaan takaisin kohti sivistystä. Päästyämme työpaikan pihaan olikin jo työpäivä täysi. Tuumiskelin siinä hiljaa mielessäni, että tällaisia työpäivien pitäisi olla. Paitsi tietysti jos tähän kaikkeen olisi vielä saanut ympättyä hieman ampumista niin mikäs sen hienompaa. Mutta toki virkistävää näinkin.

Paluu arkiseen aherrukseen

Niin saatiin taas päätökseen yksi kesäloma. Tänään olin toista päivää töissä. Eilisilta menikin taas vaihteeksi Porissa käynnin vuoksi hieman pitkäksi. Yritän palailla myös teekkarin askareisiin, eli opintojen pariin. Varovaisesti aloitellen otin taas pari kurssia tähän alkusyksyyn.

Kesälomani puolivälissä kirjoittelin, etten ollut loman alkupuolella tehnyt juuri mitään järkevää. Yhtä tehokkaasti jatkoin lopunkin loman, olihan se jo alkanut niin mukavasti. Hieman toista viikkoa vietin mökillä Kaakkois-Suomessa. Siellä sentään sain jotain tehtyäkin. Sain ruohonleikkurin käyntiin ja siis ruohoa hieman lyhenneltyä. Viime kesänä tehdyn polttopuupinon sain sateelta suojaan. Raivaussahan kanssa olisin mennyt metsään riehumaan, jos sen olisin saanut käyntiin. Pari kolme päivää sitä yritin, enkä onnistunut. Purin sitä pariin otteeseen (siis irrottelin osia, en käyttänyt hampaita), mutta ei sekään auttanut. Tänään sain ilmoituksen, että ovat saaneet sen jäljiltäni korjattua pienkonekorjaamolla.

Parasta antia lomalla oli kuitenkin taas kerran 20.8. sorsastuksen aloitus. Innokkaina läksimme jälleen naapurin isännän kanssa järvelle veneellä puolenpäivän aikaan. Into tosin laantui melko pian, kun havaitsimme järveltä puuttuvan sinisorsat lähes tyystin. Pullasorsia kyllä näkyi pitkin mökkirantoja, mutta sinisorsia vain yksi. Sekin lähti lentoon niin kaukaa, ettei tullut edes mieleen haulikkoa kohotella. Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme vielä toisenkin kerran soutelemaan, mutta eipä niitä sorsia vieläkään montaa näkynyt. Siitä yhdestäkin ammuin ohi. Pitää kyllä ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tosissaan harjoittelemaan tuota haulikon käyttöä, miten vain saisi harjoiteltua veneessä istuen ampumista? Päätimme sitten antaa niiden pullasorsienkin olla ja jäämme odottamaan ensi syksyä, josko saisivat itseään hieman lisättyä. Siis ne oikeat sorsat, ei pullasorsat. Nehän eivät osanneet tuohon aikaan vielä lentää tai sitten olivat niin lihavaksi syötettyjä, etteivät jaksaneet.

Lintubongausta

Muuten tuo järvellä soutelu tuotti kaikenlaisia elämyksiä, jälleen kerran. Silkkiuikut olivat onnistuneet saamaan jälkikasvua ja niitä pääsimme ihmettelemään. Minulla meni hetken aikaa, kunnes tunnistin nuo valko-mustaraidalliset otukset. Aikuiset vieressä luonnollisesti helpottivat tunnistusta. Myös joutsenpari oli saanut ainakin kolme poikasta kasvateltua, neljäskin siellä saattoi olla, mutta siitä en ole varma. Ne kun piileksivät kaislikon suojissa.

Hieman hämmennystä aiheutti myös eräs varsin suuri lintu, joka ohitsemme viiletti. Kaulan asento, koko ja värityskin ilmiantoivat kuitenkin sen harmaahaikaraksi. Toinenkin sellainen bongattiin hieman myöhemmin. Erään rantakaislikon yläpuolella liiteli ruskosuohaukka, jota metsästyskaverini arveli osasyyksi sorsien vähyyteen. Eivät kuulemma sorsat oikein viihdy siellä missä sellainen pyörii. Siinä suhteessa ilo lienee kokonaan haukan puolella.

Tänä kesänä ei myöskään mökkimme rannassa näkynyt juurikaan sorsia. Mennessäni mökille näin kolme sorsaa lahden pohjukassa. Seuraavina päivinä ne katosivat jälkiä jättämättä. Lauantai-iltana viikkoa myöhemmin koettelin vielä saunan edustalta sorsapillin tehoa. Siinä penkillä istuessa puhaltelin pilliin ja kuinka ollakaan, jonkin ajan kuluttua kolme sorsaa uiskenteli laiturin päätyyn. Taisivat olla samat, jotka olin edellisenä lauantaina lahdella nähnyt. Rannassamme ei kuitenkaan voi alkaa räiskiä, siinä kun on muut mökit niin lähellä. Ja kaiken lisäksi niillä oli asukkaita. Niinpä saivat sorsat rauhassa jatkaa uiskenteluaan.

Viime kesänä pääsin laiturilta seuraamaan melko suurta kuikkaparvea. Siinä oli muistaakseni toistakymmentä lintua. Tänä vuonna ei niitäkään päässyt näkemään samassa mittakaavassa. Perjantaiaamuiselta sorsastusyritykseltämme palailtuani kahdeksan aikoihin oli kyllä kuuden kuikan parvi järvenselällä, mutta ei siis sellaista suurparvea. Enimmäkseen lahdella näkyi yksi yksinäinen kuikka, josta yritin ottaa kuvankin, mutta olisi pitänyt olla hieman pidemmälle kantavaa optiikkaa. Ei pokkarilla otetusta kuvasta saa selvää, jos lintu on muutaman kymmenen metrin päässä.

Mielenkiintoisen lintuhavainnon tein eräänä päivänä metsiä tarkastellessani. Koputtelu houkutteli minua ihmettelemään missä tikka mahtaa olla. Kun sitten näin sen, olin aluksi hieman hämmästynyt. Ei ollut käpytikka, vaikka siellä niitä yleensä on vaikka miten paljon. Selässä oli melko  vahvat valkoiset alueet. Aluksi pelästyin, että kyseessä olisi valkoselkätikka, jollaista kukaan ei tietenkään talousmetsäänsä haluaisi. Siitä kun seuraisi kaikenlaista touhua. Sitten tulin ajatelleeksi pikkutikkaa, jolla myös on selkä samankaltaisesti valkoinen. Piti kuitenkin odottaa kotiin saakka, ennen kuin varmistuin lintukirjan avulla, että pikkutikkahan se vain oli. Valkoselkätikka olisi ollut suurempi, eikä näkemälläni tikalla ollut vatsapuolella yhtään punaista. Ei siis ollut enää epäselvyyttä lajimäärityksen suhteen.

Muilta osin luontoelämykseni tuon viikon ajalta rajoittuivat sisiliskoihin ja sammakoihin, joita tuli vastaani polttopuukekoa purkaessa. Otin yhdestä sisiliskosta pari kuvaakin, mutta en liitä niitä tänne, sillä huomasin, etten olekaan vielä asentanut kuvankäsittelyohjelmaa tälle koneelleni. En siis saa vielä pienennettyä kuvan sopivaksi.

Lomalukemista

Loman aikana en edes lukenut kovin montaa kirjaa. En siis oikein tiedä mihin se aika taas hurahti. Viime viikolla tartuin kuitenkin Diane Setterfieldin romaaniinKolmastoista kertomus. Se osoittautuikin mielekiintoiseksi ja sujuvasti kirjoitetuksi. Kirjan tapahtumien käänteet tulivat paikoin yllätyksenä, eikä lopputuloskaan ihan äkkiseltään olisi ollut arvattavissa. Joka tapauksessa kirja vangitsi mieleni, kun siihen kerran tartuin. Se oli yksi niistä kirjoista, joiden lukemista on vaikea lopettaa kesken, kun jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka eihän se mikään sellainen varsinainen jännityskertomus olekaan.

Pari muuta kirjaakin taisin lukaista, Agathan Christien kirjan Kolmas tyttö ja erään opintoihini liittyvän opuksen. Jos luin muitakin, niin eivätpä ne nyt aivan heti tule mieleeni.

Lomanviettoa

Kesälomani alkaa olla puolessavälissä. En ole vielä tehnyt juuri mitään järkevää tai hyödyllistä kuluneen kahden viikon aikana. Olen vain pitänyt hauskaa, niin sanoakseni.

Metsästysseuran perinteiset ampumakisat menivät osaltani penkin alle. Ammuin huonosti sekä kiväärillä että haulikolla. Pitää siis lisätä harjoittelua, mikä toki on hauskaa. Ampumaradalla en muista koskaan viettäneeni huonoa päivää. Ellei tuota huonosti ampumista kisassa lasketa. Ikävämpi asia kuitenkin tuossa ampumakisassa oli kovin lämmin ja aurinkoinen päivä. Joku voisi tietysti kysyä mitä ikävää sellaisessa on, joten vastaan, vaikkei kiinnostaisikaan.

Olen jo aiemminkin kertonut taipumuksestani polttaa nahkani helposti. Niin kävi tälläkin kertaa. Kotiinpaluumatkalla aloin autossa ihmetellä pientä kirvelyä käsivarsissa ja kasvoissa. Sitten tulikin jo syy mieleen. Kotiin päästyäni olin jo lähes (keitetyn) ravunpunainen. Lippiskin oli unohtunut kotiin, joten päätä ei ollut mikään suojaamassa. Tosin hiusten lyhennyksestä oli jo kotvanen aikaa, joten lyhyehköt hiukset todennäköisesti suojasivat päälakea edes hieman. Tällä hetkellä taas hiukset ovat normaalimman pituiset, eli nyt voisi jo kaljukin palaa.

Joka tapauksessa viime sunnuntai-iltana ei oloni ollut kovinkaan pirteä. Nyt alkaa jo taas elämä hieman voittaa ja tässä voi taas ryhtyä etsimään uusia vastoinkäymisiä.

Tietokoneuudistuksia

Sain tässä taannoin päähäni uusia tietokonekalustomme.Rakas vaimoni oli jo pidempään valitellut koneensa aiheuttamia ongelmia, eivätkä ne minunkaan koneessani aivan tuntemattomia olleet. Surffaillessani tiedon loputtomalla valtavirralla, törmäsin nettihuutokaupassa olevaan tietokonepakettiin. Yritys myi käytettyä, nähtävästi leasing-palautuskonepakettia. Siitä siis huutelemaan ja aikani odoteltuani paketti saapui kotiin. Näin pienellä toimenpiteellä saatiin rakas vaimoni uuteen tietokoneaikaan. Kone on huomattavasti vanhaa hiljaisempi, nopeampi ja muutenkin tehokkaampi. Kaiken kruunaa entistä suurempi näyttö.

Oman koneeni uusimista jouduin miettimään hieman pidempään. Taas aikani netissä notkuttuani löysin erään Turkulaisen nörttikaupan sivuilla ilmoituksen käytetystä kannettavasta, joka hetken tutkailun jälkeen vaikutti tarkoituksiini sopivaksi. Pienehkö kiintolevy on ainoa miinuspuoli toistaiseksi tässä juuri käyttämässäni koneessani. Tällä yritän nyt korvata vanhan pöytäkoneeni ja edellisen kannettavan. Kokoa toki tällaisella tehokkaammalla kannettavalla on, ehkä raahattava olisi kannettavaa parempi luonnehdinta tällaiselle. Tällä kuitenkin yritän vähentää sitäkin ongelmaa, joka vanhan kannettavan kanssa oli. Tarvitsemani tiedostot olivat todennäköisesti toisessa koneessa, eihän niitä kukaan muista synkronoida.

Tulevaisuus näyttää miten tällainen vaihdos muuttaa elämääni, vai vaikuttaako se mitenkään. Ehkä ei. Ainakin toistaiseksi tämä kone on vaikuttanut vanhaa pöytäkonettani nopeammalta. Näppäintuntumakin vaikuttaa ihan kohtuulliselta, vaikka ei tietenkään aivan perinteistä erillistä näppäimistöä voitakaan.

Jatkan lomanviettoa positiivisin ajatuksin, vielä on puolet jäljellä.