Kategoria: Jaarittelua

Päivä pihalla

Vietin tämän päivän metsästysseuran polttopuutalkoissa. Lähdin liikkeelle heti aamusta, eli noin puoli kahdeksan aikaan. Alkukeväästä seuramme mailla kaadettiin jonkin verran puita, jotka sahattiin laudoiksi tulevaa uutta lahtivajaa varten. Sahauksen jäljiltä oli jäänyt paljon pintalautoja, jotka nyt pätkittiin polttopuiksi. Ja paljonhan niitä tulikin. Puheenjohtajamme arvioi, ettei polttopuuntekotalkoita tarvita muutamaan vuoteen. Ja hyvä niin, kyllähän talkoita riittää kun alamme sitä lahtivajaa rakentaa.

Aivan ilman vahinkoa en tästäkään reissusta selvinnyt.Edelliskerrallahan löysin itseni ojan pohjalta menomatkalla. Tällä kertaa sain oikean käteni kipeäksi klapin pudottua klapikoneen liukuhihnalta suoraan sormieni päälle toisen puun toimiessa alasimena. Keskisormeen tuli lievä nirhautuma ja pikkusormen nivelet näyttävät hieman tavallista tummemmilta. En kuitenkaan usko murtumia tulleen, sillä voin ihan kohtuullisesti koukistella sormiani. Eivätkä nuo nivelet ole muutenkaan sillä tavalla kosketusarkoja kuin murtumassa. En kylläkään ole mikään murtumien ekspertti, enhän ole juurikaan luitani onnistunut murtamaan. Vain kerran lähti peukalostani pieni luunsiru kuljeksimaan kaaduttuani lumilaudalla Himoksella. Silloin ainakin tuska tuntui.

Toinen tapaus oli tänään kyllä tuota kättäkin ikävämpää. Onnistuin nimittäin saamaan jonkin roskan silmääni. Todennäköisesti sahanpurua tai jotain sinnepäin. Tuo roska kiusasi minua vietävästi koko kotimatkan ja hieman vieläkin. Välillä piti painaa silmää kiinni kädellä, ettei tuntuisi häiritsevää tuskaa. Kotiin päästyäni yritin suihkussa hieman huuhdella silmääni ja se tuntuikin hieman paremmalta. Hetken aikaa. Roskan tunne palasi vartissa suihkun jälkeen. Ei se nyt enää niin paljon satu kuin matkalla, mutta ikävältähän tuo tuntuu vieläkin. Eiköhän se kuitenkin ohi mene, jossain vaiheessa.

Klapisirkkelin laulaessa ei juurikaan voi luonnon tarkkailusta puhua. Matkalla sen sijaan näin kuitenkin taas yhtä ja toista. Eräällä pellolla kukkoili teeri pyrstö pystyssä aamusella. Hämmästelin tuota tovin, sillä olin muistavinani teerien soitimen olevan hieman aiemmin keväällä. En kylläkään nähnyt tuolla kavereita, joten voihan se yhtä hyvin kukkoilla yksinäänkin. Tai sitten olen väärässä tuosta ajoituksesta tai teeren tarkoituksesta. Autostahan en voinut kuulla millaista ääntä otus piti, joten senkin puoleen on vaikea määritellä teerenpelin tarkoitus.

Yksi varsin komeahäntäinen kettu juoksenteli tien yli. Häntä näytti lähes vartalonpaksuiselta, joten varsin hyväkuntoinen repolainen oli kyseessä. Yritin vielä tarkemminkin tähyillä tienlaitaan, mutta kettu todennäköisesti kurkisteli menoani jostain piilosta. Ellei sitten juossut jo pidemmällä metsän siimeksessä.

Paluumatkan kohokohdaksi muodostui koppelon keikistely tienposkessa eräällä metsätaipaleella. Tuollainen naarasmetsohan on yleensä melko huomaamattoman värinen, mutta tämä oli niin lähellä tietä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Siinä se killitteli ohi kiitäessäni. Harmi vain, ettei roskaisella silmälläni voinut normaalisti katsella, ovathan nuo metsäkanat täälläpäin Suomea kuulemma melko harvinaisia. Vaikka kyllä olen ainakin hirviajojemme aikana nähnyt enemmän metsoja kuin teeriä, vaikka teeren pitäisikin olla yleisempi. Varsinais-Suomessahan metso on rauhoitettu, mutta metsästysseurojeni alueilla ne ovat vielä sallittua riistaa. Tosin molemmat metsästysseurani ovat omaehtoisesti rauhoittaneet naarasmetson ja -teeren ja saalismäärä on rajoitettu yhteen mustaan lintuun.

Toinenkin päivä pihalla

Tämä vanha juttu tuli tuosta teerestä mieleeni. Viime syksynä kävin Kaakkois-Suomessa erästä teertä katselemassa, joka kuusen latvassa koetti kavereita houkutella. Oli aikainen aamu, ilma oli pirteä ja aurinko juuri noussut. Puut olivat jo mukavasti ruskan värittämät. Minulla oli haulikko selässä, olimmehan juuri olleet jänistä ajattamassa kesämökkimme naapurin kanssa. Jänöjussi oli koiraa nopeampi, joten emme sitä saaliiksi saaneet. Totesimme olleemme väärässä paikassa passissa. Pari pyytäkin pelästytimme liikkeelle, mutta emmehän olleet metsässä niiden vuoksi, joten ne saivat paeta rauhassa.

Naapuri otti lopulta kiinni jo melko iäkkään koiransa ja palasi kotiin, vaikka koira olisi hengästymisestään huolimatta vielä halunnut jatkaakin jänön perässä. Minä päätin vielä lähteä hieman ulkoiluttamaan haulikkoani. Kävellessäni synkässä kuusikossa alkoi kuulua tutunoloista kukerrusta, josta päättelin lyyrapyrstön olevan lähestyvillä. Koska oli metsäkanalintujen metsästyskausi ja minulla oli lupa tuollaisen mustan linnun saalistamiseen, lähdin kohti ääntä.

Saavuttuani erään pellon laitaan äkkäsinkin tuon kukertajan kuusen latvassa. Matkaa oli noin 150 metriä. Ei siis haulikkoetäisyys missään tapauksessa. Tarkkailin linnun liikehdintää kiikareillani. Kotvasen aikaa mietiskelin olisiko mahdollista päästä ampumaetäisyydelle. Lintu kuitenkin päätti pian vaihtaa maisemaa, taisi olla sittenkin huolissaan läheisyydestäni. Mietin vielä hetken lähtisinkö seurailemaan lintua, mutta päätin sittenkin jättää sen rauhaan. Vuosi oli tietojeni mukaan kova metsäkanalinnuille ilman minuakin, joten päätin palailla mökille rakkaan vaimoni seuraan.

Vaikka jäin tuolla(kin) kerralla saaliitta, pidin silti tuota aamuista metsästyskokemustani varsin elämyksellisenä. Olinhan päässyt kuulemaan koiran innokkaasti ajavan jänistä ja nähnyt riistalinnun aamuauringossa. On sitä huonompiakin tapoja viettää kaunis syksyinen aamu.

Pörriäisiä ja hiirenkorvia

Käväisimme eilen rakkaan vaimoni kanssa kävelyllä. On mukavaa seurata luonnon heräämistä talven jälkeen. Puissa on jo pitkiä hiirenkorvia ja pajut kukkivat. Pörriäisetkin jo pikkuhiljaa aloittelevat loputtoman urakkansa auttaakseen kasvien kasvua ja lisääntymistä. Rakas vaimoni tosin ei näistä pölyttäjistä oikein ole innostunut. Niillä vain sattuu olemaan merkittävä osansa kasvikunnan kasvuun.

Viime kesänä oli muistaakseni myös uutisotsikoissa huolestuneisuutta ampiaisten ja mehiläisten vähyyteen. Toivon mukaan määrän väheneminen oli tilapäistä. Vaikka ei silti, en edes minä pitäisi ampiaispesästä keskellä asuintiloja. Enkä ole innostunut niiden pesimisestä pihavajaankaan. Pari vuotta sitten siellä oli melkoinen yhdyskunta aivan tavallisia ampiaisia. Huomasin asian mennessäni hakemaan sieltä jotain työkalua. Hetkessä olin keskellä surisevaa parvea. Rauhallisen liikkumiseni vuoksi eivät ampiaiset kuitenkaan kunnolla käyneet kimppuuni. Vain yksi hieman varoitti lievällä pistoksella käteni liian nopeasta liikkeestä. Jos olisin alkanut paniikissa huitoa, olisin todennäköisesti saanut melkoisen käsittelyn. Pääsin siis poistumaan paikalta vahingoitta.

Ei niin tavallinen työpäivä

Tänään oli töissä varsin mukava päivän päätös. Kävimme työhyvinvointiohjelmamme mukaisesti keilaamassa Kupittaan keilahallissa. Puolen tunnin perehdytyksen jälkeen siirryimme radalle. En ole keilapalloa pitänyt kädessäni varmaankaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaan tuli jonkin verran vietettyä aikaa Vammalan keilahallissakin. Silloin joskus 80-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen ei jostain syystä ole tullut lähdetyksi moista harrastamaan. Vaikka ei silti, kyllähän se varsin mukavaa hommaa on sinänsä.

Hieman kyllä pelkäsin olkapääni kestävyyttä painavaa palloa heilutellessa, mutta vielähän tuo käsi tuossa tuntuu kiinni olevan. Ehkä kuitenkin pitäisi vielä käydä lääkärin kanssa aiheesta keskustelemassa. Olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana kaksi kortisonipiikkiä tulehtuneen jänteen korjaamiseksi. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kolmannen piikin aika lähestyy, vaikka olkapääni onkin selvästi parempi kuin viime kesänä.

Lisää mukavia työpäiviä on odotettavissa loppuviikosta. Yksi päivä kuluu mukavasti ampumaradalla jokavuotisten palvelusammuntojen merkeissä. Ammuntapäiväämme perinteisesti kuuluu suunnistus, joka myös on meillä pakollinen suoritus vuosittain. Aina tuollaiset päivät tavallisen toimistopäivän voittaa, mennen tullen.

Ajankohtaista

Jälleen on pitkä aika vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Rakas vaimoni aina välillä vihjaa siihen suuntaan, että voisin useamminkin kirjoitella. Olen kyllä samaa mieltä. En vain aina ole sellaisessa mielentilassa, jollaista kirjoittamisessa edellytetään. Tai ainakin minä edellytän.

Vietämme edelleen Pääsiäisaikaa. Pääsiäinenhän on kristittyjen suurin juhla, ainakin me ortodoksit olemme sitä mieltä. Pääsiäiseen valmistauduttiin suurella paastolla. Tai ainakin olisi pitänyt. Itsellä tuo paasto meni lähes huomaamatta ohi. Aika rientää, kuten olen monesti aiemminkin olen todennut. Yhtäkkiä oli taas pyhäpäivät käsissä. Pääsiäisaikaan kävimme kirkossa useammassakin palveluksessa. Minua pyydettiin jopa pieniin tehtäviin, joihin luonnollisesti suostuin. Suurena perjantaina (jotkut tuntevat paremmin pitkäperjantaina) osallistuimme hautauspalvelukseen. Pääsin mukaan kantamaan Kristuksen hautakuvaa. Mielenkiintoinen kokemus. Olisi tosin ehkä pitänyt pyytää päästä toiselle reunalle. Nyt kannattelin osaltani kuvaa oikealla kädelläni, josta kipeä olkapääni ei riemuinnut. Toisaalta eihän vielä ollutkaan riemun aika.

Pääsiäisyön palveluksen alkupuolella sain jälleen kunnian osallistua ristisaattoon lipunkantajana. Mielestäni nyt onnistuin paremmin kuin viime vuonna. Kirkon portin vieressä oleva puu oksineen ei tullut yllätyksenä, vaikkakin lähes taas sain kirkkolipun tarttumaan. Ainoa ikävä asia tuossa ristisaatossa oli erään humalaisen huutelu aidan takaa. Ilmeisesti hän oli turhautumassa yökerhon jonossa. En viitsi toistaa hänen kommenttejaan. Ehkä pitäisi joskus lausua rukous tuonkin onnettoman sielun puolesta. Muuten Pääsiäisyön palvelus sujui melko normaalisti. Kirkko oli aluksi aivan ääriään myöten täynnä, mutta pikkuhiljaa väki väheni, lähes huomaamatta.

Kun hieman kolmen jälkeen palveluksen päätyttyä poistuimme, odotti auton tuulilasissa yllätys. Poliisisetä oli intoutunut kirjoittelemaan parkkisakkoja. Lappu oli kirjoitettu klo 2.47, eli parikymmentä minuuttia ennen kirkosta poistumistamme. Sinänsä tuo oli ihan oikein, en vain ole huomannut kauppatorin parkkialueella olevaa pysäköintikieltoa klo 2-5. Enkä sitä nytkään huomannut pienessä paineessa parkkipaikkaa etsiessäni. Pitänee yrittää muistaa asia seuraavalla kerralla.

Pääsiäispyhien jälkeen olinkin viikon verran lomalla. Hyvä loma, en tehnyt mitään. Vasta lomanjälkeisen vapaapäivämaanantain vietin ikkunoita pesten. En siis vieläkään siivonnut autotalliani, vaikka ehkä olisi ollut syytä. Ehkäpä sitten kesällä.

Opiskeluistani en olekaan kertonut pitkään aikaan. Toisaalta ei ole ollut paljon aihettakaan. Työkiireisiini vedoten en ole tehnyt oikeastaan mitään kuluneen lukuvuoden aikana. Lomani aikana piipahdin Porissa keskustelemassa jatkosta, sillä lakisääteinen opiskeluoikeuteni on päättymässä nyt kesällä. Jätin parin vuoden jatkoanomuksen. Jos ja kun saan tuon jatkoajan, niin opiskelut jatkuvat taas syksyllä. Näin olen päättänyt.

Viimeksi (7.4.) päätin kirjoitukseni toivoen pikaisesti kuulevani peipon laulua. Eipä tarvinnut pitkään odotella. Jo seuraavana aamuna ulko-oven avatessani tuo kesän lähettiläs toivotti minulle hyvää kevättä. Mikä sen mukavampaa. Västäräkin näin ensimmäistä kertaa lomaviikollani ampumaradalla käväistessäni. Siellä tuollainen itseään keikutteli paukkeesta välittämättä.

Pääskyjä en ole vielä nähnyt, mutta eipä tässä toisaalta vielä ollakaan kuin huhtikuussa. Tuleva kesä on kuitenkin mielessäni. Nähtäväksi jää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti saan ainakin tuon autotallin siivotuksi, vihdoinkin.

Kohti kesää

Vanhan sanonnan mukaan kuu kiurusta kesään. Kesä on siis jo lähellä. Viime viikolla jo näin ensimmäiset kiurut näillä seuduilla. Työmatkalla autoillessa en pääse kuuntelemaan noiden leivosten liverrystä, mutta ne on melko helppo tunnistaa lentotavastaan. Nehän ikäänkuin leijuvat pellon yläpuolella.

Samoihin aikoihin kiurujen kanssa pelloilla alkoi näkyä veikeitä töyhtöhyyppiä. Ne ovat minua huvittaneet jo lapsesta saakka. Töyhtö päässään ne touhuavat pitkin peltoja. Nekin ovat helposti tunnistettavissa, vaikken mikään lintubongari olekaan.

Täällä meilläpäin pääsee myös näkemään paljon joutsenia ja hanhia. Asumme nimittäin lintujen arktisen muuttoväylän varrella. Toinen väylä linnuilla kulkee itärajan tuntumassa ja toinen täällä läntisessä Suomessa. Vielä en ole suuria hanhiparvia nähnyt lentämässä, mutta usein täällä pääsee näkemään jopa satojen hanhien lauttoja. Eräs aamu töihin lähtiessäni kyllä laskin eräällä pellolla olevan useita kymmeniä hanhia. Olivat sikäli kaukana, etten aivan varmaa tunnistusta lajeista saanut. Kuitenkin ainakin kandanhanhia siellä oli. Todennäköisesti myös joitakin muitakin hanhia ja paljon joutsenia.

Vaikka en ulkona aikaa viettäisikään, niin hanhet ja joutsenet pitävät sen verran ääntä, että ne kuuluvat sisälle saakka ohi lentäessään. Pitäisi vielä vähän tarkemmin kuunnella, niin voisi päätellä onko ohilennon suorittajina nuo uljaat joutsenet, vai hieman vaatimattomammat hanhet.

Joutsen on kyllä upea ilmestys. Erään kerran töistä kotia kohti ajellessani pääsin seuraamaan joutsenparin lentoa muutaman metrin korkeudessa tien päällä. Ne kulkivat tien suuntaisesti melko pitkään, ennen kääntymistään kohti laskualuettaan pellolla. Tänään taas näin kymmenen joutsenen parven melko läheltä. Jälleen kerran autosta käsin. Joskus pitäisi mennä johonkin oikein noita tipuja tiirailemaan. Joutsenen lentäessä lähellä voi kuulla siipien suhinan. Joutsenpari kuuluu tietenkin vielä paremmin. Voisi siis olla melkoinen elämys kuunnella tuollaista kymmenen parven suhinaa. Mutta tietenkin pitäisi olla jossain muualla kuin vilkkaasti liikennöidyn tien vierellä. Autojen suhinat kuullostavat huomattavasti ikävämmältä.

Onhan täällä toki muitakin lintuja kuin nuo joutsenet ja hanhet. Mustarastaat ovat laulelleet jo pitkään ja kyyhkytkin jo varovasti availevat ääntään. Myös kotipihamme vakioasukki, fasaani, on jo aloittanut reviirinsä ilmoittelun. Käheää rääkäisyä seuraava siipien pörhistys kuuluu meillä arkipäivään. Sinänsä ihan kiva, mutta joskus viikonloppuna, kun olisi mahdollisuus nukkua pitkään, tuo ääni on varma herättäjä.

Muutama vuosi sitten tein sellaisen virheen, että pesin alakerran maantasalla olevat ikkunat näihin aikoihin. Seurauksena oli herätys ihmeelliseen paukahteluun. Hetkisen asiaa ihmeteltyäni ongelma selvisi. Kirkas ikkuna oli kuin peili, josta fasaaniystävämme löysi itselleen kilpailijan. Se rääkäisi, pörhisti sulkiaan ja juoksi täysillä päin ikkunaa. Hetkisen se näytti hämmästyneeltä ja hoippui hieman kauemmaksi. Kunnes taas huomasi reviirillään yhtä komean kukon, joka tietenkin oli häädettävä – ja taas ikkuna kolahti. Hyvä syy olla pesemättä alakerran ikkunoita – fasaaninsuojelu.

Vaikka muuttolintuja onkin jo näkynyt, niin tuskin maltan odottaa sitä aamua, kun ovesta ulos astuessani peippo taas tervehtii laulullaan. Se päivä ei ole enää kaukana.

Tasaista latua, vähän lunta

Alkaa jo tuntua siltä, että olen pääsemässä lauantaisesta pölykapselin menetyksestä yli. Tosin tänään iltapäivällä alkoi lievä päänsärky, mutta en usko sen johtuvan lauantaiaamun tapahtumasta. Pikemminkin syynä saattaa olla se kirveenheiluttelu ja tietenkin työpäivän viettäminen tietokoneen ääressä jurottaen. Vähemmästäkin menee niska jumiin. Pitänee taas hyödyntää työpaikan punttisalia tässä päivänä muutamana.

Päivät kuluvat ja lumi sulaa. Otsikostani huolimatta en ole ollut hiihtämässä. Itse asiassa, jos oikein alan muistella niin en ole hiihtänyt varmaan yli kymmeneen vuoteen. (Lumilaudalla olen tuon ajan sisään ollut muutamia kertoja, mutta sehän ei ole hiihtämistä 🙂

Hiihtäminen voisi kyllä olla mukavaa pitkästä aikaa, mutta sitä on viime vuosina vaikeuttanut tämä lumitilanne. Tämä talvi, ainakin tammikuusta näihin päiviin saakka, on ollut poikkeus kun lunta on täällä etelässäkin ollut. Tosin hiihtämisen edellytyksenä lumen lisäksi olisi sukset. Takavuosina ostin halvalla Ruotsin armeijan ylijäämäsukset, mutta ne pitäisi kunnostaa ennen lumille lähtöä. Lähinnä siis tervata pohjat. Kyllä vain, ne ovat puusukset.

Lasikuitusukset ostin viimeksi joskus 80-luvun lopulla. Hyvät Karhun pitopohjasukset, en vain tiedä missä ne tällä hetkellä viettävät aikaansa. Todennäköisesti jäivät jonnekin vanhempieni riesaksi. Lapsena minulla oli useitakin suksia, silloin hiihdin jopa kilpaa. Tietenkin lähinnä oman kunnan kisoissa ja taisinpa joskus jossain piirikunnallisissakin käväistä. Siihen aikaan eteläisessä Hämeessäkin oli vielä lunta, ainakin enemmän kuin nyt. Talvisin hiihdin kouluun. Se oli sinänsä mukavaa, kun koulumatka lyheni lähes puoleen sopivan oikopolun avulla. Isäni sen reitin silloin opetti, olihan hän itse hiihdellyt samaa reittiä omalla koulutaipaleellaan.

Ehkä pitää syksyllä tervata ne sukset, jos vaikka taas ensi talvenakin tulisi lunta. Niillä olisi hienoa tehdä omia latuja pitkin maakuntaa. Eihän sellaisilla tietenkään kehtaisi mihinkään yleiselle ladulle lähteä, eikä putkeen ainakaan. Sen tyyppiset sukset sopivat parhaiten umpihankeen metsän keskelle. Eli juuri sinne minne minäkin mieluiten hiihtelisin.

Liukastelua

Lähdin tänä aamuna autoilemaan kohti Urjalaa, tarkoituksenani osallistua metsästysseuran polttopuutalkoisiin. Olin varautunut matkaan, kuten yleensäkin, tarkastamalla sääennusteet kotipaikkakunnalla ja kohteessani. Lähtiessä satoi lunta, kuten ennusteen mukaan pitikin. Varauduin siis pieneen liukkauteen.

Lähdin liikkeelle hieman myöhässä, mutta ajattelin voivani hieman myöhästyäkin. Eihän kyseessä ollut mikään etikettijuhla, jossa olisi pitänyt minuutilleen osua paikalle. Ajelin kohtuullista nopeutta, ottaen huomioon keliolosuhteet. Lumisade lakkasi Yläneelle saavuttuani. Täältä matkani jatkuisi kohti Alastaroa, jonne tänäänkin oikaisin pientä, noin kymmenen kilometrin mittaista sorapäällysteistä, mutkaista tietä.

Tämä tie oli paikoitellen liukkaan oloinen, mutta siitä huolimatta mikään ei kunnolla varoittanut tulevasta. Keskellä metsää tie oli jäässä, siis kunnolla kirkasta peilijäätä. Tien pintaa kuitenkin peitti aiemmin satanut lumikerros. En siis nähnyt mitä lumen alla oli, vaan jatkoin ylläpitämääni, kohtuulliseksi katsomaani matkanopeutta.

Suureksi yllätyksekseni eräässä mutkassa auton suunta ei vaihtunutkaan rattia kääntämällä. Tämä oli juuri se kohta tiessä, jonka äsken kuvailin. Peilikirkas jää lumen peittämänä. Tässä kohtaa ainoa mieleeni tullut asia oli hidastaa vauhtia, joten painoin jarrua. Eipä tuntunut sekään auttavan (eikä se tietenkään ainakaan ohjausta auta), auto ei pysähtynyt. Vastaan tuli aurausvalli, josta auto meni melko kevyesti läpi. Ehdin vielä pikaisesti varautua tulevaan pysähdykseen, kun liike jo lakkasikin.

Totesin olevani ulkona tieltä, auto ojassa kallellaan. Pidin hyvänä merkkinä sitä, ettei missään vaiheessa kuulunut kovin suurta meteliä. Vain sellaista kohinaa, kun yleensäkin lumihangen läpi ajaessa. Sammutin auton ja nousin ulos tarkastelemaan tilannetta. Totesin, ettei poispääsy onnistu omin voimin, eikä toisella henkilöautollakaan. Tuskin edes maasturilla.

Ensimmäinen ohikulkeva auto pysähtyi melko pian tapahtuman jälkeen paikalle. Kyselin tietoa mahdollisista hinauspalveluista. Koska tarkempaa tietoa ei ollut, ilmoitin saavani tarvittavan tiedon numeropalvelusta. Ystävälliset ihmiset jatkoivat matkaansa ja minä ryhdyin tiedustelemaan lähiseudun hinausautoja. Saatuani sopivan henkilön langan päähän (siis kuvaannollisesti, eihän kännykkä toimi langalla), sain kuulla joutuvani odottelemaan puolisen tuntia. Ilmoitin tapahtuneesta myös rakkaalle vaimolleni.

Mikäpä siinä sitten auttoi. Kävelin tiellä edestakaisin lämpimikseni (ja lähes liukastuin). Eräs toinenkin ystävällinen autoilija pysähtyi tilannetta katselemaan ja muutaman sanan vaihdoimmekin, vaikka heti ilmoitin hinausavun olevan jo tulossa. Katselimme yhdessä tietä eteenpäin, jossa joku toinen oli jäljistä päätellen nippa nappa välttänyt tilanteen, johon olin joutunut. Tämän toisenkin ystävällisen sielun poistuttua paikalta jäin vielä toviksi odottelemaan avun saapumista.

Luvatun ajan sisään hinausauto pyyhälsikin paikalle. Hieman ihmettelin, miksi kuljettaja jätti auton niin kauaksi, että joutui jo hieman peruuttelemaankin. Syy selvisi pian tervehtimisen jälkeen. Hän tokaisi heti aluksi, että olipa liukasta, ei meinannut auto pysähtyä. Tähän totesin olleeni huomaavinani aivan saman asian hieman aiemmin. Pikaisesti auto olikin taas tiellä ja tutkisteltuani vaurioita, totesin menettäneeni oikean pölykapselin rikkoutuneena. Muuten auto näytti ehjältä.

Siirryimme autopalvelukaverin kanssa hieman parempaan paikkaan täyttämään papereita ja sillä matkalla päädyin sellaiseen toteamukseen, ettei auto saanut pahasti siipeensä. Se kulki suoraan, eikä mistään kuulunut ylimääräisiä ääniä. Saimme paperit täytetyksi (eläköön autopalveluvakuutus) ja toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Jatkoin varovasti ajaen kohti alkuperäistä päämäärääni, nyt tosin jo oikeasti myöhässä. Ilmoitin myös rakkaalle vaimolleni, ettei autossakaan isompia vaurioita ole. Muutaman kilometrin ajettuani havaitsin autossa lievää tärinää. Pysähdyin sopivaan paikkaan toteamaan arvioni oikeaksi. Jäljelle jääneeseen etupölykapseliin oli mennyt reippasti lunta, josta osa oli pudonnut ajon aikana pois. Tästä syystä rengas oli melkoisen epätasapainoinen. Vapautin lopunkin lumen pölykapselista ja jatkoin matkaani ilman enempiä tärinöitä.

Polttopuutalkoissa saimme tehtyä sen mikä ilmeisesti pitikin, vaikka olinkin lähellä liukastumista pari kertaa pölli käsissä. Ilmeisen liukas päivä siis. Kun polttopuut oli pilkottu paistoimme nuotiolla makkarat jonka jälkeen palasin kotiin. Ajelin muuten paluumatkan melko rauhallisesti.

Selvisin pienestä hässäkästäni mielestäni melko vähällä. Pölykapseleita saa uusia ja ehkäpä niistä henkisistä hiertymistäkin vielä pääsen eroon. Onneksi ojassa oli melko reippaasti lunta pehmentämässä laskua. Ja onneksi juuri siinä kohdassa ojassa ei ollut suuria kivenmurikoita tai ojarumpuja, kuten tällaisissa vahingoissa yleensä tahtoo olla.

Siis loppu hyvin kaikki hyvin, toivottavasti.

Kännykkäkamera on hauska keksintö, sillä voi ikuistaa myös päivän noloimmat hetket, tie ei ole tarpeeksi leveä. Nuo aurauskepit ovat muuten melko kestäviä, tuokin jäi pystyyn vielä auton tiellenoston jälkeenkin:

Maaliskuun idus, taas

Tasan vuosi sitten kirjoitin maaliskuun iduksesta. Taas tuo hetki on käsillä. Kovin synkkä päivä näyttää tänään olevan. Ei paista aurinko, vaikka taidammekin jo pikkuhiljaa siirtyä kevääseen. Lumi, jota välillä täälläkin satoi reippaasti, alkaa sulaa pois. Tänä talvena taisi olla melkoisesti enemmän lunta kuin viime vuonna. Olen ainakin joutunut kolan varteen tarttumaan useampaankin otteeseen. Viime talvena taisin tehdä lumityöt kertaalleen, tai sitten se oli edellistalvena. Kuka näitä enää muistaa.

Aika rientää linnun lailla, eli siis lentää. Tempus fugit, sanoisi roomalainen. Välillä tuntuu, ettei kyydissä pysy. Lapsena vain kesä kului nopeasti, nykyisin tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Rakas vaimoni sanoi jokin aika sitten kuullensa teorian, miksi näin aikuisena ajan kuluminen tuntuu nopeammalta kuin lapsena. Jokainen elämämme uusi päivä, viikko ja kuukausi on suhteessa pienempi osa elämästämme ajasta. Lapsen elämässä viikko on suhteessa sama kuin vanhalla ihmisellä kuukausi, jos verrataan kokonaisiän ja tuon viikon suhdetta. 10-vuotias on elänyt noin 520 viikkoa tai 120 kuukautta, 40-vuotias puolestaan on kahlannut läpi 2080 viikkoa ja 480 kuukautta. Matemaattisesti laskettuna siis noin 43 vuotta ja 4 kuukautta eläneellä on kuukausia sama määrä kuin 10-vuotiaalla lapsella viikkoja. Ei siis ihme, että vauhti kiihtyy.

Ei kylläkään pitäisi ajatella moisia, siinä saattaa pää mennä sekaisin jossain vaiheessa.

Ensi perjantaina on taas kevätpäivän tasaus. Vielä kuitenkin suunta on valoa kohti.

Taas täällä, pitkästä aikaa

Olin tänään jälleen toteuttamassa itseäni kansalaisopiston puutyöryhmässä. Yritän helpottaa kirjahyllytilannettamme rakentamalla yhdenlaista viritystä hyllyksi. Tarkoituksena on saada aikaan kaksirivinen hyllykkö, jossa etummaisena oleva kapea osa liikkuu sivuttain. Näin pitäisi valmiissa hyllykössä olla hyllymetrejä noin puolitoista kertaa hökötyksen kokonaisleveyden verran.

Monesti projektini viivästyvät syystä tai toisesta. Niin tälläkin kertaa, aloitin nimittäin tämän rakentelun jo vuosi sitten. Nyt olen kuitenkin rakennellut tässä välissä joitain muita, hieman pienempiä juttuja. Kuten se kello, josta viimeksi kirjoitin, sekä se trofeetausta.

Olen huomannut, että monet projektini ovat päätyneet lähes valmiiksi, mutta pintakäsittelyosasto voisi tehostaa toimintaansa. Niinpä minulla on erinäinen määrä kaikenlaisia juttuja, jotka pitäisi vain ottaa ja maalata, lakata tai öljytä. Nämä siis siellä autotallissa, joka aina silloin tällöin putkahtaa esiin näissä jorinoissani. Jostain kumman syystä en vain saa aikaiseksi ryhtyä työhön. Lienee siis syytä ottaa itseä niskasta ja tehdä asioille jotain.

Olen varmaankin jo aiemminkin kirjoittanut tästä, mutta täytyy taas todeta tuollaisen pikku nakertamisen tekevän hyvää stressaavan työpäivän päätteeksi. Muut murheet unohtuvat, kun miettii mihin kohtaan reiän tekisi, ettei kauheasti tulisi tössittyä. Tuleehan niitä susia kuitenkin tehtyä, vaikkei edes yritä, ainakin silloin tällöin. Yllättävän monet mokat saa kuitenkin paikattua tai sitten muuten peitettyä. Olen kuitenkin sen verran perfektionisti, että harmittaa, vaikkei virhe näkyisikään. Tietoisuus virheen olemassaolosta häiritsee joskus niin raskaasti, että pitää aloittaa työ alusta.

Toivottavasti saan jatkossakin pidettyä varani, ettei stressinpoistoksi tarkoitetusta harrastuksesta tule lisää paineita 😉

Välityö

Viime tiistain puutyöiltaan valmistautuminen jäi hieman myöhäiseksi. Saatuani hirvensarvien taustalevyn valmiiksi, piti taas miettiä mitä seuraavaksi. Ajattelin jatkaa jo viime keväänä aloittamaani hyllyprojektia. Mutta kuinkas kävikään – autotallin (yllättävä) epäjärjestys esti ajatukseni. Hyllyprojektin osat ovat siellä täällä muiden keskeneräisten projektieni seassa. Olin jo muutenkin myöhässä kansalaisopiston mukavasta puuhatuokiosta, joten jotain piti keksiä mahdollisimman nopeasti.

Muistin silloin erääseen autotallin laatikkoon jemmaamani vanhan puisen juustotarjottimen. Olen jo pitkään tätäkin projektia suunnitellut, eli ei muuta kuin puupyörylä ja työkalupakki kainaloon ja viuhahdin Tavastilan koulun käsityöluokkaan. Kotvasen aikaa mietittyäni ja mittailtuani päätin mihin kohtaan teen reiän puupalaseeni. Kutakuinkin keskelle sen yritin porata. Seuraavaksi jyrsin pyörylän takapuolelle sopivan kokoisen kolon. Kokeilin vielä sopivuuden ja ryhdyin hiomaan entistä juustolautaa. Mahonginpunertavan pinnan alta paljastui monivivahteinen puunsyykuvio ja vieläpä hieman valkeaakin. Olin positiivisesti yllättynyt löytyneestä väristä.

Kotiin päästyäni vielä lakkasin pyörylän. Keskiviikkona lakkasin sen vielä toiseen kertaan. Asensin koneiston koloonsa, liimasin muutaman muovinpalasen pintaan ja kas, kello oli valmis. Vaikka kellon koneisto onkin uusi, niin kaipa tuota silti voi pitää jonkinlaisena kierrätyskellona. Onhan sen perusosa, eli tausta ollut joskus aivan muunlaisessa käytössä. Nyt voimme rakkaan vaimoni kanssa tihrustaa aikaa seinäkellosta myös työhuoneessamme.

Salamavalon heijastus tuossa kuvassa ehkä hieman häiritsee, mutta parempaakaan kuvaa en nyt saanut otettua. Ehkäpä joku toinen päivä.

 

Ilman sarvia ja hampaita

Vääntelen taas suomenkieltä mieleni mukaisesti. Otsikossani esiintyvä tokaisu yleensä tarkoittaa aivan jotain muuta kuin nyt aion kirjoittaa.

Siis: ilman sarvia ja hampaita metsästäjän seinä näyttää tyhjältä. Sain siis vihdoin ja viimein sarvet seinälle. Hirvensarvien taustalevyyn upposi enemmän aikaa kuin kuvittelinkaan. Siinäpä olikin sitten hyvä kohde testailla uutta digikameraa. Vanhan, mutta uskollisen Panasonicin kaveriksi hankittiin uusi Olympuksen digipokkari. Uusi kamera on kooltaan puolet vanhasta, mutta siinä on silti huimasti enemmän pikseleitä ja muitakin ominaisuuksia. Sen kanssa voisi vaikka sukeltaa, niin ainakin lupaavat.

Tässä pieni näyte uuden kameran otoksista:

16.11.2008 kaatamani hirven sarvet vihdoin seinällä. Tämähän oli se metsästysurani ensimmäinen hirvi.


Pikkupeuran sarvien taustalevyyn laitoin hieman väriä ja sarvet hirvensarvien viereen seinälle. Nämä sarvet ovat vierailleet sivuillani jo aiemminkin. Tämä peura oli ensimmäinen sarvipäinen peurani sekä ensimmäinen lapsuuteni maisemista saamani.

Joku voisi sanoa, toki ilman sarvia ja hampaita, nähneensä isompiakin sarvia seinällä, eikä ihan väärässä olisikaan. Nämä minulla kuitenkin on ja ne nyt ovat seinälle päätyneet. Aika näyttää millaisia sarvia ja hampaita seinälle vielä ilmestyy.