Kategoria: Jaarittelua

Hyttysiä, hirvikärpäsiä ja sorsia

Kotiuduin lauantai-iltana viikon kestäneeltä matkaltani Suomen kaakkoiskulmalla. Kerrankin loma tuntui lomalta. Rakas vaimoni päästi minut liikkeelle yksinäni omien ajatusteni keskelle, vaikka olisinkin hänet mielelläni mukaani ottanut. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt matkaan, vaan jäi mieluummin kotiin. Mökillä aikani kului sujuvasti polttopuita tehdessä, pinotessa sekä metsässä samoillessa ja keskiviikosta alkaen myös sorsia jahdatessa.

Polttopuu-urakkaani helpottamaan saapui mies naapurista. Traktorin perässä kulkevalla klapikoneella teimme rankapinosta selvää muutamassa tunnissa. Kyllä se on hieno kapistus. Kyljestä työnnetään rankaa sisään ja kone työntää liukuhihnalla valmista klapia kasaan. Kun kaikki oli pilkottu katselin kasaa ja totesin siinä olevan pari-kolme kertaa enemmän klapeja kuin edelliskesänä moottorisahalla ja kirveellä pilkkomassani kasassa. Ja siihen pinoon minulla sentään meni lähes viikko aikaa. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanoisin tässäkin tilanteessa, kyllä se kone niin fiksu keksintö on.

Lomani alussa hyttysiä oli liikkeellä melko vähän, mutta hiljalleen sadellessa ne aktivoituivat. Loppuviikolla saattoi samassa kämmenselässä olla kymmenkunta verenimijää. Hyttysten kanssa vielä pärjää, hirvikärpäset sen sijaan ovat ikävää seuraa metsän siimeksessä. Metsässä kulkiessani niitäkin kuitenkin alkoi olla jo vaivaksi saakka. Vähän väliä piti kaivella niskasta niitä ikäviä ryömijöitä. Tulisi aivan hyvin toimeen ilman mokomia inhotuksia. Niistä ei tahdo henkikään helposti lähteä. Onneksi minulla on hyvin lyhyet hiukset, eivät pääse kunnolla piiloutumaan karvoituksen joukkoon, vaan ne on melko helppo tuntea ja kaivella esiin. Hyttysistä ja hirvikärpäsistä huolimatta minusta on mukavaa ihmetellä luonnon kauneutta metsän keskellä.

20.8. klo 12 alkaa Suomessa sorsastuskausi. Radiossa sanottiin tuona keskiviikkoaamuna, että lähes 200.000 metsästäjää on liikkeellä sorsien kiusana. Niin olin minäkin. Kuten viime kesänä, niin tänäkin vuonna lähdimme naapurin isännän kanssa etsimään sopivaa paikkaa metsästysvietin toteuttamiseen. Hieman ennen kahtatoista olimme Lemillä erään järven ruohikkoisella lahdella tutkimassa saalistarjontaa. Rantauduttuamme näimme taviparven lehahtavan lentoon lahden pohjukasta. Linnut tekivät kierroksen ja laskeutuivat takaisin lähtöpaikkaansa. Metsästyskaverini lähti kiertämään rantaa ja minä jäin passiin soistuvalle kannakselle järven ja lahdenpohjukan väliin. Noin klo 12.15 kaverini pääsi taviparven kohdalle ja ne nousivat siivilleen. Parvi lähti tulemaan suoraan kohti minua, mutta kaarsi hieman ennen ampumaetäisyyttä poispäin. Ajattelin, että siinäpä meni sitten tämä tilaisuus. En olisi muutenkaan voinut ampua, sillä kaverini oli parven takana lahdenpohjukassa, enkä olisi parveen ampunut muutenkaan.

Tavit tekivät kuitenkin täyden ympyrän ja lähtivät suuntaamaan kohti järveä minusta hieman sivussa olevalla reitillä. Totesin pikaisesti tilanteen ja huomasin yhden linnun jääneen muista hieman jälkeen. Lähes ajattelematta haulikkoni nousi ja paukahti kerran. Seuraava havaintoni oli parven poistuminen järven suuntaan. Kuitenkin viimeisen linnun suunta muuttui putoavalle kurssille. Totesin osuman hyväksi ja lähdin saapastelemaan kohti olettamaani putoamispaikkaa. Alueella kasvaa melkoisen pitkää ruokoa, enkä nähnyt lopullista putoamispaikkaa koivikon takaa. Lintua etsiskellessä tuli parikin kertaa mieleen, että koira olisi hyvä olla sorsastuksessa mukana. Meillä kummallakaan ei kuitenkaan ole sellaista koiraa, joten itse oli etsintä toteutettava. Lopulta kuitenkin linnun löysin, eikä se ollutkaan kovin kaukana paikasta, johon oletinkin sen pudonneen.

Lähdimme seuraavaksi veneellä kiertämään järven lahtia. Yhdellä lahdella lähtikin sorsa lentoon ja koetin tavoittaa sitä hauleillani. Ammuin kuitenkin ohi, vieläpä kaksi kertaa. Laukauksistani lähti liikkeelle hieman toistakymmentä sorsaa käsittävä parvi. Minulla luonnollisestikin oli ase siinä vaiheessa tyhjä, sillä kaksipiippuiseeni ei mahdu kahta patruunaa enempää ja ne olin siis jo tuhlannut yrittäessäni osua siihen ensimmäiseen sorsaan. Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin hämmästellä ja ihastella yli lentävää parvea. Kaverini oli kuitenkin tilanteen tasalla ja niin taas haulikko yskäisi ja hetkeä myöhemmin veneen vieressä molskahti. Nostimme sorsan kyytiin ja jatkoimme matkaa.

Tähän saalismäärään sitten saimmekin tyytyä, vaikka jatkoimme järvellä liikkumista vielä parina päivänä. Seuraavana aamuna minulla oli vielä tilaisuus sorsan saamiseen, mutta ammuin jälleen ohi. Tämän jälkeen sorsat olivatkin jo oppineet jotakin ja karttoivat meitä liiankin kanssa. Viimeisen kerran olin veneessä perjantai-iltana auringonlaskun aikaan. Asetuin rannan ja saaren väliseen salmeen odottelemaan. Näin kyllä paljonkin lintuja, mutta en ammuttavaksi sopivaa. Kaksi sorsaa näin, mutta molemmat lensivät sen verran kaukana, etten edes ajatellut niitä yrittää tavoittaa. Lähtivät liikkeelle kaislikon toisesta reunasta ammutuista laukauksista.  Äänistä päätellen toiseen venekuntaan kuului kaksi miestä, en kuitenkaan heitä nähnyt korkean kasvuston takaa.

Kuikat ja joutsenet olisivat kyllä olleet tavoitusetäisyydellä, mutta taisivat tietää olevansa rauhoitettuja, kun niin lähelle uskaltautuivat. Telkätkin lensivät niin tiukassa muodostelmassa, etten niihinkään puuttunut. Hieman ennen pois lähtöäni näin vielä taviparven, todennäköisesti saman, jota olin jo verottanut. Nekin liikkuivat kuitenkin niin lähekkäin, ettei luontoni sallinut niiden häiritsemistä. Palasin siis rantaan ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan aamun kotiinlähtöön.

Alla näkyvässä kuvassa aloituspäivän ja lopulta koko viikon saalis mökin seinustalla riippumassa. Tavin ja heinäsorsan kokoero näkyy selvästi. Sateisen päivän vaikutus näkyy myös. Molemmat linnut on nyt syöty ja täytyy vain todeta, että hyvää oli.

 

Mökin laiturilta kuvasin myös nämä ”pullasorsat”, eli ihmisiin valitettavan tottuneet, vielä lentokyvyttömät tämän kesäiset heinäsorsat. Emolintu ei nyt sattunut kuvaan, vaikka sekin yleensä samassa porukassa pyöri. Ensimmäisen kerran tämän poikueen nähdessäni poikasia oli viisi. Kaksi on siis joutunut hukkaan jossain vaiheessa kesää. Olivat vielä heinäkuussa niin pieniä, etten ihmettele lentokyvyttömyyttä näinkin myöhään.

 

Metsästyskaverini kanssa sovimme jo aiemmin, että veteen emme sorsia ammu, vaan ainoastaan lentokykyisiä, karkuun yrittäjiä. Samoin päädyimme omaehtoiseen telkänsuojeluun. Emme ampuneet kaverin rannan tuntumassa oleskelleita kahta telkkää, vaikka mikään ei olisi ollut helpompaa. Telkkiä on näkynyt järvellä melko vähän, joten päädyimme tällaiseen ratkaisuun. Perjantaiaamuna totesimme kuitenkin, ettei kaikille metsästäjille ollut tullut sama asia mieleen, sillä toinen telkistä oli kadonnut torstai-iltana kuuluneen ammunnan jälkeen.

Aika rientää

Kylläpä aika rientää. Ei uskoisi, että on jo kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tässä välillä on tapahtunut taas paljonkin, mutta en ole saanut aikaiseksi juuri mitään. Paitsi tietysti töissä.

Viime viikonloppuna vietin kotvan aikaa ampumaradalla, pitkästä aikaa. Lauantaina pari kierrosta savikiekkoja haulikolla ja sunnuntaina oli metsästysseuran kisat. Lauantain haulikkoammuntaan lähtö tapahtui niin ex tempore, että kunnolliset varusteetkin jäivät kotiin. Mukavasti sainkin siis olkapääni kipeäksi jo lauantaina. Hyvät lähtökohdat ampumakilpailua varten siis.

Sunnuntain kisat alkoivat kivääriammunnalla. Seuramme radalla ei valitettavasti ole mahdollisuutta ampua liikkuvaan maalin, joten kisa ammuttiin paikallaan olevaan hirvitauluun, pystystä 5+5 laukausta. Minulla on tuo pystystä ampumisen harjoittelu jäänyt vähiin, mutta onnistuin pääsemään jaetulle kolmannelle sijalle. Koska ampumakisassa haetaan järjestys, niin ammuimme uusintakierroksen kolmannesta sijasta. Kipeä olkapää ja harjoituksen puute, ja ehkä hieman jännityskin vaikutti, joten hävisin tuon uusintakierroksen reippaasti. Jäin siis neljänneksi. En kuitenkaan vaivu epätoivoissani tekosyitä keksimään, syytän tuloksesta vain itseäni.

Edellisen päivän haulikkoammunta ja 20 kiväärin patruunaa tuntuivat olkapäässä selkeästi, joten seuraavaksi ammuttu 25 laukauksen metsästyshaulikkokisa ei etukäteen tuntunut hyvältä ajatukselta. Sotilas ei kuitenkaan ampumista valita, joten rohkeasti kisaan mukaan. En ole vielä päässyt sinuiksi haulikkoammuntaan, joten olin tavattoman hämmästynyt päästessäni sarjani kakkoseksi. Olisi mielenkiintoista tietää olisiko toisenlaiset supistukset haulikossa vaikuttaneet tulokseeni, sillä metsästyshaulikkoni ei varsinaisesti sovellu tähän lajiin. Yleinen suositus lienee vähäisen supistuksen käyttö, kun taas minulla on tiukimmat mahdolliset supistukset. Pitää siis osua oikeasti kohdalle, jotta kiekko hajoaa.

Muuten olen aikaani kuluttanut lähinnä joutenololla ja mietiskelemällä turhanpäiväisiä asioita sekä olkapäätä parannellen. Mustelma alkaa jo hieman muuttaa väriään. Ensi viikon olen taas lomalla. Toivon löytäväni itseni keskiviikkona puolen päivän aikaan jostain päin Suomea haulikko kädessä. Ja sorsa mielessä. Katsotaan miten käy tänä vuonna, viime vuonna sorsat osoittautuivat ovelammiksi.

Tässä vielä kuva viimesyksyisestä metsästysmuistostani. Lokakuussa sain saaliikseni ensimmäistä kertaa sarvipäisen otuksen. Nuori valkohäntäpeurapukki oli kasvatellut tällaisia pieniä tappeja. Ja nyt ne siis päätyvät seinällemme. Ei mitkään trofeemetsästäjän mitalisarvet, mutta kuitenkin ensimmäiseni.

Muutenkin metsästän lähinnä lihan vuoksi. Peura on tavattoman hyvää.

Toinen metsästysmuistoni on ensimmäisen saaliini nahka. Valkohäntäpeura sekin.

Kävelyä metsässä

Kävin tänään kävelyllä metsässä suunnistuksen merkeissä. Mynämäen suunnistajat järjestää Mynärasteja näin torstai-iltaisin. Itse asiassa kävin jo viime viikolla, mutta siinä ei ole paljoa kertomista. Putosin nimittäin kartalta jo heti lähdön jälkeen ja vasta pitkän hortoilun ja sissityyppisten ketunlenkkien jälkeen jälkeen löysin ensimmäisen rastin. Toista rastia kotvan aikaa (noin puoli tuntia) etsittyäni päätin viettäneeni jo riittävästi aikaa metsässä ja jätin leikin sikseen. Ja koska en tiennyt missä olin, taittelin kartan taskuuni ja kävelin lähtöpaikalle. Virheeni oli kompassin käyttö. Olisi nimittäin pitänyt unohtaa koko värkki kotiin, sillä unohdin lukea karttaa kompassia tuijotellessani ja siis eksyin.

Tänään, vahingosta viisastuneena, valitsin lyhyimmän ja siten helpoimman radan. Kompassi oli kyllä kaulassa roikkumassa, mutta varoin siihen koskemasta. Ratavalintani johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että pelasin varman päälle. Halusin tietää tarkalleen missä kuljen, joten kuljin melko hitaasti karttaa ja maastoa vertaillen. Ja niin kävi, että löysin kaikki rastit ja kiersin radan hieman yli puolessa tunnissa. Parissa kohdassa olin parikymmentä metriä pielessä, mutta helpolla radalla se ei tunnu missään. Pääsin myös kulkemaan suurimman osan matkasta tietä tai polkua pitkin, joten metsäkävely jäi kuitenkin vähiin.

Sen verran kuitenkin kuljin metsän kautta, että säikäytin yhden peuran loikkimaan karkuun. En ehtinyt paljon muuta nähdä kuin punaruskeaa turkkia ja valkoisen peräpeilin otuksen sännätessä vauhtiin. Kokonsa puolesta veikkaisin tuon olleen viimekesäisiä vasoja. Se oli nimittäin liian suuri tämänvuotiseksi, mutta liian pieni vanhemmaksi aikuiseksi. Tosin ylempänä kalliolla seisominen saattaa häiritä koon hahmottamista. Oli kuitenkin taas yksi pieni ilonaihe raskaan työpäivän päätteeksi. Toinen odotti kotona, eli siis rakas vaimoni.

Metsässä käveleminen on varsin mukavaa puuhaa. Syksyllä tulee varmaan taas käveltyä eräskin kilometri hirvijahdissa. Mikäli jatkamme ajoketjujahteja tänäkin vuonna. Sitä ennen voisi kuitenkin vielä kerran pari kokeilla tuota suunnistustakin. Sekin kun on hyvä taito osata, eikä vähiten metsästysreissuilla. Toimii siis hyvänä harjoituksena syksyä varten.

Jos jäi vaivaamaan tuo viimeviikkoinen eksymiseni, niin voin paljastaa paluukikkani. Tiesin suunnistusradan sijaitsevan isohkon järven itäreunalla. Järven rannan tuntumassa kulki tie, jota pitkin olin reitille lähtenyt, siis tieltä itään.  Ei siis muuta kuin nokka kohti auringonlaskua ja kävelemään, kunnes tie tai järvi olisi edessä. Tielle saakka päästyäni jo tietenkin tiesin missä olin, joten loppu oli helppoa. Vaikeaa oli kuitenkin myöntää itselleen, että suunnistusrata oli vienyt voiton miehestä. Tänään piti siis valita helpompi rata itseluottamuksen palauttamiseksi.

Kesä kuluu – syksyä odotellessa

Heinäkuu alkaa olla lopuillaan. Olen ollut varsin laiska kirjoittamaan tänne viime aikoina.Ei huvita koko aikaa istua tietokoneen ääressä. Olenkin ollut huomaavinani, etten ole viettänyt  kaikkia iltojani konetta räpläämässä kuten yleensä. Mahtaako johtua siitä, että on muutenkin riittävän lämmintä, niin tietokoneen vieressä tulee hiki. On se vaan sen verran tehokas lämmitin. En siis ole tehnyt viime aikoina koneellani juuri mitään hyödyllistä, ei sitä aina jaksa.

Vaikka kesä vielä jatkuukin, niin kohta on taas syksy edessä. Olen sen verran vaaleaihoinen, etten oikein viihdy auringossa. Johtuu varmaan siitä, että palan saman tien kun aurinko vilahtaa. Ei ole oikein mukavaa vaihtaa nahkaa käärmeen lailla joka kesä.

Varmaankin suurin osa muista ihmisistä on eri mieltä, mutta minusta ulkolämpötilan ei tarvitsisi kesälläkään nousta yli kahdenkymmenen. Pärjäisin ihan hyvin tuollaisissakin oloissa. Näin kuumalla ilmalla passivoidun, enkä saa mitään tehdyksi. Odotan siis jo syksyä innolla.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan…

… niin myös virkamiehen kesäloma. Neljän viikon loma tuntui kuluvan yhdessä hujauksessa ja tänään pitikin jo palata työmaalle. Ensimmäinen lomanjälkeinen työpäivä on siis taas takanapäin ja lienee aika tehdä tilinpäätös kuluneesta lomasta.

Ennen lomaa ja vielä loman alussa on suuret suunnitelmat siitä mitä kaikkea pitäisi saada lomalla tehtyä. Näin loman jälkeen sitä sitten taas huomaa, ettei suunnitelmia olisi niin suuriksi rakennella tänäkään vuonna. Tosin yksi suurimmista suunnitelmistani, eli autotallin siivous, josta kerroin jo edellisessä kirjoitelmassani, eteni jonkin verran. Nyt pääsee jo ovelta kulkemaan takaseinälle ja takaisin tarvitsematta kovasti mutkitella ja loikkia tavaroiden yli. Kaatopaikkakuorma on vielä viemättä, mutta suurimman osan kaatopaikalle kuskattavasta tavarasta olen nyt sijoittanut ulkovarastoon. (Sitä järjestelin luonnollisesti aiemmin, jotta sinne mahtuisi autotallista pois kuskattavaa tavaraa.)

Olen siis kohtuullisen tyytyväinen autotalliin tällä hetkellä, vaikka siellä vielä muutamaksi päiväksi töitä riittääkin. Eikä sinne vieläkään mahdu auto, tietenkään. Eikä tällä menolla mahdu jatkossakaan. Ostin nimittäin Huuto.netistä sirkkelin. Olen jo pidempään suunnitellut jonkinlaisen pöytäsahan hankkimista puutyöharrastusta helpottamaan. Kun siis sattui huutokaupassa silmiini tuollainen värkki niin pitihän sitä huutamista kokeilla. Huutokaupan voittamisen jälkeen sitten hieman pelonsekaisin tuntein ajelin peräkärry perässä Pertteliin noutamaan tuota kaupankäynnin kohdetta. Tietyllä tavalla sanoisin, että olin jopa positiivisella tavalla yllättynyt nähdessäni luonnossa kyseisen koneen, eihän sellaisesta pienestä kuvasta oikein mitään pysty sanomaan. Tarjoamani hinta oli kuitenkin niin edullinen, että ajattelin minkä tahansa koneen olevan sen arvoinen.

Sirkkeli osoittautui puusepän itselleen rakentamaksi, siis toki puurunkoinen. Vanhahan tuo kone jo on, myyjän isä oli sen tehnyt joskus 50 tai 60-luvulla, mutta siitä huolimatta terä pyöri hienosti myyjän konetta esitellessä. Vaikka tuosta puuttuukin lähes kaikki nykysahojen hienot terän kallistukset ja muut vastaavat säädöt, niin uskon saavani siitä vielä paljonkin iloa. Toistaiseksi en ole konetta kuitenkaan vielä varsinaisesti käyttänyt. Vain sen verran, että totesin sen pyörivän kotonakin uuden virtapistokkeen vaihdon jälkeen. Alkuperäinen voimavirtapistoke ei luonnollisestikaan sopinut autotallistani löytyvään nykyaikaisempaan voimavirtapistorasiaan. Terä pitäisi vielä teroittaa, ennen tositoimiin ryhtymistä ja hieman rasvailla sieltä täältä katkaisuvasteen ohjureita. Pienimuotoinen projekti tulee olemaan myös työturvallisuuden parantaminen. Terä pitäisi suojata pöytälevyn alapuolelta ja vetohihna voisi olla hyvä koteloida. Muuten olen hankintaani tyytyväinen, ainakin vielä tässä harrastuksen vaiheessa.

Mutta lomastahan minun piti kirjoittaa. Tuota autotallijuttua lukuunottamatta en sitten juuri muuta tehnytkään. Toki luin pari kirjaa: Norman Mailerin mielenkiintoisen ja viihdyttävän teoksen Adolfin linna, jossa perehdytään Adolf Hitlerin lapsuuteen kiintoisalla näkökulmalla. Pierre Clostermannin kirja Suuri sirkus taas vei tositapahtumiin toisen maailmansodan ilmataisteluihin. Loman päätteksi lukaisin vielä kirjan Legioonan sotilas, jossa Jaakko Sarlin-Lappeteläinen muistelee Heli Santavuoren kirjoittamana Ranskan muukalaislegioonassa ja Algerian sodassa viettämiään viittä vuotta. Saattaa olla, että luin vielä jotain muutakin, mutta se ei nyt tule taas mieleeni.

Autoillessa anoppia tapaamaan ja mökille iloiseen Itä-Suomeen sekä Pirkanmaalle vanhempieni luokse, harrastimme sen verran kulttuuria, että kuuntelimme äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Äänikirjat ovat jo pitkään kuuluneet varustukseemme lähtiessämme pidemmälle automatkalle. Autossani on nimittäin radioantenni sen verran heikossa hapessa, ettei radio kunnolla kuulu edes keskellä Turkua, saati sitten korven keskellä.

Loman alkupuolella harrastelin hieman sudokuja, mutta se piti lopettaa kun numerot alkoivat pyöriä päässä jo unissakin. Sellaistakin joskus sattuu, kun johonkin asiaan kovasti keskittyy. Aikanaan vastaavalla tavalla on päähäni jäänyt pyörimään ainakin tietokonepeleistä vanha kunnon Tetris ja ikisuosikkini Civilization. Jälkimmäistä tulikin taas pelailtua muutamana päivänä loman aikana. Sitä olen pelaillut jo ensimmäisestä versiosta lähtien ja nyt on siis menossa versio numero neljä. Ainoa huono puoli tuossa pelissä on se, että kun sen kerran aloittaa, niin saattaa mennä 8-9 tuntia yhteen peliin eikä ajan kulumista edes huomaa.

Jos siis vielä jotain muuta järkevää olisin voinut lomallani tehdä, niin varmaan tännekin olisin voinut hieman enemmän itseäni tuoda julki. Jostain syystä sekin jäi tekemättä. Ehkä ensi kerralla enemmän.

Eräs kertomisen arvoinenkin asia toki lomani aikana tapahtui. Rakas vaimoni ja minä saimme avioliitollemme ortodoksisen siunauksen Turun kirkossa, noin 16 vuotta alkuperäisen hääpäivämme jälkeen. Paikalla ei ollut meidän lisäksemme kuin pappi, diakoni ja kanttori, sekä jokunen seurakuntalainen, jotka jäivät liturgian jälkeen seuraamaan tilaisuutta. Ketään emme etukäteen kutsuneet (paitsi tietysti papin, isä Ionin, joka palveluksen toimitti, eihän koko tilaisuutta muuten olisi ollutkaan). Meillähän oli jo vuonna 1992 luterilainen vihkiminen, tilaisuus jossa olikin melkoisesti väkeä. Nyt halusimme pienen ja hillityn tilaisuuden vain itseämme ajatellen.

Lomailua

Näin kesälomalla on pitkä tovi vierähtänyt edellisestä kirjoittamisesta tänne. Ensimmäinen viikko on takana ja toinen jo pitkällä. En siltikään ole saanut aikaiseksi kaikkea sitä mitä piti ensimmäisellä lomaviikolla saada tehdyksi. Ensimmäinen viikko kului mukavasti  univelan kuittausyrityksessä. Yritys siksi, että jostain syystä jälleen kerran tulee valvottua myöhään. Sitten tulee nukuttua vielä myöhempään, eikä se ainakaan helpota aikaansaamisia.

Sain sentään vaihdettua kannettavan tietokoneeni. Vanhan kunnon IBM:n näytöstä katosi taustavalo, joten se ei enää ollut kovinkaan kätevä matkakumppani. Sain vaihdettua sen toiseen käytettyyn koneeseen kohtuullisella välirahalla. Vaikka en saanutkaan IBM:n koneista huonoa vaikutelmaa, niin silti merkki vaihtui. Nyt pöydällä makoilee Toshiban tekele, saa nähdä palveleeko se yhtä pitkään kuin tuo edellinen koneeni, toivottavasti.

Muuten olen lomaa tähän mennessä viettänyt shoppaillen, grillaten ja autotallissa. Autotallissa vallitsee suuri kaaos, jota olen pyrkinyt vähentämään. Suurin ongelma siellä tuntuu olevan säilytyshyllyjen vähyys. Kun tavaroille ei ole määrättyä sijoituspaikkaa, niin ne tuppaavat joutumaan minne sattuu. Sitten niitä ei löydy kun tarvittaisiin. Sen lisäksi näyttää kertyneen aivan turhaakin, jopa käyttökelvotonta kamaa, joten edessä on vielä reissu tai pari kaatopaikalle.

Grillikesää aloitellessa

Juuri äsken käväisin katsomassa, joko grilli olisi valmis ottamaan lämmitettäväkseen peurafileen. Kuinka ollakaan, kaasu oli päässyt loppumaan ja grilli oli siis kylmänä. Onneksi varastossa oli toinen pullo. Pikainen vaihto ja laavakivet uudelleen hehkumaan.

Aloitin grillikauden jokunen päivä sitten grillaamalla peuramakkaraa. Eilen jatkoin hirvipaistilla ja tänään on tarkoitus valmistaa peuran filettä. Grillaaminen on mukavaa hommaa, paitsi sateella. Vaikka jotkut mainostavatkin, että aina on sopiva sää grillaamiseen. Myös lopputulos on yleensä ollut varsin maistuvaa, ellei paistos pääse kärähtämään liiaksi. Siinä mielessä kaasugrilli on varsin oiva kapine. Aikanaan hiiligrillillä touhutessa yleensä ruoka joko jäi raa’aksi tai sitten pintaan muodostui hiilikerrostuma. (Siitäköhän se on nimensä saanut)

Eilen hirveä syödessäni tuli taas mieleen, että on se kaiken sen palelun ja metsässä ravaamisen arvoista. On se vaan hyvää. Vaikka odotukseni tämän päiväiselle peura-aterialle ovat vieläkin korkeammalla. Itse nimittäin pidän peurasta hirveä enemmän.

Nyt pitänee lähteä katsomaan, joko se grilli on taas lämmennyt riittävästi.

Vielä vähän aikaa…

Vielä yksi hikinen työviikko olisi edessä ennen kesäloman alkua. Tänään oli toimistossa varsin kuuma tunnelma. Meillä kun ei ole ilmastointia (siis viilennettyä), niin lämpötila kohoaa nopeasti pienessä tilassa, jossa on useita tietokoneita. Onneksi ikkunat ovat etelään, niin taivaan suuri lämmitin pääsee antamaan lisää lämpöä koppiin. Aina joskus tekisi mieli vaihtaa virkapuku shortseihin. Tänään oli sellainen päivä. Sain kuitenkin pidäteltyä mielitekoani ja pidin kuin pidinkin koko päivän kauluspaitaa ja pitkiä housuja. Minkähän takia virkapukuohjesääntö ei Suomessa sisällä yhtään inhimillisempiä varusteita kesäkeleille?

Tänään oli taas sellainen työpäivä, että alkaa lomantarve jo tuntua. Monesta eri syystä on työpöydälleni kertynyt valtaisa paperivuori. Vuoren pienentämiseen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta uusien, heti välittömästi valmiiksi saatavien töiden ilmaannuttua työjonoon. Taas alkoi tuntua siltä, että en ehdi tehdä oikeita töitäni lainkaan, kun kaikenmaailman työtä joudun tekemään välillä. Sitten taas kun ajattelee aloittavansa papereiden pläräämisen, niin eikö puhelin soi tai sähköpostiin kilahtaa tärkeämpääkin tärkeämpi uusi tehtävä. (Ainakin lähettäjän mielestä). Kyllä joskus on pinna kireällä rauhallisellakin miehellä.

Pinnan kiristymistä helpotti hetkellisesti keskiviikon rutiineista poikkeava työpäivä. Sotilashenkilöille kuuluu normaalikuvioihin säännöllinen sotilaallisten taitojen, kuten ampuma- ja suunnistustaidon testaaminen. Suuntasimme siis Raasiin ampuma-alueelle. Ammunnat rynnäkkökiväärillä ja pistoolilla. Onko mukavampaa tapaa viettää auringonpaisteista työpäivää? Enpä usko.

Ammuntojen jälkeen siirryimme karttojen kanssa suunnistusradalle. Muutaman kilometrin reipas kävely metsässä on aina mukavaa. Ja vielä mukavampaa on kun pitkähkön tauon jälkeenkin vielä osaa yhdistää kartan maastoon ja löytää jokusen rastinkin. Jotkut fanaatikot saattavat juosta läpi radan, mutta minusta kävely on mukavampaa. Samalla ehtii tarkkailla luontoakin. Voi haistella, miten koivut vieläkin levittävät hienoa tuoksuaan melko uusilla lehdillään. Lintuja näkyy ja kuuluu kaikkialla ympärillä. Voi tarkkailla jälkiä maastossa ja mietiskellä mikä tuonkin on jättänyt. Ehkä jäljittämällä voisi kävellä läpi suunnistusradankin, siis ilman karttaa. Ainakin siellä täällä näkyi tutunoloisia kengänjälkiä, joita olisi melko helppoa seurailla. Tosin kunnon jäljittäminen vaatisi parempaa harjaantuneisuutta kuin minun omaamani. Eikä rapisevan kuiva maasto joka kohdassa helpota jäljittäjän työtä.

Päivän päätteeksi olikin vielä mukavaa katsoa onko omien aseiden kohdistukset kunnossa. Hyvin huomaa, ettei taas ole muutamaan kuukauteen tullut ammuttua. Ase oli kyllä kohdallaan, mutta mies ei. Vasta parin sarjan jälkeen alkoi taas läjä muodostua kasaksi.

Reipas ulkoilmareippailu ampumaradan maastossa ei todellakaan helpota työpöydän puhdistamista, mutta mielen se kyllä saa virkeämmäksi.

Kyytiä talviturkille

Käväisimme rakkaan vaimoni kanssa mökillä Itä-Suomessa. Sää suosi sikäli, että lämmintä ja aurinkoista riitti. Tuuli tosin lievensi auringon lämmittävää vaikutusta hieman. Järvessä vesi oli lähes 15 asteista, joten pitihän sitä saunominen kruunata pikku pulahduksella. Mistään uinnista on kuitenkin aivan turhaa puhua, sen verran lyhyissä erissä kastautumiset tuli suoritettua.  Kuvaannollinen talviturkki tuli ainakin viskattua nurkkaan.

Lämmin sää oli ajanut hyttyset saalistamaan. Tuntui välillä siltä, etten ole milloinkaan aiemmin tuollaista ötökkämäärää vielä kohdannut. Pitää varmaan ryhtyä kesän mittaan taistelutoimiin noita inisijöitä vastaan. Täytyy ryhtyä aseiden hankintaan.

Normaaleista viikonloppurutiineistani poiketen heräsin tänään jo noin 7 aikaan. Söin pikaisen aamupalan ja lähdin metsää katsastamaan (rakas vaimoni ilmaisi jo illalla halunsa aikaiseen kotiinlähtöön, joten aikainen herätys oli edellytys metsäreippailulleni) . Kiinnostaa hieman, miten pari vuotta sitten istutetut kuusentaimet ovat lähteneet alulle. Osa kuusentaimista näytti jälleen jääneen talven uhreiksi, mutta kyllä siellä vielä sitkeitäkin yksilöitä löytyi.

Aikani metsässä hortoiltuani tapasin tiellä naapurin isännän, joka vinkkasi metsästä löytyvän huuhkajan pesän. Lähdin siis sitä etsimään. Hyvistä ohjeista huolimatta jäi pesä löytymättä, minulle asetetun tiukan aikataulun vuoksi. Ehkä ensi kerralla on enemmän aikaa tuon ihmeen etsimiseen.

Lintureissuksi tuo mökkimatka kuitenkin osoittautui, jälleen kerran. Lauantaina kävin hieman veneilemässä ja uistinta liottamassa. Sain jopa hauen, mutta niin pienen laskin takaisin kasvamaan. Viime talvena saivat nuotalla samasta järvestä 17,9 kg (tai sinnepäin) hauen, joten kyllä siellä isojakin on. Mutta niistä linnuistahan minun piti kertoa. Jokunen heinäsorsa näkyi pesäpuuhissa soutumatkan aikana. Sehän nyt ei ole mikään uutinen tietenkään, että heinuri järvessä pesii. Laulujoutsenia on järvellä aiemmin pesinyt, mutta nyt en sellaisia nähnyt. Olivat joko poissa tai sitten piilossa.

Suurempi yllätys oli kuitenkin tänä aamuna laiturilla kävelyretkeltäni palaillessa. Tukkakoskelopariskunta oli päättänyt levähtää laiturilla. Hetken aikaa niitä katseltuani ne ilmeisesti kokivat tulleensa häirityiksi ja päättivät lähteä uimasilleen. Uiskentelivat siitä naapurin suuntaan. Kävelin siis laiturin päähän kiikarin kanssa ihmettelemään niiden menoa. Kun naapurimökin asukkaat ilmestyivät paikalle, niin koskelopariskunta päätti lähteä rauhallisemmille vesille. Ottivat siis pikaisen nousukiidon jälkeen ilmaa siipien alle ja häipyivät horisonttiin. (Siis kuvaannollisesti, eihän se järvi nyt niin suuri ole että siellä horisonttiviiva näkyisi.) Alla olevan kuvan nappasin lintujen uidessa naapurin suuntaan.

 

Koskeloiden lentoa seuratessani tarttui kiikariini pari kuikkaa. Jäin niitä tiirailemaan ja totesin hetken päästä parin lisääntyneen yhdeksäksi. Jokunen niitä on siis jäänyt matkan varrelle, sillä viime kesänä muistelen katselleeni neljäntoista kuikan parvea laiturin päästä. Koska kuikat olivat uimassa kohti, niin en heti malttanut lähteä tavaroita pakkaamaan, vaan jäin kuikkaparvea tutkiskelemaan. Niinhän ne sitten tulivatkin lähes lahdenpohjukkaan saakka, joten pääsin niitä ihmettelemään hieman lähempääkin. Harmittelin taas kerran kameran puuttumista. Tai siis olihan toki digikamera mukana, mutta  siinä ei ole tarpeeksi tehokas suurennos sellaiselle matkalle, kuten valitettavasti näkyy tuosta koskeloista ottamastani kuvasta.

Kunnon kamera on siis ehdottomasti lisättävä suureen toiveiden tynnyriin.