Vaikka en joka kerta tänne kirjoittaessani kirjoista kerrokaan, niin ei se silti sitä tarkoita, etten lukisi. Tietenkään minulla ei ole aikaa lukea sellaista kirjamäärää, kuin rakkaalla vaimollani, mutta luen silti pikkuhiljaa ja aina kun voin.

Toukokuun lopulla kirjoittelin lukeneeni Jan Guilloun Madame Terror kirjan. Toivuttuani tuosta kokemuksesta taisin lukaista erään Agatha Christien Poirot kertomuksista. Tuon välipalan jälkeen keräsin rohkeuteni ja aloitin Jan Guilloun (taas 😉 Uinuva uhka- nimisen opuksen. Tällä kertaa Guillou pysyy enemmän tai vähemmän maansa rajojen sisäpuolella ja tarttuu rohkeasti ajankohtaiseen aiheeseen: terrorismiin. Ruotsin oma pikku terroristisolu on aktivoitunut, tai niin ainakin turvallisuuspoliisi väittää. Yhdeksän nuorta miestä pidätetään yön pimeydessä ja tietenkin Guilloun alter ego Erik Ponti ryhtyy edustamaan ”järjen ääntä” ja kritisoi tapahtunutta. Pontin perhetuttava ja poliisi Ewa Johnsen-Tanguy siirretään turvallisuuspoliisin palvelukseen terroristien kuulustelijaksi. Tuttavuus muuttaa muotoaan, kun ystävykset ajautuvat eri puolille pöytää.

Paljon muutakin tietenkin tapahtuu ja tuomioitakin lopulta saadaan, ja kuten yleensä Guillou lyö jälleen paikoitellen överiksi. Tietenkin päähenkilöpoliisi on Ruotsin (maailman) paras kuulustelija, joka saa terroristinalut heti puhumaan, vaikka heitä on aiemmin kuukausikaupalla jo yritetty tuloksetta. Ja tietenkin Erik Ponti on Ruotsin (maailman) ovelin journalisti, joka saa selville tapausten kaikki sivujuonteetkin ja vielä ajatuksensa julkaistua. Ja vielä siten, että saa muut johdateltua esittämään raportit ominaan.

Kaiken huippu on kuitenkin Ewa Johnsen-Tanguyn puoliso, Pierre Tanguy. Tämä ruotsalaismies on häipynyt nuorena Ranskan muukalaislegioonaan ja tehnyt siellä mittavan uran ennen paluutaan Ruotsiin. Minusta on vaikea uskoa, että kukaan ruotsalainen pääsisi Ranskan muukalaislegioonan everstiksi, vaikka olisi kuinka ranskalaiset sukujuuret. Eihän se toki mahdotonta liene, mutta taitaa taas edellyttää tämän ruotsalaisen olevan sotilaana maailman paras. Vaikka legioonassa onkin mahdollista päästä upseeriksi, niin voisin kuvitella myös ranskalaisupseerien olevan kovasti kiinnoostuneita näistä everstin paikoista. Ja jos vain joka kymmenes kaikista upseereista on ulkomaalainen, niin siitä voinee päätellä, montako legioonalaista pääsee huipulle. Minusta olisi ollut uskottavampaa jättää tämä herra vaikka kapteeniksi tai jotain, olisin ehkä kunnioittanut tätä hahmoa enemmän.

Täytyy kuitenkin todeta, tästä vuodatuksesta huolimatta, jälleen kerran Guilloun kirjoittaneen mielenkiintoisen tarinan. Kaikesta edellämainitsemastani negaatiostani huolimatta, voin olla ainakin yhtä mieltä Guilloun kanssa. Saako terrorismin pysäyttämiseksi tehdä mitä vain? Tässä asiassa olen Guilloun kanssa todennäköisesti samoilla linjoilla. Poliisin ja muidenkin viranomaisten pitää noudattaa lakeja tinkimättä. Jos lainvalvojat sortuvat kyseenalaisiin keinoihin, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalaista. Tietenkin olen myös sitä mieltä, että terrorismiin syylliseksi todistettua pitää kohdella kaikella lain ankaruudella. Terrorismi on vastenmielistä ja paheksuttavaa, varsinkin kun se yleensä kohdistuu aivan satunnaisiin, viattomiin ihmisiin.

Sain taas hetkeksi tarpeekseni Guillousta, joten päätin lukaista jotain ylevämpää. Siispä tartuin nobelistiin. Lukaisin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on melko lyhyt kertomus, jonka voi lukea nopeasti, vaikkei mikään pikalukija olisikaan. Olen sen kyllä lukenut joskus aikaisemminkin, muistaakseni koulussa muinoin. Sehän on tavallaan melko surullinen tarina ystävyydestä, vastuuntunnosta ja unelmista. Kaksi hyvin erilaista miestä on ajautunut kulkemaan yhdessä lama-ajan Yhdysvalloissa. George on hyvin terävä ja Lennie – ei niin terävä, vaan suorastaan hidas.

Kirjasta saa sellaisen kuvan, että yksinään George tulisi toimeen huomattavasti paremmin, kuin kulkiessaan toverinsa kanssa. Hän on kuitenkin tullut luvanneeksi Lennien tädille pitää ystävästään huolta, eikä halua paeta vastuutaan. Nyt miehet kiertävät maatöissä, mutta Lennien ymmärtämättömyyden vuoksi joutuvat vaihtamaan työpaikkaa usein. Tällaisista lähtöasetelmista kirjan tapahtumat vyörähtävät käyntiin miesten saapuessa jälleen uudelle työmaalle. Alku näyttää hyvältä ja miesten unelma omasta pikku tilasta alkaa vaikuttaa jopa mahdolliselta. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa tilanteen jälleen. Lennie tekee tahtomattaan jotain peruuttamatonta ja George joutuu vaikeaan välikäteen. Hän joutuu pohtimaan tulevaisuutta aivan uusin silmin ja tekee vaikean, mutta väistämättömältä vaikuttavan ratkaisun. Tulevaisuus ja päätösten oikeudenmukaisuus jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.

Oliko loppuratkaisu itsekkyyttä? Minä kuvittelen sen olevan tavallaan ystävyyden huipentuma, ainakin jollain tasolla. Joku toinen voi tietenkin ajatella toisellakin tavalla. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä teos on tämäkin kirja. Ei kai sitä kirjallisuuden Nobelia aivan perusteetta jaeta.

Koska metsästysrintamalta ei ole viimeaikoina uutta kerrottavaa, useista metsässä vietetyistä tunneista huolimatta, voin yhtä hyvin jorista kirjallisuudesta.

Ollessani joululomalla luin useammankin kirjan, joita en vielä ollut lukenut ja ainakin kolme jo aiemminkin lukemaani. Jo viime vuonna lupailin kirjoittaa muutamalla sanalla silloin kesken olleesta kenraali Ehrnroothin tyttären kirjoittamasta kirjasta. Tulkoon sekin lupaus täytettyä tähän samaan jorinaan. Osa kirjoista, joista nyt aion parilla sanalla kertoa, tuli kylläkin luetuksi jo ennen lomaani ja osa jälkeen.

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas

Kenraalin tytär kertoo muistojaan isästään, lapsuudestaan, aikuistumisestaan ja elämästään aina isänsä kuolemaan saakka. Mukana on toki myös asioita Adolf Ehrnroothin elämästä ennen lasten syntymää ja sen jälkeen. Adolf Ehrnroothin elämästä on saatu lukea useammastakin elämäkerrasta, sekä etenkin sota-ajasta kertovista kirjoista. Nyt näkemys laajeni hieman, kun pääsemme tirkistelemään kenraalin kotiin. Periaatteessa mielikuvani kenraalista ei muuttunut tämän kuvan myötä. Mielikuvassani kenraali Ehrnrooth oli tiukka sotilas. Ja sitä hän oli myös tyttärensä mukaan, myös kotona. Sain sellaisen kuvan, että tytär, Karin, piti isäänsä välillä hieman liiankin ankarana. Vaikka kirjasta kuvastuu tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan, en voi olla välttymättä ajatukselta, että kirjan tarkoituksena on kirjoittajan oman isäsuhteen analysointi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, varsinkin kuvitukseltaan se on laaja. Onhan Karin Ehrnrooth itse valokuva-ammattilainen. Kirja on siis kannattavaa luettavaa, etenkin jos haluaa kenraalista hieman toisenlaisenkin kuvan.

Olen itsekin päässyt näkemään kenraali Ehrnroothin livenä. Hän kävi muutaman kerran työpaikallani odottamassa puolustusvoimien helikopterikyytiä milloin minnekin puhumaan. Varsin vaikuttava persoona ja hyvä puhuja. Eniten kuitenkin vaikutuin hänen muististaan. Hän muisti sota-aikaisen autonkuljettajansa sekä rykmentin lottien nimet yhtään miettimättä. Minulla kun tuo nimimuisti on luvattoman heikko. Katselin viime viikonloppuna vanhoja luokkakuviani ja totesin, etten heti muista kaikkia luokkatovereitteni nimiä. Pitäisi varmaan tovi miettiä, niin kyllä ne varmaan mieleen tulisivat.

Aake Jermo: Siiranmäen miehet
Aake Jermo: Teräsmyrskyssä loppuun asti: Äyräpään – Vuosalmen suurtaistelu kesällä 1944

Nämä kirjat lukaisin oikeastaan tuon Karin Ehrnroothin kirjan innoittamana. Ne kun sattuvat kertomaan 2. Divisioonan edesottamuksista Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944. Ja kukas muukaan siellä osaltaan hääräsi, kuin 7. rykmentin komentaja everstiluutnantti ja sittemmin eversti Ehrnrooth. Eihän Tyrjän rykmentti (JR7/2D) ainoa ollut, joka tuolla suunnalla oli tulessa, mutta hoiti kuitenkin hommansa omalta osaltaan ja hyvin hoitikin. Kirjat ovat karua muistelua taistelun melskeestä. Joskus tuntuu ihmeeltä, miten joku on voinut hengissä selvitä moisesta rautasateesta. Näihin taisteluihin kuuluu Jermon mukaan sellainenkin (ikävä) ennätys kuin venäläisten suurin tykistövalmistelu koko itärintamalla 2. maailmansodan aikana. Onneksi myös suomalainen tykistö pystyi vastaamaan muullakin kuin terveisillä. Toivottavasti ei tarvitse kokea moista jyrinää. Kaikki kunnioitus miehille, jotka siellä pitivät pintansa ja pysäyttivät mahtavan punakoneen. Veikkaanpa, että Suomen olisi käynyt huonosti ilman sellaisia miehiä.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Ystäväni suosituksesta sekä omaksi ja ehkä rakkaan vaimonikin yllätykseksi harrastin korkeampaakin kirjallisuutta lukemalla tämän kirjan. En ole aiemmin lukenut Lagerlöfiä, mutta tämä oli jokseenkin kiinnostava. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani historiaan. Tietyllä tavalla tämä on ajankuva ruotsalaisista 1800-luvun puolivälissä. Karusta aiheesta Lagerlöf maalailee tapahtumia kauniiden maisemien keskelle. Elämä on ollut ajoittain kovaa ja epävarmaa, vaikka olisi ”parempaakin” väkeä. Kertomus rakentuu, jo nimestäkin päätellen, Gösta Berling nimisen virkaheiton kappalaisen elämän ympärille. Eräänlaiseksi kasvutarinaksi kai tätäkin voisi luonnehtia. Päähenkilö käy pohjalla ja koettaa räpistellä pintaan.

Leevi Karsikas: Hiidenhirvi

Lyhyitä kertomuksia metsästä ja metsästyksestä. Kiinnostava kokoelma ilmeisen kokeneen metsästäjän tarina-arkusta. Tällaisia juttuja olisi mukavaa kuunnella keskellä metsää nuotion räiskyessä.

Jan Guillou: Temppeliherra-trilogia

Nämä trilogian kolme kirjaa, Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta, kuuluvat siihen aiemmin jo lukemieni kirjojen sarjaan, josta aluksi mainitsin. Tämäkin varmaan kiinnostaa historiallisen aiheensa vuoksi. Guillou on kehitellyt tarinansa rungoksi osittain todellisista ja osin fiktiivisistä hahmoista koostuvan henkilögallerian. Taustalla on tuo vanha peikko, valtataistelu.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen. Poika: syntyy – kasvaa luostarissa – palaa ”maailmaan” – pelastaa pari rakastavaista – rakastuu – avioliitosta sovitaan – raskaus ennen aikojaan – katumusharjoitteluna 20 vuotta temppeliritarina (toki paras kaikista) Pyhällä Maalla – ystävystyy kristikunnan pahimman vastustajan kanssa (pelastaa tämän hengen) – taktikoi ja voittaa taistelun massiivisen ylivoimaista vihollista vastaan – joutuu noudattamaan esimiehensä (toki) typerää käskyä ja joutuu taisteluun, jossa temppeliherrat tapetaan viimeiseen mieheen – kaikkien yllätykseksi selviää (ainoana temppeliherrana) hengissä ja samalla pelastaa Jerusalemin kristityt – sanasotaa Rikhard leijonamielen kanssa – melkein pelastaa kaikki kristityt Pyhällä Maalla – palaa kotiin kovaksi keitettynä soturina – menee naimisiin nuoruuden rakkautensa ja poikansa äidin kanssa, vastustuksesta huolimatta – rakentaa oman armeijan – pelastaa maailman (siis synnyttää Ruotsin).

Guilloun Sverige über alles- asenteesta huolimatta tämä trilogia on viihdyttävää luettavaa. Varsin mukaansatempaava kirjoitustyyli aiheutti minulle nukkumisvaikeuksia, tuli pari yötä luettua läpi, kun ei malttanut laskea kädestä.

Ehkä pitäisi vielä kirjastosta lainata näiden jatko-osa: Arnin perintö ja lukea sekin uudelleen. Ja ehkä viettää vielä yksi uneton yö. (Hah! Ahneen Guilloun piti mennä kirjoittamaan ”trilogiaansa” vielä yksi osa, kun aiemmat myivät niin hyvin!)

Välikommentti

Tietääkseni edelleen ”trilogioiden” ennätys on Douglas Adamsin viisiosaisella ”trilogialla” Linnunradan käsikirja liftareille. (Pitäisi varmaan sekin ottaa hyllystä ja lukea taas kerran.)

Muitakin kirjoja lomallani toki lueskelin, mutta en niistä jaksa nyt kirjoittaa.

Tai ehkä kuitenkin mainitsen vielä Juha Ruusuvuoren Pyhän kalan kultin, jonka sain pari päivää sitten loppuun. Olen lukenut lähestulkoon koko Ruusuvuoren tuotannon. Tämä ei ehkä ollut sieltä parhaasta päästä, mutta kuitenkin kiintoisa ja enimmäkseen hauskakin. Kuten toki muutkin Ruusuvuoren kirjat. Kertojana toimivan hahmon salaisuus säilyi yllättävään loppuun saakka. Kirja ajoittuu johonkin tulevaisuuden Norjan pohjoisosaan, Vesisaari nimiseen paikkaan. Ilmastonmuutos on saanut meret tulvimaan etelämpänä, mutta täällä vielä pärjätään. Kunnes outo kala jää kalastajan pyydykseen. Kala muuttaa veden ympäriltään viiniksi. Ainakin laboratorio pystyy etanolia löytämään näytteestä. Niin tai näin, niin kyllähän tällaisen kalan ympärille saadaan uskonnollinen kultti aikaiseksi. Paljon muutakin tapahtuu, mutta niistä joudut lukemaan itse.

Tässä pikainen otos menneen vuoden lopettaneisiin ja tämän vuoden aloittaneisiin kirjallisuusharrastukseni haaviin tarttuneesta saaliista.