Syksy on jälleen pitkällä. Pikapuoliin saadaan varmaan luntakin ihmeteltäväksi, ainakin rakas vaimoni jo eilen mainitsi lumisateessa koiran kanssa seisseensä. Olen taas ollut pitkään kirjoittamatta tänne. Osasyynä lienee tiivis harrastustoimintani: tiistaisin puutöitä, perjantaisin ikonimaalausta ja viikonloppuisin metsästystä. Suurin tekijä on silti varmaankin laiskuus. En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka olen netissäkin jonkin verran roikkunut. Yksi syy väsymykseeni voi tietenkin olla Nuppu-tyttösemme, joka iloisesti herättää minut vähintään yhden kerran yön aikana. Lepo ei siis ole ollut aivan täydellistä koirulaisen saavuttua taloon.
Kolme viikkoa sitten aloitimme jälleen hirvenmetsästyksen. Ensimmäisenä viikonloppuna jouduin antamaan periksi ja jättäydyin sunnuntaina pois lievän flunssan nujertamana. En yksinkertaisesti jaksanut rymytä metsässä, niin kuin olisi pitänyt. Toisena viikonloppuna sitten olinkin molempina päivinä metsässä. Kolmas viikonloppu jäi väliin työni vuoksi. Tänä viikonloppuna emme metsään hirviä tavoittelemaan lähteneet, sillä viime viikonloppuna eivät olleet saaneet hirvikontaktia kumpanakaan päivänä. Päällikkömme ilmoitti, että odottelemme lumen tuloa, jotta hirven jäljillä on parempi pysyä. Kahtena ensimmäisenä viikonloppuna saimme kuitenkin saaliiksi kaksi kolmasosaa lupiemme mukaisesta määrästä, joten ilman saalista ei ole koko alkukautta viettää.
Peuranmetsästyksenkin aloitin omalta osaltani vasta toisena hirvenmetsästysviikonloppuna, eli 17.10. Päätin kokeilla onneani lapsuudenkotini tontilta ja suunnittelin meneväni sinne kyttäilemään pellon kulmaan. Jätin autoni harjulle ajotien päähän, kuten tavallista. Varustauduin rauhallisesti auton luona ja lähdin pikkuhiljaa kävelemään mäkeä alas. Pihaa lähestyessäni huomasin talon vieressä olevalla pellolla peuralehmän ja kaksi vasaa ruohoa syömässä. Jatkoin lähestymistä varovasti kunnes pääsin ulkorakennuksen kulmalle. Siinä vaiheessa peurat olivat yhtä lukuunottamatta siirtyneet talon kulman taakse katveeseen. Paikalle jäänyt oli vasa, mikä sopi metsästyssuunnitelmiini. Otin kiväärille tuen ulkorakennuksen kulmasta ja tähtäilin peuraa hetkisen. Kun se sitten kääntyi sopivaan kulmaan laukaisin aseeni. Peuran käyttäytymisen perusteella päättelin osuneeni, mutta silti se loikki paikalta ja katosi talon taakse.
Annoin tilanteen rauhoittua hetken ja lähdin varovasti saaliini perään. Päästyäni talon kulman takaa kurkistelemaan pellolla hämmästyin suuresti. Minua ihmetteli pellolta peuralehmä ja kaksi vasaa, kaikki pystyssä ja tarkkaavaisina. Siinä vaiheessa tuli jo mieleeni, etten ehkä osunutkaan niin hyvin kuin kuvittelin. Ajattelin etten tietenkään voisi ampua toista kertaa, ellen tietäisi kumpaa yritin ensimmäisellä kerralla. Pian kuitenkin huomasin toisen vasan lähellä vielä yhden peuran. Tämä neljäs tapaus makasi kyljellään ja osoittautuikin saaliikseni. En siis ampunut ohi. Tarkempi tutkimus hetkeä myöhemmin osoitti, että olin osunut juuri siihen mihin tarkoitinkin.
Mielenkiintoinen asia, joka minun pitää vielä tänä syksynä selvittää on tuon jäljelle jääneen peurakolmikon koostumus. Käyttämässäni riistakamerassa kun en ollut kolmen vasan porukkaa nähnyt. Ampumani otus kyllä oli kameran muistikortille tallentunut pari päivää ennen matkansa päätä. Samassa kuvassa kuitenkin peuralehmä esiintyi vain kahden, ei kolmen vasan kanssa.
Alla olevasta kuvasta näkyy ampumani otus pellon kulmalla muutamaa päivää ennen kohtaamistamme.
