Kotiuduin lauantai-iltana viikon kestäneeltä matkaltani Suomen kaakkoiskulmalla. Kerrankin loma tuntui lomalta. Rakas vaimoni päästi minut liikkeelle yksinäni omien ajatusteni keskelle, vaikka olisinkin hänet mielelläni mukaani ottanut. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt matkaan, vaan jäi mieluummin kotiin. Mökillä aikani kului sujuvasti polttopuita tehdessä, pinotessa sekä metsässä samoillessa ja keskiviikosta alkaen myös sorsia jahdatessa.
Polttopuu-urakkaani helpottamaan saapui mies naapurista. Traktorin perässä kulkevalla klapikoneella teimme rankapinosta selvää muutamassa tunnissa. Kyllä se on hieno kapistus. Kyljestä työnnetään rankaa sisään ja kone työntää liukuhihnalla valmista klapia kasaan. Kun kaikki oli pilkottu katselin kasaa ja totesin siinä olevan pari-kolme kertaa enemmän klapeja kuin edelliskesänä moottorisahalla ja kirveellä pilkkomassani kasassa. Ja siihen pinoon minulla sentään meni lähes viikko aikaa. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanoisin tässäkin tilanteessa, kyllä se kone niin fiksu keksintö on.
Lomani alussa hyttysiä oli liikkeellä melko vähän, mutta hiljalleen sadellessa ne aktivoituivat. Loppuviikolla saattoi samassa kämmenselässä olla kymmenkunta verenimijää. Hyttysten kanssa vielä pärjää, hirvikärpäset sen sijaan ovat ikävää seuraa metsän siimeksessä. Metsässä kulkiessani niitäkin kuitenkin alkoi olla jo vaivaksi saakka. Vähän väliä piti kaivella niskasta niitä ikäviä ryömijöitä. Tulisi aivan hyvin toimeen ilman mokomia inhotuksia. Niistä ei tahdo henkikään helposti lähteä. Onneksi minulla on hyvin lyhyet hiukset, eivät pääse kunnolla piiloutumaan karvoituksen joukkoon, vaan ne on melko helppo tuntea ja kaivella esiin. Hyttysistä ja hirvikärpäsistä huolimatta minusta on mukavaa ihmetellä luonnon kauneutta metsän keskellä.
20.8. klo 12 alkaa Suomessa sorsastuskausi. Radiossa sanottiin tuona keskiviikkoaamuna, että lähes 200.000 metsästäjää on liikkeellä sorsien kiusana. Niin olin minäkin. Kuten viime kesänä, niin tänäkin vuonna lähdimme naapurin isännän kanssa etsimään sopivaa paikkaa metsästysvietin toteuttamiseen. Hieman ennen kahtatoista olimme Lemillä erään järven ruohikkoisella lahdella tutkimassa saalistarjontaa. Rantauduttuamme näimme taviparven lehahtavan lentoon lahden pohjukasta. Linnut tekivät kierroksen ja laskeutuivat takaisin lähtöpaikkaansa. Metsästyskaverini lähti kiertämään rantaa ja minä jäin passiin soistuvalle kannakselle järven ja lahdenpohjukan väliin. Noin klo 12.15 kaverini pääsi taviparven kohdalle ja ne nousivat siivilleen. Parvi lähti tulemaan suoraan kohti minua, mutta kaarsi hieman ennen ampumaetäisyyttä poispäin. Ajattelin, että siinäpä meni sitten tämä tilaisuus. En olisi muutenkaan voinut ampua, sillä kaverini oli parven takana lahdenpohjukassa, enkä olisi parveen ampunut muutenkaan.
Tavit tekivät kuitenkin täyden ympyrän ja lähtivät suuntaamaan kohti järveä minusta hieman sivussa olevalla reitillä. Totesin pikaisesti tilanteen ja huomasin yhden linnun jääneen muista hieman jälkeen. Lähes ajattelematta haulikkoni nousi ja paukahti kerran. Seuraava havaintoni oli parven poistuminen järven suuntaan. Kuitenkin viimeisen linnun suunta muuttui putoavalle kurssille. Totesin osuman hyväksi ja lähdin saapastelemaan kohti olettamaani putoamispaikkaa. Alueella kasvaa melkoisen pitkää ruokoa, enkä nähnyt lopullista putoamispaikkaa koivikon takaa. Lintua etsiskellessä tuli parikin kertaa mieleen, että koira olisi hyvä olla sorsastuksessa mukana. Meillä kummallakaan ei kuitenkaan ole sellaista koiraa, joten itse oli etsintä toteutettava. Lopulta kuitenkin linnun löysin, eikä se ollutkaan kovin kaukana paikasta, johon oletinkin sen pudonneen.
Lähdimme seuraavaksi veneellä kiertämään järven lahtia. Yhdellä lahdella lähtikin sorsa lentoon ja koetin tavoittaa sitä hauleillani. Ammuin kuitenkin ohi, vieläpä kaksi kertaa. Laukauksistani lähti liikkeelle hieman toistakymmentä sorsaa käsittävä parvi. Minulla luonnollisestikin oli ase siinä vaiheessa tyhjä, sillä kaksipiippuiseeni ei mahdu kahta patruunaa enempää ja ne olin siis jo tuhlannut yrittäessäni osua siihen ensimmäiseen sorsaan. Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin hämmästellä ja ihastella yli lentävää parvea. Kaverini oli kuitenkin tilanteen tasalla ja niin taas haulikko yskäisi ja hetkeä myöhemmin veneen vieressä molskahti. Nostimme sorsan kyytiin ja jatkoimme matkaa.
Tähän saalismäärään sitten saimmekin tyytyä, vaikka jatkoimme järvellä liikkumista vielä parina päivänä. Seuraavana aamuna minulla oli vielä tilaisuus sorsan saamiseen, mutta ammuin jälleen ohi. Tämän jälkeen sorsat olivatkin jo oppineet jotakin ja karttoivat meitä liiankin kanssa. Viimeisen kerran olin veneessä perjantai-iltana auringonlaskun aikaan. Asetuin rannan ja saaren väliseen salmeen odottelemaan. Näin kyllä paljonkin lintuja, mutta en ammuttavaksi sopivaa. Kaksi sorsaa näin, mutta molemmat lensivät sen verran kaukana, etten edes ajatellut niitä yrittää tavoittaa. Lähtivät liikkeelle kaislikon toisesta reunasta ammutuista laukauksista. Äänistä päätellen toiseen venekuntaan kuului kaksi miestä, en kuitenkaan heitä nähnyt korkean kasvuston takaa.
Kuikat ja joutsenet olisivat kyllä olleet tavoitusetäisyydellä, mutta taisivat tietää olevansa rauhoitettuja, kun niin lähelle uskaltautuivat. Telkätkin lensivät niin tiukassa muodostelmassa, etten niihinkään puuttunut. Hieman ennen pois lähtöäni näin vielä taviparven, todennäköisesti saman, jota olin jo verottanut. Nekin liikkuivat kuitenkin niin lähekkäin, ettei luontoni sallinut niiden häiritsemistä. Palasin siis rantaan ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan aamun kotiinlähtöön.
Alla näkyvässä kuvassa aloituspäivän ja lopulta koko viikon saalis mökin seinustalla riippumassa. Tavin ja heinäsorsan kokoero näkyy selvästi. Sateisen päivän vaikutus näkyy myös. Molemmat linnut on nyt syöty ja täytyy vain todeta, että hyvää oli.
Mökin laiturilta kuvasin myös nämä ”pullasorsat”, eli ihmisiin valitettavan tottuneet, vielä lentokyvyttömät tämän kesäiset heinäsorsat. Emolintu ei nyt sattunut kuvaan, vaikka sekin yleensä samassa porukassa pyöri. Ensimmäisen kerran tämän poikueen nähdessäni poikasia oli viisi. Kaksi on siis joutunut hukkaan jossain vaiheessa kesää. Olivat vielä heinäkuussa niin pieniä, etten ihmettele lentokyvyttömyyttä näinkin myöhään.
Metsästyskaverini kanssa sovimme jo aiemmin, että veteen emme sorsia ammu, vaan ainoastaan lentokykyisiä, karkuun yrittäjiä. Samoin päädyimme omaehtoiseen telkänsuojeluun. Emme ampuneet kaverin rannan tuntumassa oleskelleita kahta telkkää, vaikka mikään ei olisi ollut helpompaa. Telkkiä on näkynyt järvellä melko vähän, joten päädyimme tällaiseen ratkaisuun. Perjantaiaamuna totesimme kuitenkin, ettei kaikille metsästäjille ollut tullut sama asia mieleen, sillä toinen telkistä oli kadonnut torstai-iltana kuuluneen ammunnan jälkeen.
