Näin lauantai-iltani iloksi aloin mietiskellä suomenkieltä ja etenkin sen omituisuuksia ja vaikeuksia. Aluksi täytyy antaa täysi tunnustus Mikael Agricolalle. Mies otti kovan urakan aloittaessaan piirtää paperille tämän kovapäisen kansan puheita.

Joskus kauan aikaa sitten intouduimme naureskelemaan erästä työkalumainosta juuri kielellisestä näkökulmasta tarkasteltuna. Kaikki varmaankin tietävät, että levysirkkelillä leikataan levyjä. Samalla logiikalla pohdittuna pöytäsirkkelin tai rakennussirkkelin hankkiminen on arveluttavaa. Toisaalta olisi mielenkiintoista nähdä oikea rakennussirkkeli. Voisikohan sellaisella leikellä vain puurakenteisia vai onnistuisko myös kivirakennusten paloittelu? Käsisahan jättäisin kyllä amputointeja tekevän kirurgin käytettäväksi.

Mielestäni omaan kohtuullisen kielikorvan (taas tuli mielikuva ;). Kielikorvalla tarkoitan sitä, että huomaan tekstistä kirjoitusvirheitä. Kieliopista en enää juurikaan muista mitään, joten en tiedä miksi joku asia on väärin kirjoitettu, tiedän vain niin olevan. En tietenkään tarkoita olevani mikään asiantuntija kirjoitusvirheidenkään osalta, olenhan teknokraatti enkä mikään humanisti (anteeksi vain rakas vaimoni, oli pakko).

Sanomalehtiä lukiessa monesti huomaa, miten pieni virhe saattaa muuttaa koko asian. Eräässä Helsingin Sanomien pienessä uutisessa kirjoitettiin työnantajaansa huijanneesta miehestä. Takerruin kuitenkin uutisessa siihen pieneen virkkeeseen, jossa todettiin miehen työskennelleen sahalla pyöräkuormaajana. Oletan hänen kuitenkin kuljettaneen moista konetta, tai sitten todellakin haluaisin nähdä sen miehen.

Väsyneenä lukiessani saatan joskus ihmetellä jotain sanaa, yleensä ihan perussellaista. Tulee mietittyä sanan merkitystä ja etymologiaa. Toisinaan taas pohdin millaista kieltä Suomessa on puhuttu tuhat vuotta sitten. Mahtaisinko ymmärtää sellaista vai kuullostaisiko se samalta kuin vironkieli – kuullostaa tutulta, mutta en ymmärrä.