Luin lukemattomia kirjoja – ja vähän luettujakin

Koska metsästysrintamalta ei ole viimeaikoina uutta kerrottavaa, useista metsässä vietetyistä tunneista huolimatta, voin yhtä hyvin jorista kirjallisuudesta.

Ollessani joululomalla luin useammankin kirjan, joita en vielä ollut lukenut ja ainakin kolme jo aiemminkin lukemaani. Jo viime vuonna lupailin kirjoittaa muutamalla sanalla silloin kesken olleesta kenraali Ehrnroothin tyttären kirjoittamasta kirjasta. Tulkoon sekin lupaus täytettyä tähän samaan jorinaan. Osa kirjoista, joista nyt aion parilla sanalla kertoa, tuli kylläkin luetuksi jo ennen lomaani ja osa jälkeen.

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas

Kenraalin tytär kertoo muistojaan isästään, lapsuudestaan, aikuistumisestaan ja elämästään aina isänsä kuolemaan saakka. Mukana on toki myös asioita Adolf Ehrnroothin elämästä ennen lasten syntymää ja sen jälkeen. Adolf Ehrnroothin elämästä on saatu lukea useammastakin elämäkerrasta, sekä etenkin sota-ajasta kertovista kirjoista. Nyt näkemys laajeni hieman, kun pääsemme tirkistelemään kenraalin kotiin. Periaatteessa mielikuvani kenraalista ei muuttunut tämän kuvan myötä. Mielikuvassani kenraali Ehrnrooth oli tiukka sotilas. Ja sitä hän oli myös tyttärensä mukaan, myös kotona. Sain sellaisen kuvan, että tytär, Karin, piti isäänsä välillä hieman liiankin ankarana. Vaikka kirjasta kuvastuu tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan, en voi olla välttymättä ajatukselta, että kirjan tarkoituksena on kirjoittajan oman isäsuhteen analysointi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, varsinkin kuvitukseltaan se on laaja. Onhan Karin Ehrnrooth itse valokuva-ammattilainen. Kirja on siis kannattavaa luettavaa, etenkin jos haluaa kenraalista hieman toisenlaisenkin kuvan.

Olen itsekin päässyt näkemään kenraali Ehrnroothin livenä. Hän kävi muutaman kerran työpaikallani odottamassa puolustusvoimien helikopterikyytiä milloin minnekin puhumaan. Varsin vaikuttava persoona ja hyvä puhuja. Eniten kuitenkin vaikutuin hänen muististaan. Hän muisti sota-aikaisen autonkuljettajansa sekä rykmentin lottien nimet yhtään miettimättä. Minulla kun tuo nimimuisti on luvattoman heikko. Katselin viime viikonloppuna vanhoja luokkakuviani ja totesin, etten heti muista kaikkia luokkatovereitteni nimiä. Pitäisi varmaan tovi miettiä, niin kyllä ne varmaan mieleen tulisivat.

Aake Jermo: Siiranmäen miehet
Aake Jermo: Teräsmyrskyssä loppuun asti: Äyräpään – Vuosalmen suurtaistelu kesällä 1944

Nämä kirjat lukaisin oikeastaan tuon Karin Ehrnroothin kirjan innoittamana. Ne kun sattuvat kertomaan 2. Divisioonan edesottamuksista Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944. Ja kukas muukaan siellä osaltaan hääräsi, kuin 7. rykmentin komentaja everstiluutnantti ja sittemmin eversti Ehrnrooth. Eihän Tyrjän rykmentti (JR7/2D) ainoa ollut, joka tuolla suunnalla oli tulessa, mutta hoiti kuitenkin hommansa omalta osaltaan ja hyvin hoitikin. Kirjat ovat karua muistelua taistelun melskeestä. Joskus tuntuu ihmeeltä, miten joku on voinut hengissä selvitä moisesta rautasateesta. Näihin taisteluihin kuuluu Jermon mukaan sellainenkin (ikävä) ennätys kuin venäläisten suurin tykistövalmistelu koko itärintamalla 2. maailmansodan aikana. Onneksi myös suomalainen tykistö pystyi vastaamaan muullakin kuin terveisillä. Toivottavasti ei tarvitse kokea moista jyrinää. Kaikki kunnioitus miehille, jotka siellä pitivät pintansa ja pysäyttivät mahtavan punakoneen. Veikkaanpa, että Suomen olisi käynyt huonosti ilman sellaisia miehiä.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Ystäväni suosituksesta sekä omaksi ja ehkä rakkaan vaimonikin yllätykseksi harrastin korkeampaakin kirjallisuutta lukemalla tämän kirjan. En ole aiemmin lukenut Lagerlöfiä, mutta tämä oli jokseenkin kiinnostava. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani historiaan. Tietyllä tavalla tämä on ajankuva ruotsalaisista 1800-luvun puolivälissä. Karusta aiheesta Lagerlöf maalailee tapahtumia kauniiden maisemien keskelle. Elämä on ollut ajoittain kovaa ja epävarmaa, vaikka olisi ”parempaakin” väkeä. Kertomus rakentuu, jo nimestäkin päätellen, Gösta Berling nimisen virkaheiton kappalaisen elämän ympärille. Eräänlaiseksi kasvutarinaksi kai tätäkin voisi luonnehtia. Päähenkilö käy pohjalla ja koettaa räpistellä pintaan.

Leevi Karsikas: Hiidenhirvi

Lyhyitä kertomuksia metsästä ja metsästyksestä. Kiinnostava kokoelma ilmeisen kokeneen metsästäjän tarina-arkusta. Tällaisia juttuja olisi mukavaa kuunnella keskellä metsää nuotion räiskyessä.

Jan Guillou: Temppeliherra-trilogia

Nämä trilogian kolme kirjaa, Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta, kuuluvat siihen aiemmin jo lukemieni kirjojen sarjaan, josta aluksi mainitsin. Tämäkin varmaan kiinnostaa historiallisen aiheensa vuoksi. Guillou on kehitellyt tarinansa rungoksi osittain todellisista ja osin fiktiivisistä hahmoista koostuvan henkilögallerian. Taustalla on tuo vanha peikko, valtataistelu.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen. Poika: syntyy – kasvaa luostarissa – palaa ”maailmaan” – pelastaa pari rakastavaista – rakastuu – avioliitosta sovitaan – raskaus ennen aikojaan – katumusharjoitteluna 20 vuotta temppeliritarina (toki paras kaikista) Pyhällä Maalla – ystävystyy kristikunnan pahimman vastustajan kanssa (pelastaa tämän hengen) – taktikoi ja voittaa taistelun massiivisen ylivoimaista vihollista vastaan – joutuu noudattamaan esimiehensä (toki) typerää käskyä ja joutuu taisteluun, jossa temppeliherrat tapetaan viimeiseen mieheen – kaikkien yllätykseksi selviää (ainoana temppeliherrana) hengissä ja samalla pelastaa Jerusalemin kristityt – sanasotaa Rikhard leijonamielen kanssa – melkein pelastaa kaikki kristityt Pyhällä Maalla – palaa kotiin kovaksi keitettynä soturina – menee naimisiin nuoruuden rakkautensa ja poikansa äidin kanssa, vastustuksesta huolimatta – rakentaa oman armeijan – pelastaa maailman (siis synnyttää Ruotsin).

Guilloun Sverige über alles- asenteesta huolimatta tämä trilogia on viihdyttävää luettavaa. Varsin mukaansatempaava kirjoitustyyli aiheutti minulle nukkumisvaikeuksia, tuli pari yötä luettua läpi, kun ei malttanut laskea kädestä.

Ehkä pitäisi vielä kirjastosta lainata näiden jatko-osa: Arnin perintö ja lukea sekin uudelleen. Ja ehkä viettää vielä yksi uneton yö. (Hah! Ahneen Guilloun piti mennä kirjoittamaan ”trilogiaansa” vielä yksi osa, kun aiemmat myivät niin hyvin!)

Välikommentti

Tietääkseni edelleen ”trilogioiden” ennätys on Douglas Adamsin viisiosaisella ”trilogialla” Linnunradan käsikirja liftareille. (Pitäisi varmaan sekin ottaa hyllystä ja lukea taas kerran.)

Muitakin kirjoja lomallani toki lueskelin, mutta en niistä jaksa nyt kirjoittaa.

Tai ehkä kuitenkin mainitsen vielä Juha Ruusuvuoren Pyhän kalan kultin, jonka sain pari päivää sitten loppuun. Olen lukenut lähestulkoon koko Ruusuvuoren tuotannon. Tämä ei ehkä ollut sieltä parhaasta päästä, mutta kuitenkin kiintoisa ja enimmäkseen hauskakin. Kuten toki muutkin Ruusuvuoren kirjat. Kertojana toimivan hahmon salaisuus säilyi yllättävään loppuun saakka. Kirja ajoittuu johonkin tulevaisuuden Norjan pohjoisosaan, Vesisaari nimiseen paikkaan. Ilmastonmuutos on saanut meret tulvimaan etelämpänä, mutta täällä vielä pärjätään. Kunnes outo kala jää kalastajan pyydykseen. Kala muuttaa veden ympäriltään viiniksi. Ainakin laboratorio pystyy etanolia löytämään näytteestä. Niin tai näin, niin kyllähän tällaisen kalan ympärille saadaan uskonnollinen kultti aikaiseksi. Paljon muutakin tapahtuu, mutta niistä joudut lukemaan itse.

Tässä pikainen otos menneen vuoden lopettaneisiin ja tämän vuoden aloittaneisiin kirjallisuusharrastukseni haaviin tarttuneesta saaliista.

Vastaa