Avainsana: luonto

Syksyistä puuhastelua

Jälleen kerran on syksy, tuo vuodenajoista mukavin. Luonto herää väriloistoonsa ja tuskaiset hellepäivät ovat historiaa. Olen yleensä ollut lomalla näin syys- ja lokakuun vaihteessa. Niin myös tänä vuonna.

Aloitin lomani viettämällä melkein kokonaisen viikon mökillä. Lähdin matkaan lauantaina. Matkalla kävin Halkivahassa viemässä peuroille porkkanaa. Laitoin porkkanakasan lähettyville myös riistakameran, jotta näkisin millaista asiakaskuntaa porkkanoita käy vähentämässä. Uusi kamerani lähettää kuvia myös sähköpostiin. Tähän iltaan mennessä, eli noin puolitoista viikkoa myöhemmin, kamera on ottanut lähes tuhat kuvaa. Peräkärryyni mahtuu noin puolisen kuutiota porkkanaa, eli noin 300 kg. Tällä hetkellä tuo kasa on jo lähes kokonaan kadonnut. Parhaimmillaan porkkanoilla on ollut juhlimassa viisi peuraa samanaikaisesti. Kohta tässä joutuu taas hankkimaan lisää evästä otuksille.

Halkivahasta suuntasin kohti Kaakkois-Suomea ja saavuin perille pimeän jo saavuttua. Matkalleni olin asettanut kolme tavoitetta: lintujahti, taimikon raivaus sekä edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kaatuneen kuusen käsittely. Sunnuntain otin rennosti. Nukuin pitkään, kun kerrankin sain nukkua rauhassa ilman koirien toimittamia herätyksiä. Lämmitin saunan ja käväisin vielä kertaalleen järvessä tänä vuonna. Vesi oli kylmää, joten tyydyin kastelemaan itseäni saunassa tämän jälkeen. Olisi kai siellä järvessä voinut vielä uida, mutta olen mukavuudenhaluinen, enkä ollut hypotermiauinnin tarpeessa.

Maanantaina otin rennosti ja nukuin pitkään. Iltapäivästä kävin Lappeenrannasta hakemassa hieman tarvikkeita. Edellisessä kirjoituksessani kerroin tylsyneestä moottorisahan terästä. Olin onnistunut myös telomaan laipan, joten ostin uuden sellaisen teräketjun kera. Raivaussahaankin ostin yhden terän lisää. Siinäpä sitä olikin aktiviteettia yhdelle lomapäivälle, joten katsoin päivän olevan täynnä.

Tiistaina otin aamupäivän rauhallisesti. Kävin varovasti tutustumassa metsään. Löysin hirvikärpäsen ja punkin. Kumpiakin oli ilahduttavan vähän. Ilmeisesti oli jossain vaiheessa ollut jo pakkasta yöllä ja nuo ikävät seuralaiset olivat kaikonneet odottamaan lämpimämpiä aikoja. Iltapäivällä käynnistelin raivaussahan ja päristelin sen kanssa suunnilleen puolet taimikonhoitoprojektistani.

Keskiviikkona heräsin ennen auringonnousua. Söin aamiaisen ja pukeuduin metsästäjäksi. Auringonnousun aikoihin heitin haulikon olalle ja lähdin metsään kävelemään. Ilma oli varsin suotuisa, joskin hieman lämmin eli noin +4°C. Vähän viileämmällä olisivat linnut ehkä olleet aktiivisempia. Melko hiljaista oli linturintamalla. Puolessa välissä kolmen ja puolen tunnin kävelyäni näin yhden naarasteeren lentämässä. Teeren metsästys päättyi Etelä-Karjalassa 30.9., eikä naarasteereen olisi muutenkaan ollut lupaa, niin seurasin lintua katseella. Aina välillä pysähdyin ja viheltelin pyypilliin. En saanut vastakaikua hiljaiselta metsältä. Vasta kävelyretkeni loppupuolella onnistuin näkemään pyyn. Se lennähti karkottamanani noin parinkymmenen metrin päähän puun oksalle. Katselin sitä siinä aikani. Kaunis lintu. Jos olisin saanut matkallani useamman havainnon, olisi tuo pyy todennäköisesti päättänyt päivänsä hauliparven osuessa. Ajattelin kuitenkin, että parempi pyy oksalla, kuin ei yhtään missään. Jatkoin kävelyäni iloisella mielellä kauniin luonnon keskellä. Iltapäivällä kävin kaupassa täydentämässä eväsvarastoani, joten päivä oli taas täynnä. Saunaa lämmitellessä hämmästelin rapinaa lähistöltä ja näin oravan kiipeävän läheiseen puuhun. Kävin hieman juttelemassa hänelle, mutta kiihtyi mokoma julkeasta käytöksestäni.

Torstaina oli taas uusi päivä. Suurin osa matkan tavoitteista oli saavuttamatta, joten piti ryhtyä työhön. Aamupäivällä tukkoinen olo häiritsi, mutta otin hieman lääkitystä ja rennosti. Iltapäivällä olo normalisoitui ja kävin raivaussahani kanssa taimikolla. Kolmen tunnin heilumisen jälkeen oli terä tylsä, mutta taimikko sen näköinen, että katsoin hyvillä mielin homman hoidetuksi. Totesin kyllä, että aika paljon pitäisi harjoitella, jotta homma alkaisi oikeasti sujua. Melko hidas olen tuossa hommassa. Päätin lähteä saunan lämmitykseen. Saatuani saunanpesään tulen, siirryin sen kaatuneen kuusen kimppuun, joka myös oli asialistallani. Jatkoin siitä, mihin olin edellisellä kerralla jäänyt. Sahailin runkoa pätkiksi ja karsin puuta samalla. Lopetin vasta, kun terä pomppasi pois paikaltaan. Jostain syystä oli laipan vaihdossa joko jäänyt kiinnitysmutterit löysälle tai sitten ne olivat löystyneet. Sivulevy oli raottunut sen verran, että terä pääsi luiskahtamaan pois laipalta. Onneksi jäi vain parin metrin verran latvusta käsittelemättä. Seuraavaksi hain mönkijän peräkärryineen ja ryhdyin siirtämään pätkiä pinoon. Voin kertoa, että vajaan metrin mittaiseksi jättämäni juuripöllit painoivat ihan kohtalaisesti. Kun kuusella on halkaisijaa noin 70 cm, on tuon mittaisessa pätkässä ihan riittävästi punnerrettavaa. Sain kuitenkin kaikki pätkät pinottua ja aurinkokin oli ennättänyt laskea. Hieman alkoi jo hämärtää, kun riisuin kostuneet vaatteeni ja lähdin saunomaan.

Perjantaiaamuna heräsin kuudelta. Oli kotiinpaluupäivä ja olin sopinut yhden tapaamisen Helsinkiin puolenpäivän aikaan. Söin aamupalaa, pakkailin, ajoin parran (koko viikon kasvatettuani sitä) ja pesin hampaat. Sitten olikin jo sen verran valoisaa ulkona, että lähdin katsomaan, että kaikki paikat ovat kunnossa syksyn tuloa varten. Saunan pataa tyhjennellessä kuulin lähistöltä pyyn vihellystä. Kävin hieman viheltelemässä takaisin ja kävimmekin hetken aikaa vuoropuhelua. Lintu ei kuitenkaan tullut näkösälle, vaikka välillä lähestyikin. Siinä se naapurin mökin vieressä jossain oli. Sitten ajattelin taas aikatauluani ja palasin puuhasteluihini. Pääsin lähtemään melko lailla aikataulussani. Sain Helsingissä tehtyä viimeisen haastatteluni opinnäytetyötäni varten ja pääsin illaksi kotiin. Sellainen reissu, sade alkoi paluumatkallani jossain Kouvolan paikkeilla, joten myös säät suosivat syksyistä retkeilyäni.

 

Lomaa odotellessa

Niin se aika kuluu. Kesäloma on elettyä elämää ja taas on arkinen aherrus käynnissä. Loman viimeisen viikon vietin mökillä Lemillä. Rakas vaimoni jäi koiralauman kanssa kotiin, sillä mökillä vallitsevat alkeelliset olot eivät aina ole hänen juttunsa. Minulle puolestaan teki ihan hyvää päästä taas hieman viettämään reipasta leirielämää. Ennakkotietojen mukaisesti saunan kiuas vetelee viimeisiään. Ensimmäisen puolen tunnin aikana tulen sytyttämisestä täytyi pitää ovi auki, sillä savua tuli sisään enemmän kuin piipusta ulos. Kunnolla sytyttyään kiuas alkoi kyllä toimia paremmin, eikä enää savuttanutkaan. Kostuneet puut eivät tietenkään vähentäneet savun muodostusta. Onnistuin lopulta kuitenkin saunomaan joka ilta, mikä oli ihan mukavaa. Järvessäkin oli vesi vielä kohtuullisen lämmintä, tai sitten lämpömittari valehteli. Kyllä siellä uimaan silti pystyi.

Olipa minulla mukanani myös metsästysvälineet, mutta niitä en tarvinnut tällä kerralla. Missään vaiheessa en nähnyt yhtään sorsaa. Lintuja ei muutenkaan juuri näkynyt, räkättirastaita ja siitä pienempiä lukuun ottamatta. Eräänä päivänä saunan kuistilla istuessani yli lensi kuikka. Toisena päivänä uimaan mennessäni haikarapari muutti suuntaa ensin kohti lennettyään. Alkuun ihmettelin, ettei järveltä kuulu edes kuikan ääntelyä, vaikka se on yleensä ollut hyvinkin yleinen havaintoni. Aloitellessani reissuni viimeistä päivää alkoi näyttää tutummalta, kun jonkin matkaa laiturista uiskenteli kuikkaparvi. Laskeskelin 16 lintua olleen tuossa parvessa. Ei kyllä ollut kiikari käsillä, joten parilla saattaa laskelmani heittää.

Muuten mökillä olisi ollut kovinkin rauhallista, mutta jokusen tunnin päristelin moottorisahan kanssa. Kuusi oli päättänyt pudottaa toisen haaransa tielle. Tämänkin olin kuullut ennakolta, joten olin valmistautunut. Lopetin vasta, kun teräketju ei enää purrut puuhun. Eipä ollut sattunut viila mukaan, joten en alkanut terää heti teroitella. Ensi kerraksi täytyy joko hankkia uusi teräketju tai sitten teroitella vanha. Saan sitten ehkä pilkottua kuusen polttopuiksi.

Syksymmällä täytyy kuitenkin ryhtyä jälleen raivaussahahommiin. Sitäkin siellä olisi vielä jäljellä. Onneksi seuraava loma häämöttää jo, vajaan kuukauden kuluttua olen taas hetken aikaa töistä vapaa. Siksi otsikoin tämän jaaritteluni loman odotteluksi.

 

Hiljaisuutta

Istuin tiistaina aamupäivästä mökillä saunan kuistilla ja kuuntelin, kuinka lehdet putoilivat puusta. Ääni on niin hiljainen, että pieni sateen ropinakin sen peittää. Tarvitaan siis varsin hiljainen ympäristö, jotta lehden irtoamisen oksasta voi kuulla. Sellaisessa hiljaisuudessa mieli lepää, kaukana arjen melskeestä.

Olin herännyt aamulla aikaisin  jo ennen aurinkoa ja lähdin aamun vielä hämärtäessä metsään kävelemään. Ilma oli varsin kostea ja kolea, ajoittain sataa ripsautti hieman. Metsässä oli hiljaista, vain tiaiset visertelivät puiden oksilla hypellessään. Silloin tällöin tikka ilmoitti kimeällä äänellään olevansa myös liikkeellä. Hiljaisuus oli niin vallitsevaa, että lähes säikähdin, kun jänis säntäsi juoksuun puun juurelta. Taisi olla vanha ja kokenut otus, kun malttoi odottaa, että olin päässyt siitä ohi, ennen kuin otti spurttinsa. Sen verran oli risukkoa välissä, etten ottanut haulikkoa edes selästäni. Muutenkin ovat melko vähiin käyneet metsäjänikset alueella, joten annoin pupun juosta pois.

Kävelin syvemmälle metsään ja tutulla paikalla aloin vihellellä pyypilliini. Tiii-tiii-ti-ti-ti. Metsän hiljaisuus jatkui, en saanut kutsulleni vastakaikua. Ei kuulunut pyyn vastausta, eikä lentoon pyrähdyksiä. Jatkoin matkaani ja aina silloin tällöin yritin pyille viheltää, mutta edellenkään ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Ajattelin, etteivät linnutkaan ole aivan tyhmiä ja ne pitävät sadetta jossain tiheikössä. Jatkoin matkaani ja sain lenkilleni pituutta lähes 9 kilometriä. Onneksi vaatteeni olivat sateenpitäviä, sillä olin melko märkä päästessäni takaisin mökille.

Keskiviikkoaamuna lähdin jälleen kävelylle, nyt hieman eri reittiä kulkemaan. Sää oli melko lailla samanlainen kuin edellisenäkin päivänä, satoi ehkä kuitenkin vielä enemmän. Vajaan 8 kilometrin lenkin aikana en havainnut muita riistaeläimiä, kuin yhden kohtuullisen kaukaa lentäneen naarasteeren. Sellaisen jahtaamiseen ei ollut lupaa, joten seurasin vain katseellani tuota lentoa.

Sää ei suosinut metsästysretkeäni tänä syksynä. Ajattelin, että onneksi tänä päivänä kokemuskin riittää, saalis on vain bonusta. Jos eläminen olisi kiinni metsästyksestä, niin voisi ajoittain olla melkoinen nälkä. Metsän hiljaisuus ei ruoki ketään, mutta arjen murheet siellä unohtuvat.

Syksyisenä aamuna

Herään kuudelta, ennen auringon nousua. Keitän Trangialla aamiaiseksi kaurapuuroa. Syötyäni pukeudun maastopukuun ja vedän päähäni samanvärisen lippalakin. Virittelen kiikarit valjaisiin ja menen mökistä ulos. Ulkona haistelen hetken raikasta syysilmaa. Yö on ollut kylmä, auton lasit ovat pienessä huurteessa. Katsahdan järvelle ja huomaan joutsenparin ilmestyneen lahdenpohjukkaan yön aikana. Olinkin kuulevinani ne jossain vaiheessa yöllä unen läpi. Myös yksinäinen sorsa uiskentelee rantakaislikossa. Tänään en kuitenkaan ole siitä sen enempää kiinnostunut.

Heitän haulikon olalleni ja lähden kävelemään kohti naapuria. Olimme sopineet tapaavamme seitsemältä. Kävellessäni huomaan tehneeni sukkien kanssa virheen, ne hiertävät hieman. Tästä huolimatta jatkan matkaani. Kauempana järvestä maa on hienoisen kuuran peittämä. Ilmassa on kuitenkin tuttuja syksyn tuoksuja, maahan varisseiden lehtien ja ruohon alkaessa lahota.

Pääsen naapuriin ja keskustelemme isännän kanssa hetkisen. Koira on saanut jalkansa kipeäksi edellisen päivän jänisjahdistamme, joten päätämme jättää jänikset rauhaan. Lähden yksinäni tutkailemaan metsän lintutilannetta, varmistettuani naapurilta metsästysalueemme takarajan. Päätän lähteä kohti erästä peltoa. Siitä huolimatta, että siellä oli muutama päivä aiemmin nähty emokarhu kolmen pennun kanssa. Edellisen päivän keskustelujen perusteella uskon karhujen jo poistuneen alueelta.

Kävelen rauhallisesti metsäautotietä valitsemallani reitillä. Aina välillä pysähdyn katselemaan ympärilleni ja kuullostelemaan. Punatulkut ja tiaiset hyppelevät iloisina oksalta toiselle. Nouseva aurinko valaisee usvaisen metsän oranssinsävyisellä säteilyllään. Muutaman kilometrin takaa kuuluu vaimeasti liikenteen ääni, jossain toisaalla ajaa traktori.

Saan kohteekseni valitsemani pellon näkyviin saapuessani kuusikon laitaan. Pysähdyn katselemaan pellon suuntaan koivuvoittoisen vesakon läpi. Olen hetken aikaa kuulevinani jostain kaukaa teeren kukerrusta, mutta sitten toinen ääni pyrkii tietoisuuteeni huomattavasti lähempää. Tuohan oli selvä pyyn vihellys. Kuuntelen tarkemmin ja kuulen sen uudelleen, tiii-tiii-tititi. Koetan tähystellä äänen suuntaan, mutta en näe lintua. Vaihdan hieman paikkaa, mutta vieläkään en saa viheltelijää näkyviini.

Tässä vaiheessa alkaa hieman harmittaa pyypillin jättäminen mökin kaappiin. Sitä olin edellisiltana kokeillut, enkä saanut siitä kunnollista ääntä aikaiseksi, joten mokoma joutikin jäädä. Mietiskelin kuitenkin vaihtoehtojani ja päätän kokeeksi viheltää ilman pilliä. Hämmästyksekseni pyy vastaa heti vihellykseeni, joten vihellän uudelleen. Nyt kuulen jo toisenkin pyyn jostain läheltä. Siirryn hieman parempaan paikkaan ja jatkan viheltelyä. Pyyt tuntuvat reagoivan hyvin viheltelyyni. Jonkin ajan kuluttua kuulen mielestäni ainakin kuuden tai seitsemän koiraspyyn vihellykset, yksi on siirtynyt jo taaksenikin. Joku lintu lennähtää puun oksalle, mutta ei näytä pyyltä. Kiikarilla varmistan linnun arvelujeni mukaiseksi närheksi.

Tiheästä kuusikosta lennähtää pyy nuoren koivun oksalle. Sieltä se koettaa tähystellä vierasta viheltäjää. Matkaa on kuitenkin liiaksi haulikolle, joten en ammu, vaan mietiskelen miten siirtyisin lähemmäksi. Lintu pyrähtää kuitenkin lentoon kiertäen minut melko kaukaa. Se tekee puolikkaan ympyrän laskeutuen nuoreen tiheään kuuseen, nyt kuitenkin jo aiempaa lähempänä. En näe sitä enää, mutta pidän puuta silmällä. Yllättäen lintu lennähtääkin kuusesta viereiseen koivuun. Nyt näen sen esteettömästi. Haulikko haukahtaa ja lintu putoaa maahan. Käyn noutamassa saaliini arvellen muiden lintujen poistuneen paikalta. Hämmästykseni on kuitenkin suuri, sillä melko pian jo kuulen toisen pyyn viheltävän kuusikossa.

Vähän aikaa käyn vuoropuhelua pyyn kanssa, mutta sitten alkaa kylmä voittaa. En ole pukeutunut riittävän lämpimästi pitkää seisoskelua varten, vaan hieman liikkuvampaa jahtia silmällä pitäen. Vaikka olisinkin toivonut pienelle saaliilleni kaverin, päätän lähteä kävelemään mökille päin. Matkalla käyn vielä toisella alueella, jossa tiedän pyitä olevan. Täälläkin ryhdyn viheltelemään ja saan melko pian vastauksen kuusikon kätköistä. En kuitenkaan saa yhtään lintua näkyviini. Suunikin alkaa kuivua, eikä vihellys enää onnistu kovin hyvin. Päätän tällä kertaa tyytyä tähän yhteen pieneen lintuun, ensimmäiseen metsäkanasaaliiseeni. Lähden tallustelemaan mökin suuntaan.

Mökillä ripustan saaliini seinustalle roikkumaan ja ryhdyn pakkailemaan varusteitani kotimatkaa varten. Tämänkertainen syysjahtini on päättynyt. Huomaan sukkavalintani olleen todella huono, iso rakko on hiertynyt toiseen kantapäähän. En olisi tuolla rakolla pystynytkään enää pariin päivään kunnolla metsässä kävelemään. Mielenkiintoista on kuitenkin se, etten tuollaista kunnolla huomannut ennen metsästä paluuta.

Päivän kiertyessä puoleen, saan työnnettyä täyteen pakatun auton keulan mökkipolulta tielle. Matkaan kohti kotia, jossa rakas vaimoni odottaa koirien kera. Illalla kotiin päästyäni otan aamuisen saaliini käsittelyyn ja paistan pyyn rintapalat paistinpannulla. Koirat saavat pienet makupalat linnun koipilihoista. Rintapalat maistellaan ruisleivän päällä. Varsin hyvänmakuinenhan tuo oli, pieni metsäkanamme pyy.

Kevättä ilmassa

Kevät on saapumassa. Sen huomaa aamuisin, kun pihalle jäänyt lumi on muuttunut kantavaksi. Kevään merkkejä ovat myös lumen muuttuminen loskaksi. Linnutkin ovat heräilemässä kevääseen. Talitintit ovat jo pitkään lauleskelleet titityytään.

Alkuviikolla totesin muuttolintujen esijoukkojen saapuneen. Töyhtöhyypät ovat jälleen ilonani työmatkoillani, lennellessään peltojen yllä. Kovin hääppöiset oltavat ei kuitenkaan niilläkään lie. Kovin on vielä lumisen näköiset peitteet pelloilla. Sieltä lumen ja jään keskeltä nuo töyhtöpäät kuitenkin koettavat elantonsa kaivella.

Myös hanhien muutto on alkamassa. Ensimmäiset parvet olen nähnyt töyhdöllisten siivekkäiden ohella peltoja penkomassa. Autolla ajaessa ei tietenkään mihinkään täydelliseen tunnistustulokseen yleensä pääse, mutta kuvittelisin kyseessä olleen merihanhien. Tänä aamuna bongasin myös kolme joutsenta. Etäisyyttä oli niihinkin, mutta silti arvelisin laulavaisten olevan liikkeellä. Autossa kun ei saa kuulovahvistusta näkemälleen.

Varma kevään merkki on myös pääsiäisen saapuminen. Tämä Herran pääsiäinenhän onkin meille ortodokseille suuri juhla. Siksi onkin mukavaa huomenna Suurena torstaina pitää vapaapäivää. Ensi viikon olen jälleen lomalla, joka tälläkin kertaa tulee todelliseen tarpeeseen. Olen ollut varsin väsynyt vaativan työprojektin kurimuksessa. On mukavaa levätä viikko, jonka jälkeen on taas hyvä palata uusin voimin projektin kimppuun.

Reipasta lomailua

Palailimme tänään muutaman päivän mökkireissulta. Tiistaina lähdimme sopivaan aikaan, jotta oli vielä sopivasti aikaa lämmitellä saunaa mökin lisäksi. Järven veteen paiskattu lämpömittari kertoi koruttomasti veden olevan juuri ja juuri kymmenen asteen paremmalla puolella. En kuitenkaan enää uskaltautunut uimasilleni tällä reissulla. Jo käsien huljuttelu järvessä sai aikaan riittävän vilutuksen. Olen joskus vuosia sitten läpikäynyt hypotermiauinnin, jota en ehdoin tahdoin halua uusia. Silloin tosin mereen hakattiin avanto, jossa tämä harrastus tapahtui, veden lämpötilaksi mitattiin +0,5 astetta. Viiden minuutin uinti tuollaisessa jäähilevedessä oli aivan riittävä lievän hypotermian saavuttamiseen. Kiipeäminen vedestä ylös ei ollut aivan itsestäänselvä niillä koppurakäsillä.

Tarkoituksenani oli mökillä mennä sinne metsään raivaussahan kanssa riehumaan, nyt kun se saha taas toimi. Ja olinhan siellä lopulta muutaman tunnin. Amatööri kun olen, niin taisi pari kuusentaintakin mennä nurin, vaikka niitä oli tarkoitus esiin sieltä viidakosta kaivella. Aina välillä aurinko sai aikaan visiirissäni hetkellisen heijastuksen, jolloin en nähnyt mitä terä leikkasi. Jos en tarpeeksi nopeasti pysäyttänyt liikettäni, pääsi vahinko tapahtumaan. Täytyy keväällä tarkastella, teinkö liian suuria aukkoja taimikkoon ja tarpeen mukaan lisätä muutama taimi sinne.

Tähän aikaan vuodessa mökillä käydessäni eräs matkan tavoitteista on metsästys. Torstaiaamuna lähdimme naapurin isännän kanssa beaglea ulkoiluttamaan. Tai oikeastaan meillä oli kaksi koiraa käytössä, sillä metsästyskaverini veli oli myös koirineen mukana. Koiratkin olivat sisarukset. Tarkoituksemme oli jänöjussia tavoitella. Koirat saivatkin haukut aikaiseksi, mutta meidän eteemme pitkäkorvat eivät uskaltautuneet. Muutama kilometri tuli metsässä tallusteltua koiran haukun perässä, veljesten pohtiessa mihin koira jäniksen ajaisi. Toinen koirista tosin sai eteensä melko suoraan juoksevan otuksen ja palasikin kotiin vasta puolisen tuntia meidän jälkeemme. Oli juossut itsensä melko lailla puhki.

Tänäkin vuonna olisi seuran päätöksen mukaan ollut mahdollista ampua joko urosteeri tai -metso. Metsässä kulkiessamme ei kuitenkaan näitä mustia lintuja näkynyt ensimmäistäkään, vaikka niitä kuulemma aikanaan on vastaavilla reissuilla vähän väliä ohi suhahtanut. Minulla oli etukäteen mielessäni käydä jänisjahdin jälkeen käydä vielä kokeilemassa löytäisinkö jotain lintuja haulikkoni eteen. Tämän metsäkävelyn jälkeen muutin mieltäni. Tänä syksynä saavat metsäkanat jäädä minun puolestani kantaa kasvattamaan, jos niitä siis vielä on muuten jäljellä. En edes yhtään pyyn pyrähdystä nähnyt koko reissun aikana, joten en niitäkään lähtenyt pillittelemään niin kuin tarkoitukseni oli. Niiden saalismäärää ei seurassa ollut rajoitettu, kuten suurempien lintujen.

Saalista ei siis tullut tällä metsästysrupeamalla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jo kävely syksyisessä metsässä on jotain kokemuksen arvoista. Minulle ei ole metsästyksen ensimmäinen tavoite hyvä saalis, vaan mukava elämys. Torstainen kävely utuisessa metsässä koirien louskuttaessa lähistöllä täytti tämän tarpeen. Jos olisin saanut jäniksen saaliiksi, olisi se tietenkin ollut mukava bonus, mutta hyvä näinkin. Viime syksyn jänisjahtimme jälkeen koin vain hieman tämänkertaista suuremman elämyksen. Silloin pääsin teertä latvassa katselemaan. Siitä olen kuitenkin jo aiemminkinkertonut, joten ei siitä sen enempää.

Uusin perheenjäsenemme ei varmaankaan viihtyisi kovin hyvin metsäkoirana. Ainakin se siihen malliin nyrpisteli aina joutuessaan mökin lämmöstä ulos. Tosin se sitten ulkoilmaan päädyttyään viihtyi yllättävän hyvin heinikossa ja pudonneiden lehtien seassa. Välillä se oli vaikea saada palaamaan sisälle. Muutenkin se tuntui ajoittain jopa pitävän vaihtelusta. Vikkelänä otuksena se ehti käväistä jopa avotakan tuhkakasassa pyörähtämässä. Tokihan siitä sitten turkki hieman tahriintui. Päätimme kuitenkin karujen olojen vuoksi jättää pesemisen kotioloihin. Niinpä olikin pienellä ystävällämme hämmentävä hetki, kun pesuhuoneessa sai päälleen lämpimän vesisuihkun ja hieman pesuainetta. Pari kertaa se yritti livistää otteestani, mutta saimmepas sen pestyä. Ilmeestä päätellen ei peseytyminen ole kuulunut koiraneitimme normaalirutiineihin aiemmassakaan elämässä. Pesun päätteeksi se sai pari kertaa ravistella itseään ennen kuin kiedoin sen pyyhkeeseen ja kuivailin sitä hieman lisää.

Koiraparka oli hieman hämmentyneen oloinen vielä kuivauksen jälkeenkin. Raukka oli ennen pesua joutunut kokemaan pari muutakin kurjaa juttua. Se nimittäin onnistui keräämään pari punkkia pöyhiessään heinikossa mökillä. Jouduin siis nuo ikävät vieraat poistamaan. Ei sekään ollut kovin helppoa, sillä koira ei tahtonut pysyä paikallaan. Matkustaminenkaan ei vaikuttanut aivan koirulaisemme mielihommalta. Tänä aamuna piti jopa hieman huijata, jotta saimme sen kyytiin. Piti mennä takaisin mökkiin sisään ja siellä ottaa syliin ja sitten sisälle autoon. Pääosan matkasta se sitten hieman murjotti, mutta kotiin päästyämme oli taas vauhti palannut normaaliksi. Tosin hieman ennen kotiinpaluutamme sataneet rakeet olivat jälleen uusi elämys pikkuiselle. Siksipä se taas välttelee ulkona käymistä.

Laiskottaa

Tänään oli tarkoitus hieman huoltaa autoa. Vaihtaa öljyt, tulpat ja jakohihna. Siis pientä puhdetta. Vaan kun ei jaksa. Osasyynä saattaa olla se, että kotimatka töistä kesti tänään tunti kaksikymmentä minuuttia, siis sen normaalin puolituntisen sijaan. Syynä oli 8-tiellä Maskussa tapahtunut liikenneonnettomuus.Turun sanomien nettiuutisten mukaan tukkirekka oli törmännyt liikennevaloissa seisseen täysperävaunurekan perään. En huomannut ruuhkatilannetta ennen kuin oli jo myöhäistä vaihtaa reittiä. Olin jo ehtinyt jonkin matkaa alas ramppia, kun totesin massiivisen tukoksen edessäni.

Ajan työmatkallani valtatie 8:lla normaalisti noin kilometrin matka. Tänään tuohon matkaan tuhraantui lähes tunti. Eniten tilanteessa ärsytti ne kanssa-autoilijat, jotka olivat tärkeämpiä kuin me muut ja kaahasivat ohituskaistaa aina sinne saakka, missä poliisi ohjasi kääntymään kohti Kustavintietä. Osasta näki selvästi, että he kyllä huomasivat tilanteen, mutta olivat ilmeisesti kiireisempiä, koska eivät tyytyneet kaukaisempaan paikkaan jonossa. Epäilen mateluvauhtini johtuneen osittain näistä itsekkäistä idiooteista. Jos kaikki olisivat kiltisti edenneet samassa jonossa, olisimme kaikki olleet nopeammin perillä. Mutta joidenkin mielestä heillä on ilmeisesti suurempi oikeus kulkea kuin muilla, joten he kiilaavat härskisti. Jos tuollainen kiilari olisi pyrkinyt eteeni en olisi päästänyt, vaikka yleensä liikenteen sujuvuuden vuoksi teenkin tilaa eteeni. Olen monesti todennut vetoketjuperiaatteen olevan varsin toimiva ruuhka-aikojen liittymissä. Tai siis se olisi ilman näitä yksiä röyhkimyksiä. Mistähän se muuten johtuu, että ovat yleensä keski-iän loppupuolella olevia miehiä suurissa, kalliissa autoissaan?

”Rankka” päivä toimistossa

Eilinen päivä oli jotain aivan toista verrattuna tämänpäiväiseen liikennekoettelemukseen. Vietimme työpaikalla jälleen kerran työhyvinvointiohjelman mukaista teemapäivää. Aamu alkoi reippaasti Kaarinanuimahallissa vesijumpalla. Neljätoista raavasta rajavartiomiestä pääsi toteamaan, että kyllä vedessäkin voi tulla hiki. Reippaan jumpan jälkiverryttelyksi uin vielä muutaman sata metriä. Vesileikkien jälkeen siirryimme lounaalle Paraisille,golf-klubin ravintolaan. Ilmeisesti osa työkavereista oli tiennyt etukäteen tuon vesijumpan hikiseksi puuhaksi, sillä yllättäen lounaalla lukumäärämme oli kasvanut hieman yli kahdenkymmenen.

Lounaan jälkeen oli kaksi vaihtoehtoa päivän jatkamiselle. Joko golf-pallon mätkiminen tai vaellusSattmarkin ulkoilureitistöllä. Minulla kun ei ole mitään golf-palloja vastaan, niin valitsin tietenkin tuon vaellusvaihtoehdon. Viihdyn muutenkin paremmin luonnon helmassa kuin ajellulla nurmikolla. Lounaspaikalta siirryimme siis kolmetoista muun innokkaan luonnonystävän kanssa Sattmarkin parkkipaikalle.

Olimme saaneet kartan etukäteen ja virkamiesystävällisen vinkin 5,5 kilometrin lenkin kiertämiseen. Alunperin mietiskelin tuota 11 kilometrin lenkkiä, mutta päädyin aikataulullisista syistä samaan puolimatkaan muiden kanssa. Harvassa paikassa on reitti yhtä hyvin merkitty kuin tuolla saarella. Sinisiä puihin ja kiviin merkittyjä väriläiskiä ei voinut olla huomaamatta, eikä siis karttaakaan varsinaisesti olisi tarvittu. Olihan se kuitenkin mukava nähdä missä päin reittiä olimme ja mitä edessä pitäisi vielä tulla.

Varsinaista nähtävää tuolla reitillä ei kovinkaan paljoa ollut. Yksi kivikasa, joka kyltin mukaan oli pronssikautinen hautaröykkiö, oli heti lähtöpaikan läheisyydessä. Pidemmällä reitillä olisi ollut muinaishautoja enemmänkin, mutta sinne en siis lähtenyt. Luonto oli kohtuullisen vaihtelevaa, tai ainakin niin vaihtelevaa kuin se voi saaristossa olla. Metsää, kalliota ja siellä täällä peltoja. Paikoitellen oli kyllä melko rehevänoloisia alueita, joilla kasvoi paljon tammia ja vaahteroita. Puolukoita ja mustikoita oli matkan varrella paljon. Ensin mainitut eivät olleet vielä täysin kypsiä ja jälkimmäiset taitavat alkaa olla ylikypsiä. Eräs työkaveri keräsi kädet täyteen kanttarelleja polun vierestä. Muitakin sieniä olisi siellä suunnalla ollut, mutta niin innokkaita sienestäjiä ei porukassamme ollut, että niitä olisi keräilty. Minä henkilökohtaisesti en juuri sienistä perusta, ei ole koskaan tullut opeteltua, eivätkä vanhempanikaan niitä keräile. Minun puolestani siis kaikki lahottajat saavat jäädä metsään kasvamaan ja mätänemään.

Kävelyn päätteeksi oli järjestetty virkistystauko paikalliselle laavulle, jossa pian roihusi tulet makkaranpaistoa varten, kunhan saimme muonitusmestarinkin opastettua paikalle. Hän ei ollut autosta tieltä nähnyt laavua, vaan oli sitä melkoisen tovin etsiskellyt. Makkaraa ei tosin kovin paljoa taidettu syödä, sillä eihän lounaastakaan ollut kovinkaan paljon aikaa kulunut. Oli kuitenkin ihan mukavaa jutustella niitä näitä siinä luonnon helmassa. Lepakkoakin häiritsimme sen verran, että äityi päiväsaikaan lentämään pois paikalta.

Kun nuotiomme oli palanut loppuun lähdimme palailemaan takaisin kohti sivistystä. Päästyämme työpaikan pihaan olikin jo työpäivä täysi. Tuumiskelin siinä hiljaa mielessäni, että tällaisia työpäivien pitäisi olla. Paitsi tietysti jos tähän kaikkeen olisi vielä saanut ympättyä hieman ampumista niin mikäs sen hienompaa. Mutta toki virkistävää näinkin.

Paluu arkiseen aherrukseen

Niin saatiin taas päätökseen yksi kesäloma. Tänään olin toista päivää töissä. Eilisilta menikin taas vaihteeksi Porissa käynnin vuoksi hieman pitkäksi. Yritän palailla myös teekkarin askareisiin, eli opintojen pariin. Varovaisesti aloitellen otin taas pari kurssia tähän alkusyksyyn.

Kesälomani puolivälissä kirjoittelin, etten ollut loman alkupuolella tehnyt juuri mitään järkevää. Yhtä tehokkaasti jatkoin lopunkin loman, olihan se jo alkanut niin mukavasti. Hieman toista viikkoa vietin mökillä Kaakkois-Suomessa. Siellä sentään sain jotain tehtyäkin. Sain ruohonleikkurin käyntiin ja siis ruohoa hieman lyhenneltyä. Viime kesänä tehdyn polttopuupinon sain sateelta suojaan. Raivaussahan kanssa olisin mennyt metsään riehumaan, jos sen olisin saanut käyntiin. Pari kolme päivää sitä yritin, enkä onnistunut. Purin sitä pariin otteeseen (siis irrottelin osia, en käyttänyt hampaita), mutta ei sekään auttanut. Tänään sain ilmoituksen, että ovat saaneet sen jäljiltäni korjattua pienkonekorjaamolla.

Parasta antia lomalla oli kuitenkin taas kerran 20.8. sorsastuksen aloitus. Innokkaina läksimme jälleen naapurin isännän kanssa järvelle veneellä puolenpäivän aikaan. Into tosin laantui melko pian, kun havaitsimme järveltä puuttuvan sinisorsat lähes tyystin. Pullasorsia kyllä näkyi pitkin mökkirantoja, mutta sinisorsia vain yksi. Sekin lähti lentoon niin kaukaa, ettei tullut edes mieleen haulikkoa kohotella. Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme vielä toisenkin kerran soutelemaan, mutta eipä niitä sorsia vieläkään montaa näkynyt. Siitä yhdestäkin ammuin ohi. Pitää kyllä ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tosissaan harjoittelemaan tuota haulikon käyttöä, miten vain saisi harjoiteltua veneessä istuen ampumista? Päätimme sitten antaa niiden pullasorsienkin olla ja jäämme odottamaan ensi syksyä, josko saisivat itseään hieman lisättyä. Siis ne oikeat sorsat, ei pullasorsat. Nehän eivät osanneet tuohon aikaan vielä lentää tai sitten olivat niin lihavaksi syötettyjä, etteivät jaksaneet.

Lintubongausta

Muuten tuo järvellä soutelu tuotti kaikenlaisia elämyksiä, jälleen kerran. Silkkiuikut olivat onnistuneet saamaan jälkikasvua ja niitä pääsimme ihmettelemään. Minulla meni hetken aikaa, kunnes tunnistin nuo valko-mustaraidalliset otukset. Aikuiset vieressä luonnollisesti helpottivat tunnistusta. Myös joutsenpari oli saanut ainakin kolme poikasta kasvateltua, neljäskin siellä saattoi olla, mutta siitä en ole varma. Ne kun piileksivät kaislikon suojissa.

Hieman hämmennystä aiheutti myös eräs varsin suuri lintu, joka ohitsemme viiletti. Kaulan asento, koko ja värityskin ilmiantoivat kuitenkin sen harmaahaikaraksi. Toinenkin sellainen bongattiin hieman myöhemmin. Erään rantakaislikon yläpuolella liiteli ruskosuohaukka, jota metsästyskaverini arveli osasyyksi sorsien vähyyteen. Eivät kuulemma sorsat oikein viihdy siellä missä sellainen pyörii. Siinä suhteessa ilo lienee kokonaan haukan puolella.

Tänä kesänä ei myöskään mökkimme rannassa näkynyt juurikaan sorsia. Mennessäni mökille näin kolme sorsaa lahden pohjukassa. Seuraavina päivinä ne katosivat jälkiä jättämättä. Lauantai-iltana viikkoa myöhemmin koettelin vielä saunan edustalta sorsapillin tehoa. Siinä penkillä istuessa puhaltelin pilliin ja kuinka ollakaan, jonkin ajan kuluttua kolme sorsaa uiskenteli laiturin päätyyn. Taisivat olla samat, jotka olin edellisenä lauantaina lahdella nähnyt. Rannassamme ei kuitenkaan voi alkaa räiskiä, siinä kun on muut mökit niin lähellä. Ja kaiken lisäksi niillä oli asukkaita. Niinpä saivat sorsat rauhassa jatkaa uiskenteluaan.

Viime kesänä pääsin laiturilta seuraamaan melko suurta kuikkaparvea. Siinä oli muistaakseni toistakymmentä lintua. Tänä vuonna ei niitäkään päässyt näkemään samassa mittakaavassa. Perjantaiaamuiselta sorsastusyritykseltämme palailtuani kahdeksan aikoihin oli kyllä kuuden kuikan parvi järvenselällä, mutta ei siis sellaista suurparvea. Enimmäkseen lahdella näkyi yksi yksinäinen kuikka, josta yritin ottaa kuvankin, mutta olisi pitänyt olla hieman pidemmälle kantavaa optiikkaa. Ei pokkarilla otetusta kuvasta saa selvää, jos lintu on muutaman kymmenen metrin päässä.

Mielenkiintoisen lintuhavainnon tein eräänä päivänä metsiä tarkastellessani. Koputtelu houkutteli minua ihmettelemään missä tikka mahtaa olla. Kun sitten näin sen, olin aluksi hieman hämmästynyt. Ei ollut käpytikka, vaikka siellä niitä yleensä on vaikka miten paljon. Selässä oli melko  vahvat valkoiset alueet. Aluksi pelästyin, että kyseessä olisi valkoselkätikka, jollaista kukaan ei tietenkään talousmetsäänsä haluaisi. Siitä kun seuraisi kaikenlaista touhua. Sitten tulin ajatelleeksi pikkutikkaa, jolla myös on selkä samankaltaisesti valkoinen. Piti kuitenkin odottaa kotiin saakka, ennen kuin varmistuin lintukirjan avulla, että pikkutikkahan se vain oli. Valkoselkätikka olisi ollut suurempi, eikä näkemälläni tikalla ollut vatsapuolella yhtään punaista. Ei siis ollut enää epäselvyyttä lajimäärityksen suhteen.

Muilta osin luontoelämykseni tuon viikon ajalta rajoittuivat sisiliskoihin ja sammakoihin, joita tuli vastaani polttopuukekoa purkaessa. Otin yhdestä sisiliskosta pari kuvaakin, mutta en liitä niitä tänne, sillä huomasin, etten olekaan vielä asentanut kuvankäsittelyohjelmaa tälle koneelleni. En siis saa vielä pienennettyä kuvan sopivaksi.

Lomalukemista

Loman aikana en edes lukenut kovin montaa kirjaa. En siis oikein tiedä mihin se aika taas hurahti. Viime viikolla tartuin kuitenkin Diane Setterfieldin romaaniinKolmastoista kertomus. Se osoittautuikin mielekiintoiseksi ja sujuvasti kirjoitetuksi. Kirjan tapahtumien käänteet tulivat paikoin yllätyksenä, eikä lopputuloskaan ihan äkkiseltään olisi ollut arvattavissa. Joka tapauksessa kirja vangitsi mieleni, kun siihen kerran tartuin. Se oli yksi niistä kirjoista, joiden lukemista on vaikea lopettaa kesken, kun jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka eihän se mikään sellainen varsinainen jännityskertomus olekaan.

Pari muuta kirjaakin taisin lukaista, Agathan Christien kirjan Kolmas tyttö ja erään opintoihini liittyvän opuksen. Jos luin muitakin, niin eivätpä ne nyt aivan heti tule mieleeni.

Karu luonto

Onnistuin saamaan huomiselle päivälle vapaata töistä. Mikä sen mukavampaa, sillä kesälomani alkaa näin päivää aiemmin. Seuraavat neljä viikkoa onkin sitten ohjelmassa jotain ihan muuta, kuin työpaikalla ravaamista. Olen tässä viime aikoina huomannutkin olevani loman tarpeessa. En osaa sanoa kumpi on parempi, pitää loma heti kesän alussa vai näin loppukesästä. Voi olla, että tähän aikaan loma alkaa väsymyksenpoistolla, eli lomaan orientoituminen vie pidempään. En tiedä, toivottavasti ei kuitenkaan.

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut tännekään kirjoittaa. Tai sitten se johtuu tästä kuumuudesta, joka meillä täällä vallitsee. Ei ole olo ollut kovinkaan mukava.

Aloitin loman vieton tuttuun torstaitapaan metsässä. Kävin jälleen kiertämässä suunnistusradan, nyt Taivassalossa. Tänään tuntui olevan taas sellainen päivä, että kartalla pysyminen oli helpompaa. Tai sitten maasto oli mukavampaa ja helpompaa kulkea. Joka tapauksessa en ollut juurikaan hukassa. Vain yhden hetken olin harhautunut hieman, mutta pääsin taas melko pian oikeaan paikkaan.

Metsässä on aina mukavaa kulkea. Kuitenkin tänään, kuten viime viikollakin, seuraani ilmestyi melkoinen kärpäsparvi, sellaisia pieniä. Ne eivät ole kovin mukavia. Tunkevat silmiin, korviin ja nenään. Ovat vielä niin nopeita, ettei niitä saa kunnolla tapettuakaan. Eikä siitä varmaan olisi mitään hyötyäkään, vaikka pari kärpästä saisi hengiltä, niillä kun tuntuu olevan pari kaveria lähettyvillä. Mietiskelin siinä kulkiessani niiden sosiaalisia taipumuksia. Mahtavatko sopia keskenään, että kiusaa sinä tuota ihmistä, niin minä menen tuon seuraavan kiusaksi. Mahtaako niillä olla tiedossa suunnistajien lähtöpaikka, jossa ne parveilevat odottaen kiusattavia. Ikäviä tapauksia ne kuitenkin ovat.

Aina joskus metsässä näkee myös elämän raadollisempaa puolta. Niin kävi tälläkin kerralla, kirjaimellisesti. Havaitsin nimittäin eläimen jäännöksiä. Nähtävästi peuran vasa tai metsäkauris oli kohdannut matkansa pään. Tapauksesta oli jo melkoisesti aikaa, paikalla oli kallo ja muita luunkappaleita jo vaalenneina. Tosin parin metrin päässä oli isohko muurahaispesä, jonka asukit vaalentavat luita melko tehokkaasti. Toisessa etujalassa oli kuitenkin vielä paljon kudosjäänteitä. En kuitenkaan ryhtynyt sen tarkempiin tutkimuksiin jäänteiden iän, lajimäärityksen tai kuolinsyyn selvittämiseksi.

Todennäköisesti jossain siinä lähellä on jonkinlainen petoeläimen pesäalue. Lähistöllä oli myös jonkin toisen eläimen luita, lantioluun kappaleesta päätellen pienemmän lajin, ehkä jäniksen tai rusakon.

Jälleen hyvä muistutus siitä, miten elämä päättyy: jonkun toisen ravintona.

Kesä ja kärpäset

Tänään oli taas ohjelmassani suunnistusta. Viime viikollakin piti käydä, mutta yllättävä työtehtävä pilasi sen suunnitelman. Tänään ei ollut esteitä, joten lähdin kohti Mynämäen syrjäseutuja. Pieniä paineita loi se, että viime kesänä olin kovastieksyksissä samasta paikasta matkaan lähtiessäni.

Saatuani kartan ja Emitin, läksin kulkemaan kohti ensimmäistä rastia. Heti poistuttuani tieltä, alkoi tuntua siltä kuin reitinvalintani olisi ollut jokseenkin huono. En tietenkään tiedä, miten olisin pärjännyt toisella reitillä, mutta valitsemani ei ehkä ollut paras mahdollinen. Olin melkoisessä ryteikössä. Vaikka kartan mukaan metsän olisi pitänyt olla kohtuullista kuljettavaa, ei se sitä ollut. Ei ollut raivaussaha käväissyt siellä vähään aikaan. Pääsin kuitenkin tunkeutumaan tiheikön läpi ensimmäiselle rastille, eikä edes tullut eksymisen tunnetta.

Toinenkin rastiväli tuntui olevan paikoitellen melko tiheää metsää, mutta hitaasti kiiruhtaen pääsin rastille. Kolmannella rastivälillä oli, yllätys yllätys, tiheäkasvuista metsää. Tosin muutaman kymmenen metrin pätkän pääsi tietäkin pitkin. Tällä rastivälillä pääsin jopa toteamaan kartanlukutaitoni kohentuneen. Kiivettyäni eräällä kalliolle en ollut aivan varma sijainnistani. Melko pikaisesti sain kuitenkin kartan ja maaston täsmäämään ja totesin olevani melko lähellä rastia. Sinne löysinkin sitten melko helposti, tällä kohtaa kun maasto oli melko mukavaa kuljettavaa.

Neljännellä rastivälillä huomasin, etten vielä ollut missään tiheikössä kulkenutkaan. Ajattelin oikaista kohdasta, jossa oli karttaan merkittykin tiheikkö. Tarkoitus oli vain pikaisesti läpäistä parikymmentä metriä, mutta jossain vaiheessa kurssini taipui liikaa vasemmalle. Kuljin siis melkoisen matkan varsin tiheässä taimikossa, jossa ei montaa metriä eteensä nähnyt. Tullessani ulos taimikosta totesin olevani noin sata metriä sivussa reitiltäni, oikeassa suunnassa kuitenkin. Ei siis mitenkään ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta neljäskin rasti löytyi.

Viides rastiväli oli jo aiempia helpompi, vain lyhyt tiheikköosuus ja pitkä matka tietä pitkin. Viidettä rastia lähestyessäni mietin kävelisinkö sata metriä pitempään tietä pitkin vai menisinkö metsään. Päätin kokeilla metsävaihtoehtoa, ja hyvä niin. Löysin hyvät kiintopisteet ja pääsin rastille aivan suoraan. Tämä rasti olikin sitten viimeinen ja edessä oli enää lyhyt taivallus maalirastille.

Hieman toista tuntia viivyin matkallani. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole millään lailla kilpailla suunnistaessani, vaan käyn siellä vain oppiakseni paremmin lukemaan karttaa ja kulkemaan metsässä. Tavoitteeni on jossain vaiheessa kulkea suunnistusreitti niin, ettei missään vaiheessa tulisi epävarmuuden tunnetta olinpaikasta. Eikä tietenkään olisi haitaksi reitinsuunnittelun parantaminenkaan.

Yleensä minusta on mukavaa kulkea metsässä. Tänään kuitenkin kiusana oli melkoinen joukko kärpäsiä, hyttysiä ja jokunen paarmakin. Todennäköisesti 25 plusastetta oli nämä kiusalliset hyönteisetkin saanut liikkeelle. Onneksi hirvikärpäset ovat vielä teillä tietymättömillä. Ne vasta ovat ikäviä.

Pikku seuralaisistani ja tiheiköistä huolimatta nautin jälleen kerran suomalaisesta metsästä. Siellä näkee aina kaikenlaista. Tälläkin kerralla pelästytin kulkiessani koppelon lentoon. Melkoista meteliä iso lintu pitää lentäessään tiheässä metsässä. Mukavaa kuitenkin nähdä, että niitä vielä näilläkin seuduilla on.

Ehkä pitäisi käydä metsässä useamminkin.