Vietin tämän päivän metsästysseuran polttopuutalkoissa. Lähdin liikkeelle heti aamusta, eli noin puoli kahdeksan aikaan. Alkukeväästä seuramme mailla kaadettiin jonkin verran puita, jotka sahattiin laudoiksi tulevaa uutta lahtivajaa varten. Sahauksen jäljiltä oli jäänyt paljon pintalautoja, jotka nyt pätkittiin polttopuiksi. Ja paljonhan niitä tulikin. Puheenjohtajamme arvioi, ettei polttopuuntekotalkoita tarvita muutamaan vuoteen. Ja hyvä niin, kyllähän talkoita riittää kun alamme sitä lahtivajaa rakentaa.
Aivan ilman vahinkoa en tästäkään reissusta selvinnyt.Edelliskerrallahan löysin itseni ojan pohjalta menomatkalla. Tällä kertaa sain oikean käteni kipeäksi klapin pudottua klapikoneen liukuhihnalta suoraan sormieni päälle toisen puun toimiessa alasimena. Keskisormeen tuli lievä nirhautuma ja pikkusormen nivelet näyttävät hieman tavallista tummemmilta. En kuitenkaan usko murtumia tulleen, sillä voin ihan kohtuullisesti koukistella sormiani. Eivätkä nuo nivelet ole muutenkaan sillä tavalla kosketusarkoja kuin murtumassa. En kylläkään ole mikään murtumien ekspertti, enhän ole juurikaan luitani onnistunut murtamaan. Vain kerran lähti peukalostani pieni luunsiru kuljeksimaan kaaduttuani lumilaudalla Himoksella. Silloin ainakin tuska tuntui.
Toinen tapaus oli tänään kyllä tuota kättäkin ikävämpää. Onnistuin nimittäin saamaan jonkin roskan silmääni. Todennäköisesti sahanpurua tai jotain sinnepäin. Tuo roska kiusasi minua vietävästi koko kotimatkan ja hieman vieläkin. Välillä piti painaa silmää kiinni kädellä, ettei tuntuisi häiritsevää tuskaa. Kotiin päästyäni yritin suihkussa hieman huuhdella silmääni ja se tuntuikin hieman paremmalta. Hetken aikaa. Roskan tunne palasi vartissa suihkun jälkeen. Ei se nyt enää niin paljon satu kuin matkalla, mutta ikävältähän tuo tuntuu vieläkin. Eiköhän se kuitenkin ohi mene, jossain vaiheessa.
Klapisirkkelin laulaessa ei juurikaan voi luonnon tarkkailusta puhua. Matkalla sen sijaan näin kuitenkin taas yhtä ja toista. Eräällä pellolla kukkoili teeri pyrstö pystyssä aamusella. Hämmästelin tuota tovin, sillä olin muistavinani teerien soitimen olevan hieman aiemmin keväällä. En kylläkään nähnyt tuolla kavereita, joten voihan se yhtä hyvin kukkoilla yksinäänkin. Tai sitten olen väärässä tuosta ajoituksesta tai teeren tarkoituksesta. Autostahan en voinut kuulla millaista ääntä otus piti, joten senkin puoleen on vaikea määritellä teerenpelin tarkoitus.
Yksi varsin komeahäntäinen kettu juoksenteli tien yli. Häntä näytti lähes vartalonpaksuiselta, joten varsin hyväkuntoinen repolainen oli kyseessä. Yritin vielä tarkemminkin tähyillä tienlaitaan, mutta kettu todennäköisesti kurkisteli menoani jostain piilosta. Ellei sitten juossut jo pidemmällä metsän siimeksessä.
Paluumatkan kohokohdaksi muodostui koppelon keikistely tienposkessa eräällä metsätaipaleella. Tuollainen naarasmetsohan on yleensä melko huomaamattoman värinen, mutta tämä oli niin lähellä tietä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Siinä se killitteli ohi kiitäessäni. Harmi vain, ettei roskaisella silmälläni voinut normaalisti katsella, ovathan nuo metsäkanat täälläpäin Suomea kuulemma melko harvinaisia. Vaikka kyllä olen ainakin hirviajojemme aikana nähnyt enemmän metsoja kuin teeriä, vaikka teeren pitäisikin olla yleisempi. Varsinais-Suomessahan metso on rauhoitettu, mutta metsästysseurojeni alueilla ne ovat vielä sallittua riistaa. Tosin molemmat metsästysseurani ovat omaehtoisesti rauhoittaneet naarasmetson ja -teeren ja saalismäärä on rajoitettu yhteen mustaan lintuun.
Toinenkin päivä pihalla
Tämä vanha juttu tuli tuosta teerestä mieleeni. Viime syksynä kävin Kaakkois-Suomessa erästä teertä katselemassa, joka kuusen latvassa koetti kavereita houkutella. Oli aikainen aamu, ilma oli pirteä ja aurinko juuri noussut. Puut olivat jo mukavasti ruskan värittämät. Minulla oli haulikko selässä, olimmehan juuri olleet jänistä ajattamassa kesämökkimme naapurin kanssa. Jänöjussi oli koiraa nopeampi, joten emme sitä saaliiksi saaneet. Totesimme olleemme väärässä paikassa passissa. Pari pyytäkin pelästytimme liikkeelle, mutta emmehän olleet metsässä niiden vuoksi, joten ne saivat paeta rauhassa.
Naapuri otti lopulta kiinni jo melko iäkkään koiransa ja palasi kotiin, vaikka koira olisi hengästymisestään huolimatta vielä halunnut jatkaakin jänön perässä. Minä päätin vielä lähteä hieman ulkoiluttamaan haulikkoani. Kävellessäni synkässä kuusikossa alkoi kuulua tutunoloista kukerrusta, josta päättelin lyyrapyrstön olevan lähestyvillä. Koska oli metsäkanalintujen metsästyskausi ja minulla oli lupa tuollaisen mustan linnun saalistamiseen, lähdin kohti ääntä.
Saavuttuani erään pellon laitaan äkkäsinkin tuon kukertajan kuusen latvassa. Matkaa oli noin 150 metriä. Ei siis haulikkoetäisyys missään tapauksessa. Tarkkailin linnun liikehdintää kiikareillani. Kotvasen aikaa mietiskelin olisiko mahdollista päästä ampumaetäisyydelle. Lintu kuitenkin päätti pian vaihtaa maisemaa, taisi olla sittenkin huolissaan läheisyydestäni. Mietin vielä hetken lähtisinkö seurailemaan lintua, mutta päätin sittenkin jättää sen rauhaan. Vuosi oli tietojeni mukaan kova metsäkanalinnuille ilman minuakin, joten päätin palailla mökille rakkaan vaimoni seuraan.
Vaikka jäin tuolla(kin) kerralla saaliitta, pidin silti tuota aamuista metsästyskokemustani varsin elämyksellisenä. Olinhan päässyt kuulemaan koiran innokkaasti ajavan jänistä ja nähnyt riistalinnun aamuauringossa. On sitä huonompiakin tapoja viettää kaunis syksyinen aamu.