Onnistumisen iloa

Viime kesänä kävin pari kertaa suunnistamassa Mynämäen lähimaastoissa Mynärastien merkeissä. Ensimmäisellä kerralla olin totaalisen hukassa. Toisella kerralla onnistuin jo hieman paremmin. Niistä seikkailuista olen kuitenkin kertonut joaiemmin, joten en niihin tämän enempää palaa. Aloitukseni tarkoitus oli kuitenkin johdattaa lukijani kohti tämänpäiväistä aihettani. Aloitin nimittäin tämän kesän suunnistukset eilen. Tai siisMynärasteilla käynnit, johan viime viikolla kävelin työpaikan järjestämän suunnistusreitin läpi.

Nyt lienee aika jo päätyä aiheeseen. Siispä aloitetaan siitä, kuinka eilen työpäivän jälkeen ajelin kohti suunnistuksen lähtöpaikkaa. Jostain kumman syystä suunnistustapahtumien opaskartta on hieman epätarkka. Jostain vielä kummemmasta syystä hakeudun paikalle jotain muuta kautta kuin virallisen opastuksen viitoittamaa reittiä. Eilisellekin lähtöpaikalle olisi ollut opastus 8-tieltä, mutta minähän paikkakuntalaisena tietenkin kuljen takakautta, enkä kierrä noin kaukaa. Kuitenkin olin epävarma lähtöpaikasta aina siihen saakka, kun näin tieltä parkkipaikan täynnä autoja ja pian jo sellaisen pienen opastavan rastilipunkin. Pääsin siis onnellisesti perille aloittamaan varsinaisen eksymisen.

Valitsin radaksi lyhyen, noin kolmen kilometrin mittaisen reitin. Kertoivat ystävällisesti saman radan olleen päivällä koululaisten kilpakenttänä. Joku tyttö oli kiertänyt reitin 24 minuutissa. Totesin yrittäväni saman radan suorittamista puoleentoista tuntiin. Se kuulemma olisi sallittua. Sain käteeni kartan, sähköisenEMIT kortin ja pikaisen opastuksen lähtöpaikalle. On aina positiivista olla eksymättä ennen lähtöpaikkaa 😉

Kävellessäni lähtöleimasinta kohti tarkastelin karttaa ja mietin miten voisin päästä ensimmäiselle rastille. Saatuani lähtöajan leimatuksi olinkin jo päättänyt reittini. Eipä siis muuta kuin tossua toisen eteen. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempikin reitti, mutta takerruin liiaksi polkua pitkin kulkemiseen. Erään pienen lammen poikki reitiksi valitsemani polku kulki. Liian myöhään, eli siis kyseisen lammen rannalla, totesin polun kyllä jatkuvan, mutta vastarannalla. Siltaa ei näkynyt, enkä lähtenyt kahlailemaan. Piti siis kiertää koko lampi. Jos olisin tiennyt sillan puuttumisesta, olisin kulkenut lammen toista rantaa.

Nyt lienee syytä hieman rajoittaa kirjoittamista, muuten tähän menee koko ilta. Kerrottakoon siis, että pääsin ensimmäiselle rastille. Löysin myös kuusi muutakin rataan kuuluvaa rastia ja jopa maalileimasimenkin. Onnistuin siis tässä ensimmäisessä yrityksessäni. Etenin metsässä melko rauhallisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin pysyä kartalla mahdollisimman tarkasti ja siinä onnistuinkin. Missään vaiheessa ei ollut epätietoista tunnetta olinpaikasta. Toinen syy on luonnollisesti se, että viihdyn metsässä. Kiirehtimällä olisin ollut pikemmin pois luonnon helmasta.

Ilmeisesti metsässä oli niin paljon muitakin kulkijoita, ettei lintuja tai muitakaan eläimiä juuri päässyt bongailemaan. Ainoa merkittävä lintuhavaintoni oli käen kukkuminen. Sellaista pääsin hetkeksi kuuntelemaan, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Muutenhan luonto on pikkuhiljaa siirtymässä kohti kesää. Tähän aikaan vuodesta vihreys on mukavan vaaleaa. Loppukesästä värit ovat paljon tummempia, paikoitellen jopa synkkiä. Pidän tämän vuodenajan väreistä enemmän, syksy onkin sitten tietenkin oma lukunsa värimaailmana.

Nyt taidan lopetella. Kerron kuitenkin vielä kävelleeni suunnistusreitin ajassa 56,44. Siis alle tunnissa. Jos olisin kilpailuhenkisempi, niin varmasti harmittaisi häviäminen koululaisille. Tulossivulta kujitenkin katselin olleeni aikani puolesta illan kolmas valitsemallani radalla. (Kaksi muutakin oli valinnut saman radan.)

Vastaa