Tekijä: Janne

by Janne

Täällä taas…

Ei kommentteja

Kirjoitanpa taas jotakin pitkästä aikaa. Edellisestä kirjoituksestani onkin näköjään jo likimain kaksi kuukautta. Toivottavasti molemmat aktiiviset lukijani eivät ole kyllästyneet odottamaan.

Aikani on vierähtänyt jonnekin. Pääasiassa olen ollut liian väsynyt (laiska) kirjoittamaan. Olen ollut liian väsynyt (laiska) tekemään ylipäätään mitään viime aikoina. Olen jopa vähentänyt tietokoneen ääressä istumista muutenkin. Hämmästyttävintä on se, että muutamina päivinä on jäänyt kokonaan väliin kotona tietokoneen avaaminen. Ehkä näin kymmenen toimistotyövuoden jälkeen sitä kaipaa jotain muutakin työpäivän päätteeksi. Töissä kun saa istua koneen ääressä ihan riittävästi.

Hirvimetsällä

Mieleni virkistämiseksi olen viikonloppuisin käynyt hirvimetsällä lokakuun puolivälistä saakka. On mielenkiintoista, miten yhden viikonlopun aikana mieli virkistyy kuin olisi ollut viikon lomalla. Rakas vaimoni hämmästeli sitä etteikö työasiat voisi unohtua kotonakin. Voisihan ne, mutta täällä on kuitenkin liian paljon asioita, jotka muistuttavat työasioista. Kuten esimerkiksi tämäkin tietokone, jota näppäimistön välityksellä yritän saada taltioimaan pienen pieniä ajatuksiani. Koko päivän (tai kahden peräkkäisen) ulkoilulla on siis uskomaton vaikutus. Olen kävellyt pitkin metsiä ja istunut passissa niin aurinkoisella kuin sateisella ja tuulisellakin säällä. Toisinaan olo on ollut mitä mainioin, välillä olen ollut kuin uitettu koira, sitten taas hiestä märkä, Kuitenkin mieleni tekee aina vain lähteä, eikä jäädä kotiin makoilemaan.

Olen mietiskellyt erään psykologin taannoista lausahdusta, ettei metsästäminen ole normaali harrastus. Mikähän mahtaa olla normaalia? Onko normaalia vaikkapa sitkeästi kommunistina esiintyminen, vaikka kommunismin on jo todettu kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Metsästäminen on sentään huomattavasti vanhempaa perua, kuin esimerkiksi psykologian harrastaminen. Oho, eksyinpä taas aiheesta.

Hirvimetsällä passissa ollessani olen tänä syksynä nähnyt hirven vain kerran. Heti ensimmäisenä viikonloppuna. Jätin kuitenkin tuon otuksen vielä kulkemaan, koska en mielestäni saanut riittävän esteetöntä ampuma-alaa. Koko ajan hirven ja minun välissä oli enemmän tai vähemmän oksia ja muuta risukkoa. Näin siis otuksen hyvin, mutta vastoin psykologin odotuksia ja ”tappajanvaistoani” en siis asettani laukaissut. Mieluummin ammun sellaisen laukauksen, jolla eläin saa mahdollisimman kivuttoman lopun.

Ajomiehenä olen päässyt hirviä näkemään enemmänkin. Meillä ei kuitenkaan ajomiehillä (onneksi) ole aseita, joten en ole vielä hirveä saanut kaadetuksi. Eikä se minulle olekaan ainoa metsästyksen tavoite. Toki saalis on mukavaa, mutta vielä mukavampaa on luonnossa liikkuminen ja odottamisen viehätys sekä mahdollisen saaliseläimen näkymisen aiheuttama adrenaliiniruiske.

Peurametsällä

Peuraakin olen muutaman kerran koettanut kyttäillä. Olen etsiytynyt lapsuudenkotini peltojen reunoille istuskelemaan ja odottelemaan. Erään kerran jo tähtäilinkin peuraa, mutta kävi sama juttu kuin mainitsemani hirven kanssa – oli risuja edessä. En siis ole vielä saanut tuoretta peuranlihaa tänä syksynä. Tuosta mainitsemastani adrenaliiniruiskeesta vielä hyvä esimerkki. Istuessani kuusen juurella pellon laidalla alkoi jo hieman vilu ilmoitella itsestään. Eikä sinänsä mikään ihme, olinhan kävellyt muutaman kilometrin hirviajossa vähän aikaisemmin, enkä ollut vaihtanut vaatteita. Iholla oli siis vielä hieman hikeä, hyvästä alusasusta huolimatta. Parin tunnin paikallaan istuminen ei tunnetusti ainakaan lisää lämpöä, kuten ei kohtuullinen tuulikaan. Ensimmäiset vilunväreeni olivat siis jo saapuneet, kun näin hahmon vilahtavan metsän reunassa pellon toisella puolen. Kun sitten ensimmäinen peura hyppäsi pellolle, oli viluinen oloni tipotiessään. Tilalle tuli kohtuullinen pulssin kiihtyminen, kuten aina saaliseläimen nähdessäni metsästystilanteessa. Vilu ei enää tullut takaisin, vaikka odottelin melko pitkään peurojen siirtyvän sopivasti ampumapaikalle. Kuitenkin kävi niin kuin usein metsästäessä käy – jostain syystä ei sopivaa ampumapaikkaa tule. Jäi siis se peurakin vielä henkiin.

Näin saman peurakolmikon vielä viime lauantainakin, mutta silloin taas olin vasta siirtymässä kyttäyspaikkaan. Kivääri oli pussissa selässäni ja käsissä omenalaatikko. Siinä kun sitten toisiamme tiirailimme vajaan sadan metrin etäisyydeltä, mietiskelin olisiko mahdollisuuksia saada jotenkin ase selästä, ladattua ja vielä ammuttuakin. Peurat kuitenkin päättivät puolestani ja nostivat häntänsä pystyyn ja muutamalla loikalla siirtyivät metsän suojaan. Eivät tulleet enää samana iltana takaisin.

Luonto-ohjelmaa livenä

Passissa istuessa on mukavaa tarkkailla luontoa. Monesti hiljaa paikalla istuessa näkee paljon erilaisia lintuja. Olenkin tänä syksynä bongaillut käpytikkoja, palokärkiä, pyitä, teeriä ja metsoja. Taisinpa kerran nähdä vihertikankin. Siitä en kuitenkaan ole aivan varma, sillä matkaa oli aika paljon, eikä lintu ollut pitkään näkyvissä. Korppeja tietysti näkee aina, joten ei niistä sen enempää. Viime sunnuntaina aamun ensimmäisessä passissa lenteli ympärilläni puusta puuhun pikkulintuparvi, jossa oli ainakin hippiäisiä ja tiasia. Muistaakseni enimmäkseen hömötiaisia. Joitakin haukkoja olen myös päässyt ihastelemaan. Vieläpä eräänä iltana peurapassissa ylitseni lehahti pöllö – aivan siinä hämärän rajamailla. Koosta ja lapsuudenmuistoistax päätelleen kyseessä oli helmipöllö.

Istuessani erään pellon laidassa taas kuusen juurella, havaitsin liikettä heinän seassa. Hetken kuluttua oli kaksi pitkää korvaa pystyssä siinä vihreän joukossa. Rusakko siellä liikuskeli. Välillä se nosteli korviaan ja kuunteli (ei minun suuntaani, vaan päinvastaiseen). Sitten se jossain vaiheessa lähti pois. Joku kysyi seuraavana päivänä miksen ottanut siitä itselleni paistia. Vastasin olleeni peuraa kyttäämässä, enkä jänistä. Pyrin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Enhän ammu hirvipassissa peurojakaan, vaikka niitä näkyykin jatkuvasti.

Kerran hämärän jo laskiessa näin myös lepakon vielä lokakuussa lentelevän. Mielestäni se oli myöhään liikkeellä. Olen aina kuvitellut, että lepakot menisivät aiemmin talviunille. Noinkohan niitäkin kiusaa tämä paljon puhuttu ilmastonmuutos?

xlapsuudessani kuuntelin samoilla sijoilla usein iltaisin helmipöllön puputtavaa viheltelyä, eli siis ainakin silloin niitä oli siellä. Todennäköisesti siis niitä on vieläkin.

by Janne

Laiskiaisen elämää

Ei kommentteja

Olisipa mukavaa olla laiskiainen. Ei olisi koskaan kiire minnekään. Tai vaikka olisi, niin vauhti ei silti päätä huimaisi.

Nykymenolla joskus tuntuu siltä, etten taas saa mitään aikaiseksi. Kovasti olisi kyllä tekemistä, mutta jostain kumman syystä kaikki jää tekemättä. Pitää varmaan ottaa itseä niskasta, heti huomenna 😉

Otsikosta huolimatta en elä laiskiaisen elämää – elän muuten vain laiskana. Yritän kirjoittaa tännekin taas jossain vaiheessa, ettei unohdu tämäkin homma.

by Janne

Hyttysiä, hirvikärpäsiä ja sorsia

Ei kommentteja

Kotiuduin lauantai-iltana viikon kestäneeltä matkaltani Suomen kaakkoiskulmalla. Kerrankin loma tuntui lomalta. Rakas vaimoni päästi minut liikkeelle yksinäni omien ajatusteni keskelle, vaikka olisinkin hänet mielelläni mukaani ottanut. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt matkaan, vaan jäi mieluummin kotiin. Mökillä aikani kului sujuvasti polttopuita tehdessä, pinotessa sekä metsässä samoillessa ja keskiviikosta alkaen myös sorsia jahdatessa.

Polttopuu-urakkaani helpottamaan saapui mies naapurista. Traktorin perässä kulkevalla klapikoneella teimme rankapinosta selvää muutamassa tunnissa. Kyllä se on hieno kapistus. Kyljestä työnnetään rankaa sisään ja kone työntää liukuhihnalla valmista klapia kasaan. Kun kaikki oli pilkottu katselin kasaa ja totesin siinä olevan pari-kolme kertaa enemmän klapeja kuin edelliskesänä moottorisahalla ja kirveellä pilkkomassani kasassa. Ja siihen pinoon minulla sentään meni lähes viikko aikaa. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanoisin tässäkin tilanteessa, kyllä se kone niin fiksu keksintö on.

Lomani alussa hyttysiä oli liikkeellä melko vähän, mutta hiljalleen sadellessa ne aktivoituivat. Loppuviikolla saattoi samassa kämmenselässä olla kymmenkunta verenimijää. Hyttysten kanssa vielä pärjää, hirvikärpäset sen sijaan ovat ikävää seuraa metsän siimeksessä. Metsässä kulkiessani niitäkin kuitenkin alkoi olla jo vaivaksi saakka. Vähän väliä piti kaivella niskasta niitä ikäviä ryömijöitä. Tulisi aivan hyvin toimeen ilman mokomia inhotuksia. Niistä ei tahdo henkikään helposti lähteä. Onneksi minulla on hyvin lyhyet hiukset, eivät pääse kunnolla piiloutumaan karvoituksen joukkoon, vaan ne on melko helppo tuntea ja kaivella esiin. Hyttysistä ja hirvikärpäsistä huolimatta minusta on mukavaa ihmetellä luonnon kauneutta metsän keskellä.

20.8. klo 12 alkaa Suomessa sorsastuskausi. Radiossa sanottiin tuona keskiviikkoaamuna, että lähes 200.000 metsästäjää on liikkeellä sorsien kiusana. Niin olin minäkin. Kuten viime kesänä, niin tänäkin vuonna lähdimme naapurin isännän kanssa etsimään sopivaa paikkaa metsästysvietin toteuttamiseen. Hieman ennen kahtatoista olimme Lemillä erään järven ruohikkoisella lahdella tutkimassa saalistarjontaa. Rantauduttuamme näimme taviparven lehahtavan lentoon lahden pohjukasta. Linnut tekivät kierroksen ja laskeutuivat takaisin lähtöpaikkaansa. Metsästyskaverini lähti kiertämään rantaa ja minä jäin passiin soistuvalle kannakselle järven ja lahdenpohjukan väliin. Noin klo 12.15 kaverini pääsi taviparven kohdalle ja ne nousivat siivilleen. Parvi lähti tulemaan suoraan kohti minua, mutta kaarsi hieman ennen ampumaetäisyyttä poispäin. Ajattelin, että siinäpä meni sitten tämä tilaisuus. En olisi muutenkaan voinut ampua, sillä kaverini oli parven takana lahdenpohjukassa, enkä olisi parveen ampunut muutenkaan.

Tavit tekivät kuitenkin täyden ympyrän ja lähtivät suuntaamaan kohti järveä minusta hieman sivussa olevalla reitillä. Totesin pikaisesti tilanteen ja huomasin yhden linnun jääneen muista hieman jälkeen. Lähes ajattelematta haulikkoni nousi ja paukahti kerran. Seuraava havaintoni oli parven poistuminen järven suuntaan. Kuitenkin viimeisen linnun suunta muuttui putoavalle kurssille. Totesin osuman hyväksi ja lähdin saapastelemaan kohti olettamaani putoamispaikkaa. Alueella kasvaa melkoisen pitkää ruokoa, enkä nähnyt lopullista putoamispaikkaa koivikon takaa. Lintua etsiskellessä tuli parikin kertaa mieleen, että koira olisi hyvä olla sorsastuksessa mukana. Meillä kummallakaan ei kuitenkaan ole sellaista koiraa, joten itse oli etsintä toteutettava. Lopulta kuitenkin linnun löysin, eikä se ollutkaan kovin kaukana paikasta, johon oletinkin sen pudonneen.

Lähdimme seuraavaksi veneellä kiertämään järven lahtia. Yhdellä lahdella lähtikin sorsa lentoon ja koetin tavoittaa sitä hauleillani. Ammuin kuitenkin ohi, vieläpä kaksi kertaa. Laukauksistani lähti liikkeelle hieman toistakymmentä sorsaa käsittävä parvi. Minulla luonnollisestikin oli ase siinä vaiheessa tyhjä, sillä kaksipiippuiseeni ei mahdu kahta patruunaa enempää ja ne olin siis jo tuhlannut yrittäessäni osua siihen ensimmäiseen sorsaan. Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin hämmästellä ja ihastella yli lentävää parvea. Kaverini oli kuitenkin tilanteen tasalla ja niin taas haulikko yskäisi ja hetkeä myöhemmin veneen vieressä molskahti. Nostimme sorsan kyytiin ja jatkoimme matkaa.

Tähän saalismäärään sitten saimmekin tyytyä, vaikka jatkoimme järvellä liikkumista vielä parina päivänä. Seuraavana aamuna minulla oli vielä tilaisuus sorsan saamiseen, mutta ammuin jälleen ohi. Tämän jälkeen sorsat olivatkin jo oppineet jotakin ja karttoivat meitä liiankin kanssa. Viimeisen kerran olin veneessä perjantai-iltana auringonlaskun aikaan. Asetuin rannan ja saaren väliseen salmeen odottelemaan. Näin kyllä paljonkin lintuja, mutta en ammuttavaksi sopivaa. Kaksi sorsaa näin, mutta molemmat lensivät sen verran kaukana, etten edes ajatellut niitä yrittää tavoittaa. Lähtivät liikkeelle kaislikon toisesta reunasta ammutuista laukauksista.  Äänistä päätellen toiseen venekuntaan kuului kaksi miestä, en kuitenkaan heitä nähnyt korkean kasvuston takaa.

Kuikat ja joutsenet olisivat kyllä olleet tavoitusetäisyydellä, mutta taisivat tietää olevansa rauhoitettuja, kun niin lähelle uskaltautuivat. Telkätkin lensivät niin tiukassa muodostelmassa, etten niihinkään puuttunut. Hieman ennen pois lähtöäni näin vielä taviparven, todennäköisesti saman, jota olin jo verottanut. Nekin liikkuivat kuitenkin niin lähekkäin, ettei luontoni sallinut niiden häiritsemistä. Palasin siis rantaan ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan aamun kotiinlähtöön.

Alla näkyvässä kuvassa aloituspäivän ja lopulta koko viikon saalis mökin seinustalla riippumassa. Tavin ja heinäsorsan kokoero näkyy selvästi. Sateisen päivän vaikutus näkyy myös. Molemmat linnut on nyt syöty ja täytyy vain todeta, että hyvää oli.

 

Mökin laiturilta kuvasin myös nämä ”pullasorsat”, eli ihmisiin valitettavan tottuneet, vielä lentokyvyttömät tämän kesäiset heinäsorsat. Emolintu ei nyt sattunut kuvaan, vaikka sekin yleensä samassa porukassa pyöri. Ensimmäisen kerran tämän poikueen nähdessäni poikasia oli viisi. Kaksi on siis joutunut hukkaan jossain vaiheessa kesää. Olivat vielä heinäkuussa niin pieniä, etten ihmettele lentokyvyttömyyttä näinkin myöhään.

 

Metsästyskaverini kanssa sovimme jo aiemmin, että veteen emme sorsia ammu, vaan ainoastaan lentokykyisiä, karkuun yrittäjiä. Samoin päädyimme omaehtoiseen telkänsuojeluun. Emme ampuneet kaverin rannan tuntumassa oleskelleita kahta telkkää, vaikka mikään ei olisi ollut helpompaa. Telkkiä on näkynyt järvellä melko vähän, joten päädyimme tällaiseen ratkaisuun. Perjantaiaamuna totesimme kuitenkin, ettei kaikille metsästäjille ollut tullut sama asia mieleen, sillä toinen telkistä oli kadonnut torstai-iltana kuuluneen ammunnan jälkeen.

by Janne

Aika rientää

Ei kommentteja

Kylläpä aika rientää. Ei uskoisi, että on jo kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tässä välillä on tapahtunut taas paljonkin, mutta en ole saanut aikaiseksi juuri mitään. Paitsi tietysti töissä.

Viime viikonloppuna vietin kotvan aikaa ampumaradalla, pitkästä aikaa. Lauantaina pari kierrosta savikiekkoja haulikolla ja sunnuntaina oli metsästysseuran kisat. Lauantain haulikkoammuntaan lähtö tapahtui niin ex tempore, että kunnolliset varusteetkin jäivät kotiin. Mukavasti sainkin siis olkapääni kipeäksi jo lauantaina. Hyvät lähtökohdat ampumakilpailua varten siis.

Sunnuntain kisat alkoivat kivääriammunnalla. Seuramme radalla ei valitettavasti ole mahdollisuutta ampua liikkuvaan maalin, joten kisa ammuttiin paikallaan olevaan hirvitauluun, pystystä 5+5 laukausta. Minulla on tuo pystystä ampumisen harjoittelu jäänyt vähiin, mutta onnistuin pääsemään jaetulle kolmannelle sijalle. Koska ampumakisassa haetaan järjestys, niin ammuimme uusintakierroksen kolmannesta sijasta. Kipeä olkapää ja harjoituksen puute, ja ehkä hieman jännityskin vaikutti, joten hävisin tuon uusintakierroksen reippaasti. Jäin siis neljänneksi. En kuitenkaan vaivu epätoivoissani tekosyitä keksimään, syytän tuloksesta vain itseäni.

Edellisen päivän haulikkoammunta ja 20 kiväärin patruunaa tuntuivat olkapäässä selkeästi, joten seuraavaksi ammuttu 25 laukauksen metsästyshaulikkokisa ei etukäteen tuntunut hyvältä ajatukselta. Sotilas ei kuitenkaan ampumista valita, joten rohkeasti kisaan mukaan. En ole vielä päässyt sinuiksi haulikkoammuntaan, joten olin tavattoman hämmästynyt päästessäni sarjani kakkoseksi. Olisi mielenkiintoista tietää olisiko toisenlaiset supistukset haulikossa vaikuttaneet tulokseeni, sillä metsästyshaulikkoni ei varsinaisesti sovellu tähän lajiin. Yleinen suositus lienee vähäisen supistuksen käyttö, kun taas minulla on tiukimmat mahdolliset supistukset. Pitää siis osua oikeasti kohdalle, jotta kiekko hajoaa.

Muuten olen aikaani kuluttanut lähinnä joutenololla ja mietiskelemällä turhanpäiväisiä asioita sekä olkapäätä parannellen. Mustelma alkaa jo hieman muuttaa väriään. Ensi viikon olen taas lomalla. Toivon löytäväni itseni keskiviikkona puolen päivän aikaan jostain päin Suomea haulikko kädessä. Ja sorsa mielessä. Katsotaan miten käy tänä vuonna, viime vuonna sorsat osoittautuivat ovelammiksi.

Tässä vielä kuva viimesyksyisestä metsästysmuistostani. Lokakuussa sain saaliikseni ensimmäistä kertaa sarvipäisen otuksen. Nuori valkohäntäpeurapukki oli kasvatellut tällaisia pieniä tappeja. Ja nyt ne siis päätyvät seinällemme. Ei mitkään trofeemetsästäjän mitalisarvet, mutta kuitenkin ensimmäiseni.

Muutenkin metsästän lähinnä lihan vuoksi. Peura on tavattoman hyvää.

Toinen metsästysmuistoni on ensimmäisen saaliini nahka. Valkohäntäpeura sekin.

by Janne

Kävelyä metsässä

Ei kommentteja

Kävin tänään kävelyllä metsässä suunnistuksen merkeissä. Mynämäen suunnistajat järjestää Mynärasteja näin torstai-iltaisin. Itse asiassa kävin jo viime viikolla, mutta siinä ei ole paljoa kertomista. Putosin nimittäin kartalta jo heti lähdön jälkeen ja vasta pitkän hortoilun ja sissityyppisten ketunlenkkien jälkeen jälkeen löysin ensimmäisen rastin. Toista rastia kotvan aikaa (noin puoli tuntia) etsittyäni päätin viettäneeni jo riittävästi aikaa metsässä ja jätin leikin sikseen. Ja koska en tiennyt missä olin, taittelin kartan taskuuni ja kävelin lähtöpaikalle. Virheeni oli kompassin käyttö. Olisi nimittäin pitänyt unohtaa koko värkki kotiin, sillä unohdin lukea karttaa kompassia tuijotellessani ja siis eksyin.

Tänään, vahingosta viisastuneena, valitsin lyhyimmän ja siten helpoimman radan. Kompassi oli kyllä kaulassa roikkumassa, mutta varoin siihen koskemasta. Ratavalintani johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että pelasin varman päälle. Halusin tietää tarkalleen missä kuljen, joten kuljin melko hitaasti karttaa ja maastoa vertaillen. Ja niin kävi, että löysin kaikki rastit ja kiersin radan hieman yli puolessa tunnissa. Parissa kohdassa olin parikymmentä metriä pielessä, mutta helpolla radalla se ei tunnu missään. Pääsin myös kulkemaan suurimman osan matkasta tietä tai polkua pitkin, joten metsäkävely jäi kuitenkin vähiin.

Sen verran kuitenkin kuljin metsän kautta, että säikäytin yhden peuran loikkimaan karkuun. En ehtinyt paljon muuta nähdä kuin punaruskeaa turkkia ja valkoisen peräpeilin otuksen sännätessä vauhtiin. Kokonsa puolesta veikkaisin tuon olleen viimekesäisiä vasoja. Se oli nimittäin liian suuri tämänvuotiseksi, mutta liian pieni vanhemmaksi aikuiseksi. Tosin ylempänä kalliolla seisominen saattaa häiritä koon hahmottamista. Oli kuitenkin taas yksi pieni ilonaihe raskaan työpäivän päätteeksi. Toinen odotti kotona, eli siis rakas vaimoni.

Metsässä käveleminen on varsin mukavaa puuhaa. Syksyllä tulee varmaan taas käveltyä eräskin kilometri hirvijahdissa. Mikäli jatkamme ajoketjujahteja tänäkin vuonna. Sitä ennen voisi kuitenkin vielä kerran pari kokeilla tuota suunnistustakin. Sekin kun on hyvä taito osata, eikä vähiten metsästysreissuilla. Toimii siis hyvänä harjoituksena syksyä varten.

Jos jäi vaivaamaan tuo viimeviikkoinen eksymiseni, niin voin paljastaa paluukikkani. Tiesin suunnistusradan sijaitsevan isohkon järven itäreunalla. Järven rannan tuntumassa kulki tie, jota pitkin olin reitille lähtenyt, siis tieltä itään.  Ei siis muuta kuin nokka kohti auringonlaskua ja kävelemään, kunnes tie tai järvi olisi edessä. Tielle saakka päästyäni jo tietenkin tiesin missä olin, joten loppu oli helppoa. Vaikeaa oli kuitenkin myöntää itselleen, että suunnistusrata oli vienyt voiton miehestä. Tänään piti siis valita helpompi rata itseluottamuksen palauttamiseksi.

by Janne

Kesä kuluu – syksyä odotellessa

Ei kommentteja

Heinäkuu alkaa olla lopuillaan. Olen ollut varsin laiska kirjoittamaan tänne viime aikoina.Ei huvita koko aikaa istua tietokoneen ääressä. Olenkin ollut huomaavinani, etten ole viettänyt  kaikkia iltojani konetta räpläämässä kuten yleensä. Mahtaako johtua siitä, että on muutenkin riittävän lämmintä, niin tietokoneen vieressä tulee hiki. On se vaan sen verran tehokas lämmitin. En siis ole tehnyt viime aikoina koneellani juuri mitään hyödyllistä, ei sitä aina jaksa.

Vaikka kesä vielä jatkuukin, niin kohta on taas syksy edessä. Olen sen verran vaaleaihoinen, etten oikein viihdy auringossa. Johtuu varmaan siitä, että palan saman tien kun aurinko vilahtaa. Ei ole oikein mukavaa vaihtaa nahkaa käärmeen lailla joka kesä.

Varmaankin suurin osa muista ihmisistä on eri mieltä, mutta minusta ulkolämpötilan ei tarvitsisi kesälläkään nousta yli kahdenkymmenen. Pärjäisin ihan hyvin tuollaisissakin oloissa. Näin kuumalla ilmalla passivoidun, enkä saa mitään tehdyksi. Odotan siis jo syksyä innolla.

by Janne

Kaikki hyvä loppuu aikanaan…

Ei kommentteja

… niin myös virkamiehen kesäloma. Neljän viikon loma tuntui kuluvan yhdessä hujauksessa ja tänään pitikin jo palata työmaalle. Ensimmäinen lomanjälkeinen työpäivä on siis taas takanapäin ja lienee aika tehdä tilinpäätös kuluneesta lomasta.

Ennen lomaa ja vielä loman alussa on suuret suunnitelmat siitä mitä kaikkea pitäisi saada lomalla tehtyä. Näin loman jälkeen sitä sitten taas huomaa, ettei suunnitelmia olisi niin suuriksi rakennella tänäkään vuonna. Tosin yksi suurimmista suunnitelmistani, eli autotallin siivous, josta kerroin jo edellisessä kirjoitelmassani, eteni jonkin verran. Nyt pääsee jo ovelta kulkemaan takaseinälle ja takaisin tarvitsematta kovasti mutkitella ja loikkia tavaroiden yli. Kaatopaikkakuorma on vielä viemättä, mutta suurimman osan kaatopaikalle kuskattavasta tavarasta olen nyt sijoittanut ulkovarastoon. (Sitä järjestelin luonnollisesti aiemmin, jotta sinne mahtuisi autotallista pois kuskattavaa tavaraa.)

Olen siis kohtuullisen tyytyväinen autotalliin tällä hetkellä, vaikka siellä vielä muutamaksi päiväksi töitä riittääkin. Eikä sinne vieläkään mahdu auto, tietenkään. Eikä tällä menolla mahdu jatkossakaan. Ostin nimittäin Huuto.netistä sirkkelin. Olen jo pidempään suunnitellut jonkinlaisen pöytäsahan hankkimista puutyöharrastusta helpottamaan. Kun siis sattui huutokaupassa silmiini tuollainen värkki niin pitihän sitä huutamista kokeilla. Huutokaupan voittamisen jälkeen sitten hieman pelonsekaisin tuntein ajelin peräkärry perässä Pertteliin noutamaan tuota kaupankäynnin kohdetta. Tietyllä tavalla sanoisin, että olin jopa positiivisella tavalla yllättynyt nähdessäni luonnossa kyseisen koneen, eihän sellaisesta pienestä kuvasta oikein mitään pysty sanomaan. Tarjoamani hinta oli kuitenkin niin edullinen, että ajattelin minkä tahansa koneen olevan sen arvoinen.

Sirkkeli osoittautui puusepän itselleen rakentamaksi, siis toki puurunkoinen. Vanhahan tuo kone jo on, myyjän isä oli sen tehnyt joskus 50 tai 60-luvulla, mutta siitä huolimatta terä pyöri hienosti myyjän konetta esitellessä. Vaikka tuosta puuttuukin lähes kaikki nykysahojen hienot terän kallistukset ja muut vastaavat säädöt, niin uskon saavani siitä vielä paljonkin iloa. Toistaiseksi en ole konetta kuitenkaan vielä varsinaisesti käyttänyt. Vain sen verran, että totesin sen pyörivän kotonakin uuden virtapistokkeen vaihdon jälkeen. Alkuperäinen voimavirtapistoke ei luonnollisestikaan sopinut autotallistani löytyvään nykyaikaisempaan voimavirtapistorasiaan. Terä pitäisi vielä teroittaa, ennen tositoimiin ryhtymistä ja hieman rasvailla sieltä täältä katkaisuvasteen ohjureita. Pienimuotoinen projekti tulee olemaan myös työturvallisuuden parantaminen. Terä pitäisi suojata pöytälevyn alapuolelta ja vetohihna voisi olla hyvä koteloida. Muuten olen hankintaani tyytyväinen, ainakin vielä tässä harrastuksen vaiheessa.

Mutta lomastahan minun piti kirjoittaa. Tuota autotallijuttua lukuunottamatta en sitten juuri muuta tehnytkään. Toki luin pari kirjaa: Norman Mailerin mielenkiintoisen ja viihdyttävän teoksen Adolfin linna, jossa perehdytään Adolf Hitlerin lapsuuteen kiintoisalla näkökulmalla. Pierre Clostermannin kirja Suuri sirkus taas vei tositapahtumiin toisen maailmansodan ilmataisteluihin. Loman päätteksi lukaisin vielä kirjan Legioonan sotilas, jossa Jaakko Sarlin-Lappeteläinen muistelee Heli Santavuoren kirjoittamana Ranskan muukalaislegioonassa ja Algerian sodassa viettämiään viittä vuotta. Saattaa olla, että luin vielä jotain muutakin, mutta se ei nyt tule taas mieleeni.

Autoillessa anoppia tapaamaan ja mökille iloiseen Itä-Suomeen sekä Pirkanmaalle vanhempieni luokse, harrastimme sen verran kulttuuria, että kuuntelimme äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Äänikirjat ovat jo pitkään kuuluneet varustukseemme lähtiessämme pidemmälle automatkalle. Autossani on nimittäin radioantenni sen verran heikossa hapessa, ettei radio kunnolla kuulu edes keskellä Turkua, saati sitten korven keskellä.

Loman alkupuolella harrastelin hieman sudokuja, mutta se piti lopettaa kun numerot alkoivat pyöriä päässä jo unissakin. Sellaistakin joskus sattuu, kun johonkin asiaan kovasti keskittyy. Aikanaan vastaavalla tavalla on päähäni jäänyt pyörimään ainakin tietokonepeleistä vanha kunnon Tetris ja ikisuosikkini Civilization. Jälkimmäistä tulikin taas pelailtua muutamana päivänä loman aikana. Sitä olen pelaillut jo ensimmäisestä versiosta lähtien ja nyt on siis menossa versio numero neljä. Ainoa huono puoli tuossa pelissä on se, että kun sen kerran aloittaa, niin saattaa mennä 8-9 tuntia yhteen peliin eikä ajan kulumista edes huomaa.

Jos siis vielä jotain muuta järkevää olisin voinut lomallani tehdä, niin varmaan tännekin olisin voinut hieman enemmän itseäni tuoda julki. Jostain syystä sekin jäi tekemättä. Ehkä ensi kerralla enemmän.

Eräs kertomisen arvoinenkin asia toki lomani aikana tapahtui. Rakas vaimoni ja minä saimme avioliitollemme ortodoksisen siunauksen Turun kirkossa, noin 16 vuotta alkuperäisen hääpäivämme jälkeen. Paikalla ei ollut meidän lisäksemme kuin pappi, diakoni ja kanttori, sekä jokunen seurakuntalainen, jotka jäivät liturgian jälkeen seuraamaan tilaisuutta. Ketään emme etukäteen kutsuneet (paitsi tietysti papin, isä Ionin, joka palveluksen toimitti, eihän koko tilaisuutta muuten olisi ollutkaan). Meillähän oli jo vuonna 1992 luterilainen vihkiminen, tilaisuus jossa olikin melkoisesti väkeä. Nyt halusimme pienen ja hillityn tilaisuuden vain itseämme ajatellen.

by Janne

Lomailua

Ei kommentteja

Näin kesälomalla on pitkä tovi vierähtänyt edellisestä kirjoittamisesta tänne. Ensimmäinen viikko on takana ja toinen jo pitkällä. En siltikään ole saanut aikaiseksi kaikkea sitä mitä piti ensimmäisellä lomaviikolla saada tehdyksi. Ensimmäinen viikko kului mukavasti  univelan kuittausyrityksessä. Yritys siksi, että jostain syystä jälleen kerran tulee valvottua myöhään. Sitten tulee nukuttua vielä myöhempään, eikä se ainakaan helpota aikaansaamisia.

Sain sentään vaihdettua kannettavan tietokoneeni. Vanhan kunnon IBM:n näytöstä katosi taustavalo, joten se ei enää ollut kovinkaan kätevä matkakumppani. Sain vaihdettua sen toiseen käytettyyn koneeseen kohtuullisella välirahalla. Vaikka en saanutkaan IBM:n koneista huonoa vaikutelmaa, niin silti merkki vaihtui. Nyt pöydällä makoilee Toshiban tekele, saa nähdä palveleeko se yhtä pitkään kuin tuo edellinen koneeni, toivottavasti.

Muuten olen lomaa tähän mennessä viettänyt shoppaillen, grillaten ja autotallissa. Autotallissa vallitsee suuri kaaos, jota olen pyrkinyt vähentämään. Suurin ongelma siellä tuntuu olevan säilytyshyllyjen vähyys. Kun tavaroille ei ole määrättyä sijoituspaikkaa, niin ne tuppaavat joutumaan minne sattuu. Sitten niitä ei löydy kun tarvittaisiin. Sen lisäksi näyttää kertyneen aivan turhaakin, jopa käyttökelvotonta kamaa, joten edessä on vielä reissu tai pari kaatopaikalle.

by Janne

Ikonimaalausta

Ei kommentteja

Rakas vaimoni ja minä osallistuimme Raision työväenopiston ikonimaalauskurssille tällä viikolla. Työpäivieni jälkeen huristelin suoraan Raisioon kuvataidekoululle. Klo 17.00 – 21.30 oli ohjelman mukaiset työskentelyajat kurssilla. Tänään kurssin viimeisenä päivänä työskentely alkoi jo aamupäivällä klo 10.

Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Ikonia maalatessa taas huomasin, miten paljon maailmassa on asioita, joista en tiedä mitään. Olin toki kuullut juttua ikonien maalaamisestakin, mutta uskoisin jatkossa kuitenkin katsovani ikoneita aivan uusin silmin. Varsinkin käsinmaalattuja.

Aivan alusta ikonia ei tarvinnut aloittaa, sillä puu, jolle kuva tehtiin oli jo valmiiksi pohjustettu. Aiheeksi ensimmäiselle ikonille valitsin nimeeni liittyvän pyhän, pappismarttyyri Januariuksen. Tämä Beneventon piispa kohtasi marttyyrikuoleman n. vuonna 305. Perinteisesti ikoni maalataan jonkin aikaisemman ikonin mukaan. Omaa pyhääni etsiessä tuli vastaan suuri ongelma, vaikka internet onkin täynnä kaikenlaisia ikonikuvia, niin omaani en tahtonut löytää. Lopulta löysin yhden kuvan, joka kuitenkin on melko pieni. Opettajan, ikonografi Mari Zabyshnyin, ystävällisellä opastuksella hahmotelma kuitenkin syntyi.

Vaikka olen kaikenlaisia juttuja maalaillut, niin tähän perinteiseen munatemperamenetelmään en ollut aiemmin tutustunut. Nyt siis tuli sekin tutuksi. Kananmunan keltuaista ja kuivaa valkoviiniä sekoittamalla saatiin aikaiseksi neste, johon sekoitetaan väripigmenttiä. Mielenkiintoista, mutta ei aina ihan selvää, miten jokin väri sekoitetaan. Ensikertalaiselle opettaja kertoi käytettävät pigmentit, joista lähdettiin liikkeelle. Mielenkiintoista on se, että ikoniin tummat värit maalataan ensin ja niitä vaalennetaan halutuista kohdista.

Ikonien maalamisessa tuntuu olevan paljon sääntöjä. Jopa värit merkitsevät aina jotain. Vain muutamassa kohdassa opettajamme sanoi, että tuon paikan värin saat päättää itse. Aluksi tuntui aivan kummalliselta esimerkiksi maalata kasvot, hiukset ja parta aivan tummanvihertäväksi (opin tätä väriä kutsumaan sankiriksi). Lopulta kuitenkin tuosta tummasta alueesta löytyi kuin löytyikin kasvonpiirteet ja muut peitetyt kohdat. Vasta parin päivän jälkeen huomasin siveltimestä löytyvän muitakin käyttötapoja kuin leveän viivan vetämisen.

Aika kului maalatessa kuin siivillä, mutta niin vain kävi, että tänään opettaja totesi: siinä se on. Itse hieman hämmästyneenä tutkin maalaamaani kuvaa ja huomasin maalanneeni ensimmäisen ikonini. Vasta kotona lopullisesti tulin siihen lopputulokseen, että kyllä kai se valmis on. Parantamisen varaa toki aina löytyy, mutta olen silti tyytyväinen aikaansaannokseeni. Ehkä sitten ensi kerralla vielä parempi.

 

Tässä kodin hämäryydessä otettu kuva aikaansaanoksestani. Kuva on vielä mattapintainen, mutta muutaman viikon päästä se saa pellavaöljykäsittelyn, jonka jälkeen kuulemma värit nousevat paremmin esille. Lisäksi ikoni saa kiiltoa ja kestävyyttä. Nyt kiiltää vain sädekehän kultaus.