Täällä taas…

Kirjoitanpa taas jotakin pitkästä aikaa. Edellisestä kirjoituksestani onkin näköjään jo likimain kaksi kuukautta. Toivottavasti molemmat aktiiviset lukijani eivät ole kyllästyneet odottamaan.

Aikani on vierähtänyt jonnekin. Pääasiassa olen ollut liian väsynyt (laiska) kirjoittamaan. Olen ollut liian väsynyt (laiska) tekemään ylipäätään mitään viime aikoina. Olen jopa vähentänyt tietokoneen ääressä istumista muutenkin. Hämmästyttävintä on se, että muutamina päivinä on jäänyt kokonaan väliin kotona tietokoneen avaaminen. Ehkä näin kymmenen toimistotyövuoden jälkeen sitä kaipaa jotain muutakin työpäivän päätteeksi. Töissä kun saa istua koneen ääressä ihan riittävästi.

Hirvimetsällä

Mieleni virkistämiseksi olen viikonloppuisin käynyt hirvimetsällä lokakuun puolivälistä saakka. On mielenkiintoista, miten yhden viikonlopun aikana mieli virkistyy kuin olisi ollut viikon lomalla. Rakas vaimoni hämmästeli sitä etteikö työasiat voisi unohtua kotonakin. Voisihan ne, mutta täällä on kuitenkin liian paljon asioita, jotka muistuttavat työasioista. Kuten esimerkiksi tämäkin tietokone, jota näppäimistön välityksellä yritän saada taltioimaan pienen pieniä ajatuksiani. Koko päivän (tai kahden peräkkäisen) ulkoilulla on siis uskomaton vaikutus. Olen kävellyt pitkin metsiä ja istunut passissa niin aurinkoisella kuin sateisella ja tuulisellakin säällä. Toisinaan olo on ollut mitä mainioin, välillä olen ollut kuin uitettu koira, sitten taas hiestä märkä, Kuitenkin mieleni tekee aina vain lähteä, eikä jäädä kotiin makoilemaan.

Olen mietiskellyt erään psykologin taannoista lausahdusta, ettei metsästäminen ole normaali harrastus. Mikähän mahtaa olla normaalia? Onko normaalia vaikkapa sitkeästi kommunistina esiintyminen, vaikka kommunismin on jo todettu kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Metsästäminen on sentään huomattavasti vanhempaa perua, kuin esimerkiksi psykologian harrastaminen. Oho, eksyinpä taas aiheesta.

Hirvimetsällä passissa ollessani olen tänä syksynä nähnyt hirven vain kerran. Heti ensimmäisenä viikonloppuna. Jätin kuitenkin tuon otuksen vielä kulkemaan, koska en mielestäni saanut riittävän esteetöntä ampuma-alaa. Koko ajan hirven ja minun välissä oli enemmän tai vähemmän oksia ja muuta risukkoa. Näin siis otuksen hyvin, mutta vastoin psykologin odotuksia ja ”tappajanvaistoani” en siis asettani laukaissut. Mieluummin ammun sellaisen laukauksen, jolla eläin saa mahdollisimman kivuttoman lopun.

Ajomiehenä olen päässyt hirviä näkemään enemmänkin. Meillä ei kuitenkaan ajomiehillä (onneksi) ole aseita, joten en ole vielä hirveä saanut kaadetuksi. Eikä se minulle olekaan ainoa metsästyksen tavoite. Toki saalis on mukavaa, mutta vielä mukavampaa on luonnossa liikkuminen ja odottamisen viehätys sekä mahdollisen saaliseläimen näkymisen aiheuttama adrenaliiniruiske.

Peurametsällä

Peuraakin olen muutaman kerran koettanut kyttäillä. Olen etsiytynyt lapsuudenkotini peltojen reunoille istuskelemaan ja odottelemaan. Erään kerran jo tähtäilinkin peuraa, mutta kävi sama juttu kuin mainitsemani hirven kanssa – oli risuja edessä. En siis ole vielä saanut tuoretta peuranlihaa tänä syksynä. Tuosta mainitsemastani adrenaliiniruiskeesta vielä hyvä esimerkki. Istuessani kuusen juurella pellon laidalla alkoi jo hieman vilu ilmoitella itsestään. Eikä sinänsä mikään ihme, olinhan kävellyt muutaman kilometrin hirviajossa vähän aikaisemmin, enkä ollut vaihtanut vaatteita. Iholla oli siis vielä hieman hikeä, hyvästä alusasusta huolimatta. Parin tunnin paikallaan istuminen ei tunnetusti ainakaan lisää lämpöä, kuten ei kohtuullinen tuulikaan. Ensimmäiset vilunväreeni olivat siis jo saapuneet, kun näin hahmon vilahtavan metsän reunassa pellon toisella puolen. Kun sitten ensimmäinen peura hyppäsi pellolle, oli viluinen oloni tipotiessään. Tilalle tuli kohtuullinen pulssin kiihtyminen, kuten aina saaliseläimen nähdessäni metsästystilanteessa. Vilu ei enää tullut takaisin, vaikka odottelin melko pitkään peurojen siirtyvän sopivasti ampumapaikalle. Kuitenkin kävi niin kuin usein metsästäessä käy – jostain syystä ei sopivaa ampumapaikkaa tule. Jäi siis se peurakin vielä henkiin.

Näin saman peurakolmikon vielä viime lauantainakin, mutta silloin taas olin vasta siirtymässä kyttäyspaikkaan. Kivääri oli pussissa selässäni ja käsissä omenalaatikko. Siinä kun sitten toisiamme tiirailimme vajaan sadan metrin etäisyydeltä, mietiskelin olisiko mahdollisuuksia saada jotenkin ase selästä, ladattua ja vielä ammuttuakin. Peurat kuitenkin päättivät puolestani ja nostivat häntänsä pystyyn ja muutamalla loikalla siirtyivät metsän suojaan. Eivät tulleet enää samana iltana takaisin.

Luonto-ohjelmaa livenä

Passissa istuessa on mukavaa tarkkailla luontoa. Monesti hiljaa paikalla istuessa näkee paljon erilaisia lintuja. Olenkin tänä syksynä bongaillut käpytikkoja, palokärkiä, pyitä, teeriä ja metsoja. Taisinpa kerran nähdä vihertikankin. Siitä en kuitenkaan ole aivan varma, sillä matkaa oli aika paljon, eikä lintu ollut pitkään näkyvissä. Korppeja tietysti näkee aina, joten ei niistä sen enempää. Viime sunnuntaina aamun ensimmäisessä passissa lenteli ympärilläni puusta puuhun pikkulintuparvi, jossa oli ainakin hippiäisiä ja tiasia. Muistaakseni enimmäkseen hömötiaisia. Joitakin haukkoja olen myös päässyt ihastelemaan. Vieläpä eräänä iltana peurapassissa ylitseni lehahti pöllö – aivan siinä hämärän rajamailla. Koosta ja lapsuudenmuistoistax päätelleen kyseessä oli helmipöllö.

Istuessani erään pellon laidassa taas kuusen juurella, havaitsin liikettä heinän seassa. Hetken kuluttua oli kaksi pitkää korvaa pystyssä siinä vihreän joukossa. Rusakko siellä liikuskeli. Välillä se nosteli korviaan ja kuunteli (ei minun suuntaani, vaan päinvastaiseen). Sitten se jossain vaiheessa lähti pois. Joku kysyi seuraavana päivänä miksen ottanut siitä itselleni paistia. Vastasin olleeni peuraa kyttäämässä, enkä jänistä. Pyrin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Enhän ammu hirvipassissa peurojakaan, vaikka niitä näkyykin jatkuvasti.

Kerran hämärän jo laskiessa näin myös lepakon vielä lokakuussa lentelevän. Mielestäni se oli myöhään liikkeellä. Olen aina kuvitellut, että lepakot menisivät aiemmin talviunille. Noinkohan niitäkin kiusaa tämä paljon puhuttu ilmastonmuutos?

xlapsuudessani kuuntelin samoilla sijoilla usein iltaisin helmipöllön puputtavaa viheltelyä, eli siis ainakin silloin niitä oli siellä. Todennäköisesti siis niitä on vieläkin.

Vastaa