Kategoria: Vanhat jutut

EggBlog-pohjalla kirjoitetut jutut

by Janne

Kesä ja kärpäset

Ei kommentteja

Tänään oli taas ohjelmassani suunnistusta. Viime viikollakin piti käydä, mutta yllättävä työtehtävä pilasi sen suunnitelman. Tänään ei ollut esteitä, joten lähdin kohti Mynämäen syrjäseutuja. Pieniä paineita loi se, että viime kesänä olin kovastieksyksissä samasta paikasta matkaan lähtiessäni.

Saatuani kartan ja Emitin, läksin kulkemaan kohti ensimmäistä rastia. Heti poistuttuani tieltä, alkoi tuntua siltä kuin reitinvalintani olisi ollut jokseenkin huono. En tietenkään tiedä, miten olisin pärjännyt toisella reitillä, mutta valitsemani ei ehkä ollut paras mahdollinen. Olin melkoisessä ryteikössä. Vaikka kartan mukaan metsän olisi pitänyt olla kohtuullista kuljettavaa, ei se sitä ollut. Ei ollut raivaussaha käväissyt siellä vähään aikaan. Pääsin kuitenkin tunkeutumaan tiheikön läpi ensimmäiselle rastille, eikä edes tullut eksymisen tunnetta.

Toinenkin rastiväli tuntui olevan paikoitellen melko tiheää metsää, mutta hitaasti kiiruhtaen pääsin rastille. Kolmannella rastivälillä oli, yllätys yllätys, tiheäkasvuista metsää. Tosin muutaman kymmenen metrin pätkän pääsi tietäkin pitkin. Tällä rastivälillä pääsin jopa toteamaan kartanlukutaitoni kohentuneen. Kiivettyäni eräällä kalliolle en ollut aivan varma sijainnistani. Melko pikaisesti sain kuitenkin kartan ja maaston täsmäämään ja totesin olevani melko lähellä rastia. Sinne löysinkin sitten melko helposti, tällä kohtaa kun maasto oli melko mukavaa kuljettavaa.

Neljännellä rastivälillä huomasin, etten vielä ollut missään tiheikössä kulkenutkaan. Ajattelin oikaista kohdasta, jossa oli karttaan merkittykin tiheikkö. Tarkoitus oli vain pikaisesti läpäistä parikymmentä metriä, mutta jossain vaiheessa kurssini taipui liikaa vasemmalle. Kuljin siis melkoisen matkan varsin tiheässä taimikossa, jossa ei montaa metriä eteensä nähnyt. Tullessani ulos taimikosta totesin olevani noin sata metriä sivussa reitiltäni, oikeassa suunnassa kuitenkin. Ei siis mitenkään ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta neljäskin rasti löytyi.

Viides rastiväli oli jo aiempia helpompi, vain lyhyt tiheikköosuus ja pitkä matka tietä pitkin. Viidettä rastia lähestyessäni mietin kävelisinkö sata metriä pitempään tietä pitkin vai menisinkö metsään. Päätin kokeilla metsävaihtoehtoa, ja hyvä niin. Löysin hyvät kiintopisteet ja pääsin rastille aivan suoraan. Tämä rasti olikin sitten viimeinen ja edessä oli enää lyhyt taivallus maalirastille.

Hieman toista tuntia viivyin matkallani. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole millään lailla kilpailla suunnistaessani, vaan käyn siellä vain oppiakseni paremmin lukemaan karttaa ja kulkemaan metsässä. Tavoitteeni on jossain vaiheessa kulkea suunnistusreitti niin, ettei missään vaiheessa tulisi epävarmuuden tunnetta olinpaikasta. Eikä tietenkään olisi haitaksi reitinsuunnittelun parantaminenkaan.

Yleensä minusta on mukavaa kulkea metsässä. Tänään kuitenkin kiusana oli melkoinen joukko kärpäsiä, hyttysiä ja jokunen paarmakin. Todennäköisesti 25 plusastetta oli nämä kiusalliset hyönteisetkin saanut liikkeelle. Onneksi hirvikärpäset ovat vielä teillä tietymättömillä. Ne vasta ovat ikäviä.

Pikku seuralaisistani ja tiheiköistä huolimatta nautin jälleen kerran suomalaisesta metsästä. Siellä näkee aina kaikenlaista. Tälläkin kerralla pelästytin kulkiessani koppelon lentoon. Melkoista meteliä iso lintu pitää lentäessään tiheässä metsässä. Mukavaa kuitenkin nähdä, että niitä vielä näilläkin seuduilla on.

Ehkä pitäisi käydä metsässä useamminkin.

by Janne

Kesäpäivänä

Ei kommentteja

Aloittaessani DI-opintoni vuonna 2005, oli yliopistotutkintoihin tullut juuri muutoksia. Yksi näistä muutoksista oli opintoajan rajaus. Tämä määräaikani täyttyy heinäkuun lopussa, enkä ole vielä läheskään kaikkia opintojani suorittanut. Kulunut lukuvuosi on ollut erityisen heikkoa opintojeni edistymisen suhteen. Toukokuussa tein hakemuksen opintojen jatkamiseksi. Tänään sain tiedon tuon hakemuksen hyväksymisestä, joten teekkarielämäni jatkuu vielä jonkin aikaa. Saa nähdä riittääkö kaksi lisävuotta opintojen loppuun saattamiseen, vai joudunko vielä lisää aikaa anelemaan.

Tänään alkoi tuntua kesän saapuneen. Pitkän viileän kesän alun jälkeen alkaa olla varsin lämmintä. Minä tosin en ole mikään helleihminen. Olen varmaan jossain vaiheessa tänne kirjoittanut ihotyyppini olevan varsin herkkä palamaan. En siis juurikaan viihdy auringossa. Minusta paras kesäsää olisi parikymmenasteinen pilvipouta. Silloin ei olisi liian kuuma eikä ihoni palaisi. Moni muu on varmaan tyytyväinen tuleviin viikonlopun helteisiin.

Huomenna pitäisi yrittää ehtiä käydä Yläneellä. Jokunen viikko sitten vein peuranlihaa purkitettavaksi ja nyt ovat kuulemma valmiit. Herkkuhetkiä on siis taas luvassa. Viime sunnuntainakin vietimme rakkaan vaimoni kanssa herkkuhetkeä. Paistelin peuran ulkofilettä riisin kanssa. Tarkoitukseni oli grillata, mutta oli sen verran epävakaista, etten grilliä vielä talvivarastosta poistanut. Paistoin siis fileen paistinpannulla. Vaikka sen itse sanonkin, niin kyllä oli hyvää. Onneksi pakkaseen jäi vielä pätkä filettä grillattavaksikin. Ehkä sateiden väistymisessä on hyviäkin puolia…

by Janne

Päivityksiä

Ei kommentteja

Päivitin eggBlog pohjan uusimpaan versioon. Samalla taas hieman koodailin ja lisäsin tuossa oikealla ylhäällä näkyvän omakuvani. Samalla siirsin vieraskirjani linkin tuohon samaan laatikkoon, se helpottaa tulevaisuuden päivityksiä. Jouduinpa taas tekemään hieman muutakin hienosäätöä koodiin. Eihän siinä mitään, onhan se aina hauskaa, joskin valmiista koodista oikean korjauspaikan löytäminen ei aina ole aivan yksinkertaista.

Sain eilen valmiiksi sen ikonini. Kaksi puuttuvaa viivaa tuli lisättyä. Tuon pienen korjauksen jälkeen vielä levitin emulsion koko ikonin pinnalle, kuten viimeistelyohjeeni kuuluivat.

Laitan kuvan ikonistani tähän ihmeteltäväksi.

 

by Janne

Lukunurkassa tutkiskeltua

Ei kommentteja

Vaikka en joka kerta tänne kirjoittaessani kirjoista kerrokaan, niin ei se silti sitä tarkoita, etten lukisi. Tietenkään minulla ei ole aikaa lukea sellaista kirjamäärää, kuin rakkaalla vaimollani, mutta luen silti pikkuhiljaa ja aina kun voin.

Toukokuun lopulla kirjoittelin lukeneeni Jan Guilloun Madame Terror kirjan. Toivuttuani tuosta kokemuksesta taisin lukaista erään Agatha Christien Poirot kertomuksista. Tuon välipalan jälkeen keräsin rohkeuteni ja aloitin Jan Guilloun (taas 😉 Uinuva uhka- nimisen opuksen. Tällä kertaa Guillou pysyy enemmän tai vähemmän maansa rajojen sisäpuolella ja tarttuu rohkeasti ajankohtaiseen aiheeseen: terrorismiin. Ruotsin oma pikku terroristisolu on aktivoitunut, tai niin ainakin turvallisuuspoliisi väittää. Yhdeksän nuorta miestä pidätetään yön pimeydessä ja tietenkin Guilloun alter ego Erik Ponti ryhtyy edustamaan ”järjen ääntä” ja kritisoi tapahtunutta. Pontin perhetuttava ja poliisi Ewa Johnsen-Tanguy siirretään turvallisuuspoliisin palvelukseen terroristien kuulustelijaksi. Tuttavuus muuttaa muotoaan, kun ystävykset ajautuvat eri puolille pöytää.

Paljon muutakin tietenkin tapahtuu ja tuomioitakin lopulta saadaan, ja kuten yleensä Guillou lyö jälleen paikoitellen överiksi. Tietenkin päähenkilöpoliisi on Ruotsin (maailman) paras kuulustelija, joka saa terroristinalut heti puhumaan, vaikka heitä on aiemmin kuukausikaupalla jo yritetty tuloksetta. Ja tietenkin Erik Ponti on Ruotsin (maailman) ovelin journalisti, joka saa selville tapausten kaikki sivujuonteetkin ja vielä ajatuksensa julkaistua. Ja vielä siten, että saa muut johdateltua esittämään raportit ominaan.

Kaiken huippu on kuitenkin Ewa Johnsen-Tanguyn puoliso, Pierre Tanguy. Tämä ruotsalaismies on häipynyt nuorena Ranskan muukalaislegioonaan ja tehnyt siellä mittavan uran ennen paluutaan Ruotsiin. Minusta on vaikea uskoa, että kukaan ruotsalainen pääsisi Ranskan muukalaislegioonan everstiksi, vaikka olisi kuinka ranskalaiset sukujuuret. Eihän se toki mahdotonta liene, mutta taitaa taas edellyttää tämän ruotsalaisen olevan sotilaana maailman paras. Vaikka legioonassa onkin mahdollista päästä upseeriksi, niin voisin kuvitella myös ranskalaisupseerien olevan kovasti kiinnoostuneita näistä everstin paikoista. Ja jos vain joka kymmenes kaikista upseereista on ulkomaalainen, niin siitä voinee päätellä, montako legioonalaista pääsee huipulle. Minusta olisi ollut uskottavampaa jättää tämä herra vaikka kapteeniksi tai jotain, olisin ehkä kunnioittanut tätä hahmoa enemmän.

Täytyy kuitenkin todeta, tästä vuodatuksesta huolimatta, jälleen kerran Guilloun kirjoittaneen mielenkiintoisen tarinan. Kaikesta edellämainitsemastani negaatiostani huolimatta, voin olla ainakin yhtä mieltä Guilloun kanssa. Saako terrorismin pysäyttämiseksi tehdä mitä vain? Tässä asiassa olen Guilloun kanssa todennäköisesti samoilla linjoilla. Poliisin ja muidenkin viranomaisten pitää noudattaa lakeja tinkimättä. Jos lainvalvojat sortuvat kyseenalaisiin keinoihin, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalaista. Tietenkin olen myös sitä mieltä, että terrorismiin syylliseksi todistettua pitää kohdella kaikella lain ankaruudella. Terrorismi on vastenmielistä ja paheksuttavaa, varsinkin kun se yleensä kohdistuu aivan satunnaisiin, viattomiin ihmisiin.

Sain taas hetkeksi tarpeekseni Guillousta, joten päätin lukaista jotain ylevämpää. Siispä tartuin nobelistiin. Lukaisin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on melko lyhyt kertomus, jonka voi lukea nopeasti, vaikkei mikään pikalukija olisikaan. Olen sen kyllä lukenut joskus aikaisemminkin, muistaakseni koulussa muinoin. Sehän on tavallaan melko surullinen tarina ystävyydestä, vastuuntunnosta ja unelmista. Kaksi hyvin erilaista miestä on ajautunut kulkemaan yhdessä lama-ajan Yhdysvalloissa. George on hyvin terävä ja Lennie – ei niin terävä, vaan suorastaan hidas.

Kirjasta saa sellaisen kuvan, että yksinään George tulisi toimeen huomattavasti paremmin, kuin kulkiessaan toverinsa kanssa. Hän on kuitenkin tullut luvanneeksi Lennien tädille pitää ystävästään huolta, eikä halua paeta vastuutaan. Nyt miehet kiertävät maatöissä, mutta Lennien ymmärtämättömyyden vuoksi joutuvat vaihtamaan työpaikkaa usein. Tällaisista lähtöasetelmista kirjan tapahtumat vyörähtävät käyntiin miesten saapuessa jälleen uudelle työmaalle. Alku näyttää hyvältä ja miesten unelma omasta pikku tilasta alkaa vaikuttaa jopa mahdolliselta. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa tilanteen jälleen. Lennie tekee tahtomattaan jotain peruuttamatonta ja George joutuu vaikeaan välikäteen. Hän joutuu pohtimaan tulevaisuutta aivan uusin silmin ja tekee vaikean, mutta väistämättömältä vaikuttavan ratkaisun. Tulevaisuus ja päätösten oikeudenmukaisuus jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.

Oliko loppuratkaisu itsekkyyttä? Minä kuvittelen sen olevan tavallaan ystävyyden huipentuma, ainakin jollain tasolla. Joku toinen voi tietenkin ajatella toisellakin tavalla. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä teos on tämäkin kirja. Ei kai sitä kirjallisuuden Nobelia aivan perusteetta jaeta.

by Janne

Harrasta tunnelmaa

Ei kommentteja

Kuluneen viikon illat ovat vierähtäneet ikonimaaluksen parissa. Pääsimme jälleenrakkaan vaimoni kanssa Raision Työväenopiston kesäkurssille harrastamaan. Kovin helppoa tuonne kurssille pääseminen ei ole, ilmoittaumisen alkamisesta parissa minuutissa on kurssi täynnä. Tänäkin vuonna delegoin tuon ilmoittautumisen rakkaalle vaimolleni, joka onnistuikin meidät saamaan sisään.

Ikonimaalaus tuntuu olevan, ainakin minusta, rentouttavaa. En ollut päivisinkään väsynyt, vaikka en riittävästi nukkunutkaan. Maalauskurssilta pääsimme kotiin yleensä noin kymmenen aikaan illalla. Enkä minä tietenkään malttanut heti mennä nukkumaan, joten lähes koko viikon ajan nukuin vain muutaman tunnin joka yö. Niinpä ei liene mikään yllätys, että eilen aamupäivän (viimeisen) maalaussession jälkeen kotiin tultuamme olin melko väsynyt. Kun saimme syödyksi, niin ajattelin ummistaa silmäni hetkeksi, kello oli ehkä puoli kuusi. Seuraavaksi heräsin puolenyön jälkeen ukkosen jyrähtelyyn ja melkoiseen sateen ropinaan. Ajattelin kuitenkin jatkaa hyvin alkanutta lepohetkeäni ja ummistin silmäni jälleen. Lopulta nousin ylös yhdentoista paikkeilla. Nukuin siis lähes seitsemäntoista tuntia, ja kaikki varmasti tarpeeseen.

Maalauskurssilla oli mukava tunnelma. Koko ajan taustalla soi jokin rauhoittava musiikki, yleensä ortodoksista kirkkolaulua, joskin mukaan mahtui myös läntisen kirkon musiikkia. Huomasin tälläkin kerralla ajantajun katoavan maalatessani. Suorastaan hämmästyin aina, kun joku sanoi lopettamisajan olevan käsillä. En siis huomannutkaan neljän tunnin hurahtaneen johonkin.

Olin valinnut aiheekseni Kazanilaisen Jumalanäidin. Tulin huomaamaan, että aihe olikin huomattavasti aikaavievämpi, kuin viimekesäinenpyhä Januariukseni. Ikonipohjani on myös tuota viimevuotista suurempi. Niinpä minun työni jäikin hieman kesken. Onneksi kuitenkin sain sellaiset osat valmiiksi, joissa ehdottomasti tarvitsen opettajan apua. Kasvot on yksi sellainen osa-alue, niihin kun tulee kaikenlaisia valoja, varjoja ja elävöitysviivoja, jotka vielä pitäisi olla ”säännönmukaisissa” kohdissa. Minulla jäi uupumaan taustan maalaus ja Jumalanäidin maforin koristelu. Niihinkin sain opettajalta hyvät opastukset ja luvan lähettää sähköpostilla kuva aikaansaannoksistani ”hyväksyntää” varten, joten voin jatkaa maalaukseni loppuun kotona.

Rakas vaimoni oli valinnut omaksi aiheekseen Käsittätehdyn Kristuksen, joka muuten lienee kaikkein varhaisin ikoniaihe. Hänen ikoninsa valmistui oikeastaan jo perjantaina. Vain pieniä viimeistelyjä oli tehtävänä lauantain kerralla. Minulla vei eniten aikaa kaksien kasvojen saaminen aikaan. Vaikka aiheeni on Jumalanäiti, niin pääsääntöisesti kaikissa Jumalanäiti-ikoneissa on mukana myös Kristus. Siksi siis piti saada aikaan kahdet kasvot. Vaikka kyllä aikaa tuhraantui myös kaikenlaisiin koristeluihin, joita ikoniini tulee.

Nyt pitäisi varmaan mennä etsimään jokin sopiva soppi, jossa voisin jatkaa maalaustani. Ikonimaalauksessa käytetyt värit ovat pigmenttijauhetta, joka tuhraa melko helposti, ellei niiden kanssa ole varovainen. Ehkä pitää mennä autotallin ja raivata siellä jokin pieni pöytäpinta työpöydäkseni. Sitten ehkä saan ikonini valmiiksi ja ennen syksyä käyttöön. Muutaman viikon kuluttua valmistumisesta sen sitten voi öljytä. Kestää sitten öljyttynä paremmin aikaa.

Valmiista ikonista voi sitten taas sanoa: hartaudella valmistettu.

by Janne

Helteestä vetiseen

Ei kommentteja

Vietimme rakkaan vaimoni kanssa pitkän viikonlopun Kaakkois-Suomessa. Kävimme, kuten jossain vaiheessa totesin, katsomassa onko mökki pystyssä ja järvessä vettä. Oli ja oli. Viime perjantaina lähtiessämme lämpömittari näytti jo yli 20 celsiusasteen lukemia. Henkilökohtaisesti en oikein pidä helteestä ja auringonpaisteesta. Johtunee ihotyypistäni, joka aiheuttaa ihon punoituksen heti, kun Aurinko jossain vilahtaa. Muutenkin viihdyn paremmin viileässä, kuin kovassa kuumuudessa.

Palataan kuitenkin aiheeseen. Päästyämme perille, oli ensimmäisiä toimiani lämpömittarin heittäminen järveen. Käsituntumalla vesi ei ollut aivan kylmää, joskaan ei lämmintäkään. Mittari vahvisti arvion kertoessaan veden olevan 16-asteista. Saunan lämmityksen aikana Aurinkoinen ehti painua mailleen, jonka seurauksena veden lämpötila laski asteen verran. Vesi oli siis aivan kohtuullista, ainakin minulle. Kävin siis pulahtamassa ennen saunaan menoa. Ja toki monesti saunomisen aikanakin.

Olen kerran aikuisiällänix uinut kylmässäkin vedessä. Eräällä kurssilla ohjelmaan kuului hypotermiauinti. Tuota uintia varten mereen tehtiin suuri avanto ja lämpötilaksi saatiin mitattua noin 0,5 astetta. Voin vakuuttaa, että se oli kylmää. Veteen laskeutuessa olo oli kuin neulatyynyllä. Tuntui siltä kuin jokaista vedessä olevaa ihon osaa olisi tökitty pienillä neuloilla. Testiin kuului uinti pelastuslautalle, sille kiipeäminen ja mikä pahinta laskeutuminen takaisin veteen. Sitten uitiin taas ja noustiin laiturille. Se viisiminuuttinen uintiretki on jotenkin jäänyt mieleen. Eipä olisi tarvinnut pitsiä nypläillä niillä kohmeisilla räpylöillä. Hyvä kun sai otteen laiturin tikkaista ja pääsi kiipeämään ylös.

Mutta taasko eksyin aiheesta. Olimme siis mökillä ja saunomassa. Niin meni perjantai-ilta. Lauantain aloitin heräämällä aikaisin, siis ennen kahdeksaa. Aamupalan (ruisleipää ja hirvisäilykettä) jälkeen pukeuduin metsävaatteisiini ja lähdin metsään hiippailemaan. Tarkoitukseni oli kartoittaa talven aikaisia tuhoja ja tietenkin tarkkailla luontoa. Tein melkoisen lenkin, kävellen välillä tietä pitkin ja sitten taas metsän siimeksessä. Tapasin lenkilläni myös mökkinaapurimme ja sorsastuskaverini. Sain kuulla lähistöltä löytyneen karhun jälkiäkin taas kerran. Susista ja ilveksistäkin oli ollut talven aikana havaintoja. Onpa noita petoja joskus vieraillut myös mökkitontillamme. Itse en kuitenkaan ole sellaisia vielä bongannut.

Tällä kertaa metsäkävelyni oli melko tapahtumaköyhä, mainittavin lintubongaukseni taisi olla käpytikka tai pari. Jäljistä päätellen metsässä kuitenkin majailee hirviä ja valkohäntäpeuroja. Metsäkauriista en ole varma, peuroilla voi olla vasoja, jotka olivat jättäneet pienet sorkanjäljet. Positiivista metsässä oli kuitenkin se, etteivät myyrät olleet syöneet kaikkia kuusentaimia. Vielä niitä oli jokunen vihreänä.

Päästyäni metsästä takaisin mökille, olikin jo aika lähteä anoppia tapaamaan. Kävellessä tuli kuitenkin hiki, joten pakkohan sitä oli käydä taas järvessä viilentymässä ennen lähtöä.  Sitä en kyllä osaa sanoa auttoiko tuokaa pitemmän päälle, sillä päivästä tuli helteinen. Autossa tuli siis taas hiki melko pian lähdön jälkeen.

Palattuamme taas mökille, lähdimme hieman soutelemaan. Otin mukaani myös virvelin ja yhden hyväksi kokemani vieheen. Rakas vaimoni asettui airoihin ja minä istuin veneen perälle. Edetessämme pitkin lahden pohjukkaa viskelin uistinta sinne tänne. En kovin suuria odotuksia asettanut tälle kalastuskerralle. Päivä oli varsin kuuma, eikä muistaakseni sellaisina päivinä kalat välttämättä jaksa syödä.

Erään kaislikon reunalla kuitenkin kala erehtyi nappaamaan uistimeen kiinni. Tunsin sen tempoilevan siiman päässä. Ryhdyin kelailemaan siimaa puolalle pikkuhiljaa. Koko ajan tuntui melko voimakasta tempoilua. Sitten kävi se perinteinen pikkuvirhe. Päästin siimaa hieman löystymään vavan kärkeä liikauttamalla. Kala otti tilaisuudesta vaarin ja päätti hylätä uistimeni. Tietenkin tunsin heti kalan päässeen irti ja jouduin kelaamaan tyhjän uistimen veneeseen. En edes päässyt näkemään millainen vonkale siiman päässä kävi. Voimaa sillä kuitenkin oli, mutta joskus pieni hauki vastustaa isoa enemmän. Siitäkin olen joskus saanut kokemusta.

Harmittihan se, kesän ensimmäisen kalansaaliin kadottaminen. Ei tarttunut toista kertaa, vaikka yritin houkutella. Eikä muuten edes yrittänyt mikään muukaan kala enää sinä päivänä. Palailimme mökille saunan lämmitykseen. Vesikin oli päivän aikana lämmennyt useita asteita, joten uiskentelu oli jo mukavampaa.

Niin – tokihan sain taas käsivarteni ja niskani punoittamaan vesillä.

Märkä metsä

Helteinen viikonloppu vaihtui melko pikaisesti sateeseen. Sateesta huolimatta kävin tänään suunnistamassa. Tai eksymässä, ihan kuinka vain. Mikään yleisömenestys ei tainnut tämä päivä olla Mynärasteilla. Välillä satoi melkoisesti, eikä tuulikaan oloa helpottanut. Vielä kun lämpömittari oli nippa nappa kymmenen asteen paremmalla puolella, ei metsäkävelyni tapahtunut parhaassa mahdollisessa kelissä. Lähdinpä kuitenkin, enhän ole sokerista.

Taas jouduin etsiskelemään ensimmäistä rastia. Minulla tuntuu joskus olevan ongelmana liian kova vauhti. Kuljen rasteista ohi, enkä tarkkaile riittävästi karttaa. Silloin tällöin huomaan myös pitäväni liian tiukasti kiinni kuvittelemastani paikasta. Etsin maastosta kuvitelmaani tukevia seikkoja sen sijaan, että yrittäisin katsoa miten kartta oikeasti esittää maastoa. Tänään kuitenkin onnistuin pikku eksymisistä huolimatta määrittämään paikkani uudelleen, kunhan totesin olevani eri paikassa, kuin kuvittelin.

Lopulta pääsin taas maaliin kierrettyäni kaikki rastit, vieläpä oikeassa järjestyksessäkin. Tosin aivan märkänä. Onneksi kalvopuvut on keksitty. Olin vain pintamärkä, paitani oli kostunut hikoilun seurauksena. Gore-Tex kengistäni huolimatta jalkani olivat sitä vastoin aivan märät. Päättelin sen johtuvan sukan kastumisesta lyhytvartisessa kengässä. Kun sukka kastuu nilkasta, niin hetken kuluttua koko sukka on märkä. Sikäli huonoja ovat tuollaiset puuvillaiset urheilusukat. Pitäisi varmaan hankkia säärystimet.

Rakas vaimoni kysyi tänään lähtiessäni mikä minua oikein vetää suunnistamaan tällaisellakin säällä. Taisi vielä itse arvioida syynä olevan enemmänkin metsä kuin suunnistus. Ja niinhän se taitaa olla. Minkä minä sille voin – minä kun viihdyn metsässä.
___________________________
xSanoin tässä aikuisiällä, sillä lapsenahan sitä tuli lutrattua missä tahansa lätäkössä, vaikka jääpalojen keskellä aina, kun vain oli mahdollista.

by Janne

Ruotsalaisen ylivertaisuuden ylistys

Ei kommentteja

Sain hiljattain päätökseen lukutuokioni Jan Guilloun Madame Terrorin parissa. Minusta Guillou kirjoittaa sujuvasti, vauhdikkaasti ja muutenkin mukaansa tempaavasti. Mutta ne juonet.

Tässä kirjassa Palestiinan tiedustelupalvelu hankkii venäläisten suosiollisella avustuksella huippunykyaikaisen sukellusveneen. Koeajon aikana kuitenkin ilmenee ongelmia palestiinalais-venäläis-englantilaisen miehistön dynamiikassa. Kukapa muukaan voisi pelastaa tilanteen, kuin vanha ystävämme Carl Hamilton, tuo maailman paras tiedusteluasiamies. Hamilton on sitten viime näkemän ylennyt vara-amiraaliksi, ollut Ruotsin tiedustelupalvelun päällikkö, kärsinyt mielenterveysongelmista ja kadonnut.

Eipä kuitenkaan maailman paras tiedusteluasiamieskään kykene piiloutumaan palestiinalaiselta tiedustelulta. Tokihan mies löytyy ja suostuu Palestiinan laivaston komentajaksi, siis komentamaan tuota sukellusvenettä. Alkaa vauhdikas poliittinen ja sotilaallinen sukellusvenejahti ympäri maailmaa. Tokihan lopuksi ruotsalainen merimies miehistöineen koko maailman voittaa.

Maailman (ainakin Israelin ja Yhdysvaltojen) mielipide viittaa siihen, että sukellusvene toimii terroristien tavoin. Maailman mielipiteeseen voidaan kuitenkin vaikuttaa ja tietenkin Carl Hamilton, ruotsalainen kreivi, taitaa sotilaallisten strategioiden ohella myös poliittisen pelin ja mediaan vaikuttamisen keinot. Guillou on valinnut puolensa kirjaa kirjoittaessaan, eikä anna lukijalle juurikaan varaa muunlaiseen ajatteluun, muuten voisi vaikuttaa pikkusieluiselta.

Olen aiemminkin huomannut, että Guilloun maailmassa ruotsalaiset ovat parhaita, mihin tahansa ryhtyvätkin. Elokuvassa Hamilton, joka perustuu kahteen Guilloun kirjaan1, CIA pyytää Ruotsin tiedustelupalvelua apuun, kun venäläinen ryhmä pyrkii salakuljettamaan pari ydinohjusta Venäjältä Suomen ja Ruotsin kautta maailmalle. Siispä ryhmä ruotsalaisia laskuvarjojääkäreitä Hamiltonin johdolla tundralle. Ruotsalaiset hoitivat homman ja estivät ryhmän aikeet. Kulkivat toki Suomen kautta suomalaisten rajavartijoiden huomaamatta. Tällainen häiritsee tavattomasti tällaista suomalaista Rajavartiolaitoksen virkamiestä. Onhan Suomen ja Venäjän välinen rajaosuus tälläkin hetkellä parhaiten vartioitu pätkä EU:n ulkorajaa. Eikä vartiointia edes tarvinnut kiristää EU:iin liittymisen yhteydessä. Päinvastoin, suomalaiset ovat käyneet opettamassa rajojen vartiointia ympäri Eurooppaa.

Guilloun maailmaan ei tunnu mahtuvan Suomi lainkaan, ainakaan varteenotettavana maana. Sen sijaan hän hämmästelee, miksei Suomessa pidetä hänen kirjoistaan. Minusta tuntuu, että Guillou on kehittänyt jonkinlaisen ruotsalaisen superegon, jonka perusteella Ruotsin ulkopuolella ei ole mitään parempaa. Tiedän kyllä, että ruotsalaisilla on muutamia sotilaallisesti varsin kiinnostavia teknologisia kehitysaskelia. Minua kuitenkin mietityttää sekin, että jos JAS 39 Gripen olisi niin ylivoimainen, kuin Guillou antaa ymmärtää tässä viimeisimmässä Hamilton-kirjassaan, niin miksi ruotsalaisilla on ollut niin tavattoman vaikeaa saada niitä myydyksi?

Tällaisen vuodatukseni jälkeen herää tietenkin kysymys miksi luen Guilloun kirjoja, jos en pidä niistä. Tästähän ei kuitenkaan ole kyse. Kuten jo aluksi totesin Guillou kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Voisi melkein sanoa fiktiota vailla vertaa. Mielikuvituksen puutteesta ei Guillouta ainakaan voi syyttää. Siis varsin viihdyttäviä luettavia. Tosin jos näistä jättäisi pois ruotsalaisuuden ylistyksen, ei paljon jäisi jäljelle.
___________________________
1Nämä kirjat ovat Ingen mans land (suomennettu: Ei kenenkään maa) ja Den enda segern (ei liene suomennettu, en ainakaan löytänyt tietoa sellaisesta)

by Janne

Kiusantekoa

Ei kommentteja

Toissailtana päätin käväistä katsomassa mitä kuuluu eräälle nettiprojektilleni. Joskus viime vuonna testailinWordPress-asennusta tälle samalle palvelimelle, jolla tämäkin blogi on. Tietenkin käytin hieman eri osoitetta ja naapurihakemistoa. Ajatuksenani oli vain tutkailla eri ohjelmapohjia. Unohdin pitkäksi aikaa tuon pikkuprojektini, mutta toissailtana siis päätin taas sitäkin tutkailla.

Kuinka ollakaan, sivu ei auennut. Tutkailin tilannetta hetkisen ja päätin yrittää admin-sivun kautta. Tässä vaiheessa ulkopuolisen silmin olisi ilmeeni varmaankin ollut näkemisen arvoinen. Sivu oli jokseenkin eksoottisen näköinen ja sen otsikon mukaan joku turkkilainen hakkeri oli ollut asialla.

Luonnollisesti otin yhteyttä webhotellipalveluni tukeen ja kyselin hieman lisävinkkiä ongelmaani. Sainkin nopeasti vastauksen, jonka perusteella poistin tuon kyseisen testiasennukseni. Ilmeisesti joku oli jollakin automaattihakusysteemillä käyttänyt olemassaolevaa tietoturva-aukkoa hyväkseen ja tehnyt hieman kiusaa.

Hieman ihmetyttää miksi joku haluaa tehdä tällaista kiusaa muille. Hieman paremmin ymmärrän erilaiset tietovarkaudet ja sen sellaiset. Niissä on sentään jonkinlainen motiivi takana. En tietenkään tarkoita, että hyväksyisin moisen toiminnan. En missään tapauksessa. Yleisesti ottaen vain taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen tms. hyöty luulisi olevan parempi inspiraattori, kuin tällaisen yksityisen ihmisen aikaansaannos. En keksi muuta selitystä tällaiselle, kuin jonkun lapsen tai muuten lapsellisen nörtin onnistumisen murtautumaan suojaamattomaan järjestelmään. Lieneekö tarkoituksena harjoitella vaativampia tehtäviä. Rikollista toimintaa joka tapauksessa.

Onneksi tällä kerralla ei suurempaa vahinkoa sattunut. Poistin vain tietoja, jotka todennäköisesti olisin muutenkin poistanut. Salasanat menivät luonnollisesti uusiksi ja hieman muutakin. Täytyy jatkossa seurailla näitä projekteja hieman tarkemmin, jos vaikka onnistuisin paremmin moiset yritykset estämään.

Yleensäkin minun on vaikeaa ymmärtää lisääntyvää ilkivaltaa. Jos jossain päin Suomea jää auto tien varteen, niin yhden illan se ehkä saa olla rauhassa. Toisen illan tai yön aikana siitä todennäköisesti on jo joku lasi rikottu. Viikon sisään siinä ei ole enää yhtään ehjää lasia, renkaat on varastettu ja loppu ehkä poltettu tai ainakin yritetty polttaa. Muutenkin kaikki julkisesti esillä oleva joko rikotaan tai sitä yritetään tai ainakin töhritään. Mikähän siinä mahtaa olla? Onko vapaa kasvatus mennyt jo niin pitkälle, ettei kotona enää anneta mitään rajoja. Tai jos annetaan niin niitä ei valvota. Minusta on huolestuttavaa, jos kasvatuksen ainoat rajat löytyvät lakikirjasta. Sellainen ei lupaa hyvää tulevaisuutta, kenellekään.

by Janne

Kevätintoa

Ei kommentteja

Viime viikolla päätin vihdoinkin ryhtyä toimiin autotallin järjestelemiseksi. Säätiedotuksen perusteella valitsin päiväksi sunnuntain. Mihin säätiedotusta tarvittiin, saatat kysyä. Siihen on helppo vastata. Autotalli on niin täynnä tavaraa, ettei siellä järjestelemisestä tule mitään. Missään ei ole vapaata tilaa laittaa järjesteltäviä esineitä tilapäisesti. Tavarat piti siis kantaa ulos. En toki kantanut kaikkea pihalle, vain sen verran, että pääsin jotain tekemään.

Sain jokin aika sitten kaveriltani keittiöremontin vuoksi käytöstä poistettuja kalusteita. Kuinka ollakaan, ovet olivat hyvin samankaltaiset, kuin omasta keittiöstämme autotalliin siirretyissä kalusteissa. Saatuani riittävästi tilaa lattialle, sain kaapit seinään kiinni. En valmistautunut niin hyvin työhöni, että olisin hankkinut työtason. Jotain piti kuitenkin keksiä, joten tovin mietittyäni päätin tehdä tilapäisen työtason autotallissa olleista lastulevystä ja vanerilevystä. Minulla kun oli yksi täysi levy kumpaakin, tosin vain 11 mm vahvuisia. Niillä oli siis pärjättävä.

Halkaisin levyt ja katkaisin toisesta puolikkaasta sopivan pätkän. Laitoin ensin lastulevyn kaappien päälle tasoksi ja siihen päälle vanerin. Ruuvasin paketin kasaan. Katselin aikaansaannostani ja päättelin, että tilapäisratkaisusta taisikin tulla pysyvä. Ei näyttänytkään huonolta tuo yhdistelmä. Tuin vielä pari kohtaa, joissa ei kaappia ole ja totesin olevani valmis. Todennäköisesti kuitenkin vielä jossain vaiheessa lisään tasooni yhden kerroksen, joko filmi- tai vesivaneri voisi toimia työtasopintana paremmin, kuin nyt käyttämäni havuvaneri.

Saatuani kaapiston kuntoon virittelin vielä katon rajaan tuet laudoille, joita autotallin lattia oli puolillaan. Yllättävän pienellä työllä sain aikaan uskomattoman paljon vapautettua lattiapinta-alaa.

Tähän vaiheeseen päästyäni olikin kello jo niin pitkällä, etten voinut enää juuri muuta tehdä, kuin kantaa tavarat pihalta sisään. Loppujen lopuksi siis ei vieläkään voi sanoa autotalliani siistiksi, mutta uskoisin käänteen parempaan tapahtuneen. Enää ei tarvitse kiipeillä tavaroiden päällä jotain löytääkseen. Jossain vaiheessa pitää mennä jatkamaan. Voi olla. ettei seuraavalla kerralla tarvitse kantaa tavaraa pihallekaan, vaan voin oikesti ryhtyä järjestelemään tavaroita. Juhlan kunniaksi avasin blogiini uuden aiheen: autotalli. Näin voin lukijoideni kanssa seurata muuttuuko autotallin tila mihinkään.

Metsässä taas

Eilen oli taas Mynärastipäivä. Kävin siis eksyttämässä itseäni. Valitsin taas lyhyehkön radan. Alku sujui hyvin aina kolmosrastille saakka. Siitä kävelin ohi muutaman metrin päästä aivan huomaamattani. Päädyin muutaman kymmenen metrin päähän, kun aloin hieman ihmetellä missä olen. Tovin tarkemmin karttaa ihmeteltyäni löysin rastin ja lähdin kohti seuraavaa. Neljäs rasti löytyi helposti ja kävelin sinne melkein suoraan. Sitten alkoikin varsinainen eksyminen.

Nelosrastilta lähdin lievästi väärään suuntaan. Vasta kotona karttaa tutkimalla pääsin selvyyteen, missä olin kulkenut. Noin puolivälissä neljännen ja viidennen rastin välillä olin taas kartalla ja pääsin taas oikeaan suuntaan. Kunnes kiersin erästä mäkeä hieman liikaa ja lähdin taas väärään suuntaan. Huomasin virheeni vasta kun huomasin ojan, jota ei pitänyt olla siinä, missä mielestäni olin. Taas tutkiskelin karttaa ja jatkoin pienen matkan kohti erästä mäkeä. Sen juurella päätin taas tietää sijaintini ja kävelin viidennelle rastille.

Loput kaksi rastia löytyivätkin helposti ja ellei jyrkkiä kallioita olisi tarvinnut väistellä, olisin voinut kävellä rasteille suoraan. Sain siis tälläkin kerralla radan kierrettyä lähes kunnialla. Nyt jo olen huomannut parannusta kartanlukutaidoissani, eksymisistä huolimatta. Löysin kuitenkin itseni kartalta lopulta.

Luettua

Viime aikoina en ole kirjoittanut lukemistani kirjoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi lukenut mitään. Olen lukenut paljonkin, en kuitenkaan mitään klassikoita. Ellei sitten Agatha Christien dekkarit kuulu siihen sarjaan 😉

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark T. Sullivanin Peurariitti. Päästyäni siinä kunnolla alkuun en lopulta malttanut laskea sitä käsistäni. Brittiläiseen Kolumbiaan (siis Kanadaan) sijoittuva romaani oli varsin hyvin kirjoitettu. Metsästäjäjoukkio siirtyy lentokoneella tiettömän taipaleen taakse metsästysmajalle loppusyksystä. Valkohäntäpeuran metsästys alkaa hyvin, kunnes eräs oppaista löytyy kuolleena. Kuolemaa ei tarvitse epäillä luonnolliseksi, vaan se on ilmiselvästi tarkoituksellinen. Opas on metsästetty.

Päähenkilö on minä-muodossa tarinaa kertova nainen. Hänessä virtaa intiaaniveri ja isä on opettanut hänet jäljittämään riistaa. Hän pystyy jäljistä kertomaan, ettei tekijä kuulu tähän pieneen ryhmään. Seuraavan ruumiin jälkeen päähenkilö päättää lähteä jäljittämään tappajaa. Välillä on epäselvää kuka metsästää ketäkin. Jännitys tiivistyy, mutta kirjoittaja ei päästä tunnelmaa latistumaan. Myös loppuratkaisu on mielenkiintoinen. Lukija ei voi etukäteen arvata tekijää, vaikka pienen pieniä vinkkejä matkalla annetaankin. Lopulta tapahtumat ovat varsin uskottavia, ainakin suurimmalta osin.

Tällä hetkellä minulla on työn alla Jan Guilloun viimeisin Carl Hamilton kirja Madame Terror. Ja juuri kun olen ajatellut, ettei Guillou jatkaisi näitä uskomattomia ruotsalaisspesialistisotilaan tarinoita, niin törmään sellaiseen Raision kirjastossa. En voinut itselleni mitään, oli pakko ottaa tuokin kirja luettavaksi. Jotenkin ruotsalainen ja sotilas ei minusta tunnu yhteenkuuluvalta, mutta viihteellistä fiktiota nämä Guilloun agenttitarinat ovat aiemmin olleet. Huumorin kannaltahan ne tietenkin pitää ottaa. Ehkä pääsen tästäkin vielä yli.