Avainsana: jaarittelua

Maaliskuun idus, taas

Tasan vuosi sitten kirjoitin maaliskuun iduksesta. Taas tuo hetki on käsillä. Kovin synkkä päivä näyttää tänään olevan. Ei paista aurinko, vaikka taidammekin jo pikkuhiljaa siirtyä kevääseen. Lumi, jota välillä täälläkin satoi reippaasti, alkaa sulaa pois. Tänä talvena taisi olla melkoisesti enemmän lunta kuin viime vuonna. Olen ainakin joutunut kolan varteen tarttumaan useampaankin otteeseen. Viime talvena taisin tehdä lumityöt kertaalleen, tai sitten se oli edellistalvena. Kuka näitä enää muistaa.

Aika rientää linnun lailla, eli siis lentää. Tempus fugit, sanoisi roomalainen. Välillä tuntuu, ettei kyydissä pysy. Lapsena vain kesä kului nopeasti, nykyisin tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Rakas vaimoni sanoi jokin aika sitten kuullensa teorian, miksi näin aikuisena ajan kuluminen tuntuu nopeammalta kuin lapsena. Jokainen elämämme uusi päivä, viikko ja kuukausi on suhteessa pienempi osa elämästämme ajasta. Lapsen elämässä viikko on suhteessa sama kuin vanhalla ihmisellä kuukausi, jos verrataan kokonaisiän ja tuon viikon suhdetta. 10-vuotias on elänyt noin 520 viikkoa tai 120 kuukautta, 40-vuotias puolestaan on kahlannut läpi 2080 viikkoa ja 480 kuukautta. Matemaattisesti laskettuna siis noin 43 vuotta ja 4 kuukautta eläneellä on kuukausia sama määrä kuin 10-vuotiaalla lapsella viikkoja. Ei siis ihme, että vauhti kiihtyy.

Ei kylläkään pitäisi ajatella moisia, siinä saattaa pää mennä sekaisin jossain vaiheessa.

Ensi perjantaina on taas kevätpäivän tasaus. Vielä kuitenkin suunta on valoa kohti.

Taas täällä, pitkästä aikaa

Olin tänään jälleen toteuttamassa itseäni kansalaisopiston puutyöryhmässä. Yritän helpottaa kirjahyllytilannettamme rakentamalla yhdenlaista viritystä hyllyksi. Tarkoituksena on saada aikaan kaksirivinen hyllykkö, jossa etummaisena oleva kapea osa liikkuu sivuttain. Näin pitäisi valmiissa hyllykössä olla hyllymetrejä noin puolitoista kertaa hökötyksen kokonaisleveyden verran.

Monesti projektini viivästyvät syystä tai toisesta. Niin tälläkin kertaa, aloitin nimittäin tämän rakentelun jo vuosi sitten. Nyt olen kuitenkin rakennellut tässä välissä joitain muita, hieman pienempiä juttuja. Kuten se kello, josta viimeksi kirjoitin, sekä se trofeetausta.

Olen huomannut, että monet projektini ovat päätyneet lähes valmiiksi, mutta pintakäsittelyosasto voisi tehostaa toimintaansa. Niinpä minulla on erinäinen määrä kaikenlaisia juttuja, jotka pitäisi vain ottaa ja maalata, lakata tai öljytä. Nämä siis siellä autotallissa, joka aina silloin tällöin putkahtaa esiin näissä jorinoissani. Jostain kumman syystä en vain saa aikaiseksi ryhtyä työhön. Lienee siis syytä ottaa itseä niskasta ja tehdä asioille jotain.

Olen varmaankin jo aiemminkin kirjoittanut tästä, mutta täytyy taas todeta tuollaisen pikku nakertamisen tekevän hyvää stressaavan työpäivän päätteeksi. Muut murheet unohtuvat, kun miettii mihin kohtaan reiän tekisi, ettei kauheasti tulisi tössittyä. Tuleehan niitä susia kuitenkin tehtyä, vaikkei edes yritä, ainakin silloin tällöin. Yllättävän monet mokat saa kuitenkin paikattua tai sitten muuten peitettyä. Olen kuitenkin sen verran perfektionisti, että harmittaa, vaikkei virhe näkyisikään. Tietoisuus virheen olemassaolosta häiritsee joskus niin raskaasti, että pitää aloittaa työ alusta.

Toivottavasti saan jatkossakin pidettyä varani, ettei stressinpoistoksi tarkoitetusta harrastuksesta tule lisää paineita 😉

Välityö

Viime tiistain puutyöiltaan valmistautuminen jäi hieman myöhäiseksi. Saatuani hirvensarvien taustalevyn valmiiksi, piti taas miettiä mitä seuraavaksi. Ajattelin jatkaa jo viime keväänä aloittamaani hyllyprojektia. Mutta kuinkas kävikään – autotallin (yllättävä) epäjärjestys esti ajatukseni. Hyllyprojektin osat ovat siellä täällä muiden keskeneräisten projektieni seassa. Olin jo muutenkin myöhässä kansalaisopiston mukavasta puuhatuokiosta, joten jotain piti keksiä mahdollisimman nopeasti.

Muistin silloin erääseen autotallin laatikkoon jemmaamani vanhan puisen juustotarjottimen. Olen jo pitkään tätäkin projektia suunnitellut, eli ei muuta kuin puupyörylä ja työkalupakki kainaloon ja viuhahdin Tavastilan koulun käsityöluokkaan. Kotvasen aikaa mietittyäni ja mittailtuani päätin mihin kohtaan teen reiän puupalaseeni. Kutakuinkin keskelle sen yritin porata. Seuraavaksi jyrsin pyörylän takapuolelle sopivan kokoisen kolon. Kokeilin vielä sopivuuden ja ryhdyin hiomaan entistä juustolautaa. Mahonginpunertavan pinnan alta paljastui monivivahteinen puunsyykuvio ja vieläpä hieman valkeaakin. Olin positiivisesti yllättynyt löytyneestä väristä.

Kotiin päästyäni vielä lakkasin pyörylän. Keskiviikkona lakkasin sen vielä toiseen kertaan. Asensin koneiston koloonsa, liimasin muutaman muovinpalasen pintaan ja kas, kello oli valmis. Vaikka kellon koneisto onkin uusi, niin kaipa tuota silti voi pitää jonkinlaisena kierrätyskellona. Onhan sen perusosa, eli tausta ollut joskus aivan muunlaisessa käytössä. Nyt voimme rakkaan vaimoni kanssa tihrustaa aikaa seinäkellosta myös työhuoneessamme.

Salamavalon heijastus tuossa kuvassa ehkä hieman häiritsee, mutta parempaakaan kuvaa en nyt saanut otettua. Ehkäpä joku toinen päivä.

 

Ilman sarvia ja hampaita

Vääntelen taas suomenkieltä mieleni mukaisesti. Otsikossani esiintyvä tokaisu yleensä tarkoittaa aivan jotain muuta kuin nyt aion kirjoittaa.

Siis: ilman sarvia ja hampaita metsästäjän seinä näyttää tyhjältä. Sain siis vihdoin ja viimein sarvet seinälle. Hirvensarvien taustalevyyn upposi enemmän aikaa kuin kuvittelinkaan. Siinäpä olikin sitten hyvä kohde testailla uutta digikameraa. Vanhan, mutta uskollisen Panasonicin kaveriksi hankittiin uusi Olympuksen digipokkari. Uusi kamera on kooltaan puolet vanhasta, mutta siinä on silti huimasti enemmän pikseleitä ja muitakin ominaisuuksia. Sen kanssa voisi vaikka sukeltaa, niin ainakin lupaavat.

Tässä pieni näyte uuden kameran otoksista:

16.11.2008 kaatamani hirven sarvet vihdoin seinällä. Tämähän oli se metsästysurani ensimmäinen hirvi.


Pikkupeuran sarvien taustalevyyn laitoin hieman väriä ja sarvet hirvensarvien viereen seinälle. Nämä sarvet ovat vierailleet sivuillani jo aiemminkin. Tämä peura oli ensimmäinen sarvipäinen peurani sekä ensimmäinen lapsuuteni maisemista saamani.

Joku voisi sanoa, toki ilman sarvia ja hampaita, nähneensä isompiakin sarvia seinällä, eikä ihan väärässä olisikaan. Nämä minulla kuitenkin on ja ne nyt ovat seinälle päätyneet. Aika näyttää millaisia sarvia ja hampaita seinälle vielä ilmestyy.

Sitaatti

Päivän sotaisa sitaatti löytyy Conn Igguldenin Tasankojen Susi-kirjasta, josta viimeksi kirjoitin:

Suurin ilo, jonka mies voi kokea, on kukistaa vihollisensa ja häätää heidät altaan. Ratsastaa heidän hevosillaan ja riistää heidän omaisuutensa, nähdä heille rakkaiden kasvoilla kyyneliä kuin kastehelmiä ja rutistaa heidän vaimonsa ja tyttärensä syliinsä.
– Tsingis-kaani

Ei voi muuta todeta, kuin että karski kaveri tuo kaani, vaikka ei kai sitä muuten maailmaa vallattaisi. Muinaiset roomalaiset olisivat varmaan todenneet: ”O tempora, o mores”, jos olisivat vielä olleet voimissaan.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuosi vaihtui. Hieman ennen vuodenvaihdetta sain kirjata itselleni uuden ikävuoden. Voin sanoa olevani 60-luvun lapsia, elinhän sentään kokonaista kolme päivää tuota vuosikymmentä. Tänä vuonna tulee siis jo 40 vuotta täyteen.

Tähän vuodenvaihteen aikaan näyttäisi myös osuneen talven alkaminen. Ainakin pakkanen on saapunut ja eilen satoi myös lunta. Nyt on maa valkoinen, vihdoinkin.
Juhlan kunniaksi otin päivällä kuvan tontillamme olevasta vesakosta.

 

Peuroja livenä ja virtuaalisena

Myöhäiseksi jäi tämän kauden peurasaaliin avaus, mutta eilen vihdoin onnistuin. Jokusen tunnin ehdin palella kopissa, pakkasta kun oli ihan riittävästi. Mittaria en katsonut, mutta kuvittelisin elohopean jääneen 10 pakkasasteen alapuolelle. Hämärä alkoi jo laskeutua, kun viisi peuraa hipsi etusektoriini. Tuota porukkaa verotin yhdellä. Olisin voinut toisenkin ampua, muut kun jäivät keskelle peltoa hämmästelemään tapahtunutta. Ajattelin kuitenkin jatkaa metsästystä toisella kerralla. Ei tainnut se yksi peura tajuta seisseensä melkoisen tovin keskellä tähtäinristikkoa. Käytin valtaani tällä kertaa sen osalta elämän puolesta ja jätin sen toistaiseksi juoksentelemaan. Unohdin kyllä kokonaan taas sen yhden psykologin, jonka mielestä me metsästäjät olemme raivohulluja tappajia. Ehkä siis olisi pitänyt ampua ne kaikki peurat samaan kasaan. Virheitä sattuu itsekullekin.

Sain joululahjaksi rakkaalta vaimoltani tietokonepelin: Deer hunter – the 2005 season. Nimensä mukaisesti siinä metsästetään – yllätys yllätys – peuroja. Olen viettänyt sen parissa useammankin tunnin ja saanut saaliiksi melkoisen määrän virtuaalipeuroja. Siinä pelissä viehättää hienosti tehty grafiikka. Varsinkin eläimet on tehty varsin hyvin, ne jopa välillä raaputtavat takajalallaan korvan taustaa, aivan kuin oikeat. Ainoastaan pelin metsäkauris on hieman aneeminen ainakin sarvien osalta. Oikealla kauriilla kun on melkolailla kauniit sarvet. Tosin niiden mallintaminen kunnolla voisi olla valtava haaste – niin ohjelmalle kuin näytönohjaimellekin. Mielenkiintoinen peli kuitenkin on – ainakin näin metsästäjälle.

Joulua odotellessa

En nähtävästi ole saanut itseäni aktivoitua kirjoittamaan. Pitänee miettiä jonkinlaista uudenvuodenlupausta tai jotain.

Joulu on tulossa nopeammin kuin uskoisikaan. Minulla on vielä yksi työpäivä ennen ansaittua vapaata. Joululomani onkin hieman pidempi, olen viikon lomallakin vuoden vaihtuessa. Olenkin taas loman tarpeessa.

Jouluvalmistelut ovat hyvässä vaiheessa. Jääkaappi on täytetty Jouluksi tarkoitetuilla tarpeilla. Meillä ei syödä ”perinteistä” Jouluruokaa. Kalkkunarulla on, mutta lisukkeet eivät ole standardisuomalaisen jouluapetta. Ei ole kinkkua, rosollia eikä laatikoita. Eikä kyllä tarvitsekaan, sain niitäkin riittävästi taannoin työpaikan pikkujouluissa. Olemme rakkaan vaimoni kanssa kehittäneet itsemme näköisen juhlapöydän Jouluksi ja hyvä niin.

Tarvittavat lahjat on hankittu ja paketoitu. Eilen hain kuusenkin jo autotalliin kuivumaan. Se hyvä puoli on maalla asumisessa, että joulukuusia kasvaa omalla tontilla. Eipä ole monenakaan vuonna tarvinnut kuusta ostaa täällä asuessamme.

Einsteinin mukaan kaikki on suhteellista. Olen samaa mieltä ainakin ajan suhteen. Tuntuu siltä kuin olisi vasta muutama päivä kesästä. Mahtaako johtua iän karttumisesta vai mistä, kun aika tahtoo rientää turhankin nopeasti. Aina joskus muistuu mieleen lapsuuden päivät, jolloin aika riensi vain kesäisin. Syksyllä ja keväällä aika suorastaan mateli. Koulussa Joulun tai kesän odotus oli välillä yhtä tuskaa, tuntui ettei niitä koskaan tule. Nykyisin taas tuntuu ettei Joulun ja Juhannuksen välillä ole montaakaan päivää. Keväällä on tietysti Pääsiäinen, mutta syksyllä ei sitäkään.

Pian pääsee rauhoittumaan.

Oikein Rauhallista Joulua lukijoilleni (molemmille)

Paniikkia

Vietimmerakkaan vaimoni kanssa eilen kulttuuripitoisen keskiviikkoillan käväisemällä Turun kaupunginteatterin Sopukassa näytelmää katsomassa. Mika Myllyahon kirjoittamaPaniikki antoi enemmän kuin etukäteen kuvittelinkaan. Tosin lukaisin näytelmän esittelyn vain pikaisesti lippuja varatessani jokunen viikko sitten, joten kovin syvällistä ennakkoluuloa minulla ei ollut.

Paniikki käsittelee hauskasti ja elävästi kolmen miehen ongelmia ja suhtautumista niihin. Miehet ovat periaatteessa kovin erilaisia: Max – graafinen suunnittelija, Leo – insinööri ja Joni – television törkyohjelman juontaja. Joni ja Max ovat veljeksiä ja Leo on heidän lapsuudenkaverinsa, koulussa ja partiossa on tehty yhteistä historiaa. Koko näytelmä sijoittuu Maxin asuntoon.

Alussa Leo ilmestyy Maxin oven taakse aamuyöllä hirvittävässä kaatokännissä. Max yrittää saada miehen poistumaan, jotta saisi nukuttua. Leo kuitenkin nukahtaa lattialle, mikä saa Maxin luovuttamaan. Aamulla Leo saa krapulassa kerrottua olleensa lähdössä työmatkalle Berliiniin, kun lentoasemalla tuli ”pakokauhu”. Hän siis hakeutui baarin kautta Maxin luokse. Kotiinkaan ei voinut mennä puolison, Marin, kehotettua miestä hieman miettimään elämäänsä. Leo on siis henkilökohtaisessa kriisissä, jossa Max ja osaltaan Jonikin suostuvat auttamaan. Tämän ongelmavyyhdin purkamisen aikana selviää, ettei Leo ehkä olekaan kolmikosta ainoa, jolla on ongelmia.

Vakavasta aiheestaan huolimatta piti välillä kuivailla silmiä. Nauratti nimittäin ajoittain aivan tosissaan. Minusta näyttelijät onnistuivat todella hyvin. Ei tullut tunnetta näyttelijöistä, vaan että todellakin ihan oikeat Joni, Leo ja Max olivat edessämme.

Pidän Sopukan kaltaisesta pienestä ja intiimistä näyttämöstä. Lavastaja joutuu koville pienessä tilassa. Hyvin pienellä rekvisiitalla oli kuitenkin onnistuttu luomaan elävä huone, keittokomero ja näytelmälle tärkeäksi osoittautunut kylpyhuone. Kylpyhuoneen seinänä käytetty lasi toimi hyvin, välillä se oli peili ja kylpyhuoneen ollessa valaistu se oli ikkuna. Myös suuri taulutelevisio oli merkityksellinen osa lavastusta. Viherkasvi, pari tuolia, sohva, pari suurta tyynyä ja pieni baarikeittiö täydensivät huoneen. Hyvällä valaistuksella tällainen kokoonpano saatiin ilmeikkääksi ja monipuoliseksi.

Minimalistisella kalustuksella saadaan huomio kiinnittymään enemmän näyttelijöihin. Viime vuonna Tampereella katsomassamme Fundamentalisti-näytelmässä kalustukseen kuului tuoli, sohva ja puhujalava. Ja uskomatonta kyllä – se toimi hienosti kahden näyttelijän esityksessä. Toki valaistuksen onnistuminen osaltaan toi silloinkin lisää ulottuvuutta.

Ensi vuonna Turun ohjelmistoon tulee saman kirjoittajan ”tunne-trilogian” toinen osa,Kaaos, joka kertoo kolmen naisen elosta. Saattaa siis tulla eteen toinenkin kulttuuri-ilta ennen kesän saapumista.

Sunnuntai

On mukavaa viettää taas vaihteeksi viikonloppua kotona. Vaikka nautinkin metsässä kulkemisesta ja sen sellaisesta, niin koti on silti aina koti. Vaihtelua se on sekin, ettei tarvitse tehdä juuri mitään.

Olen viihdyttänyt itseäni kirjastosta lainatuilla Asterix-sarjakuvilla. On hauskaa todeta, miten yllättävän paljon sitä muistaa lapsena luetuista asioista. Toki näin vanhemmalla iällä sarjakuvaa lukee hieman eri tavalla kuin lapsena, mutta viihdyttävää se on kuitenkin. Tosin on hieman noloa kirjastossa notkua sarjakuvahyllyn vieressä, kun polvenkorkuiset tulevat samoja opuksia ihmettelemään. Enpä kuitenkaan siitä välitä.

Vakavampaakin asiaa olen toki hieman yrittänyt lueskella. Jokin aika sitten luin Ian McEwanin kirjoittamat kirjat Rannalla ja Lauantai. Ihan kiintoisaa luettavaa nuokin olivat. Tällä hetkellä työn alla on Karin Ehrnroothin isästään kirjoittama kirja. Ehkä kirjoitan siitä pari sanaa, kunhan pääsen loppuun.

Tilannetiedotus

Nyt aion kirjoittaa muutaman viimepäivän tapahtumista, joilla ei tosin ole maailmanlaajuista merkitystä. Tuskin edes maanlaajuista. Omassa mikrokosmoksessani ne tosin ovat olleet ajankäyttöä lähes parhaimmillaan.

Lauantaina vietin päivän metsässä. Meillä oli vielä naapuriseuran kanssa yhteisjahti. Eräs ajomies pääsi näkemään hirven, mutta kukaan ei saanut ammutuksi mitään. Itse näin passissa seistessäni vain pari peuraa. Ajomiehenä näin jäniksen. Hetken aikaa seurailin myös ilveksen jälkiä, kun ne sattuivat ajomme suuntaan kulkemaan. Jahdin päätyttyä menin vielä peurapassiin. Koeajoin valmistamaani kyttäysjakkaraa. (Sain kaverilta hyvän puolivalmisteen, jonka sitten viimeistelin.) Jakkaralla istutaan parin metrin korkeudessa puuta vasten. Hyvin tuntui toimivan, vaikken peuroista nähnyt vilahdustakaan. Kelillä saattoi olla vaikutusta. Syksyn ensimmäisiä pakkasia ja lumi vasta satanut. Jotkut sanovat etteivät peurat tahdo sellaisella ilmalla paljon liikuskella. Jossain päin kuitenkin kuului laukaus tai pari, joten ehkä joku muu pääsi peuran kanssa lähikontaktiin. Sellaista on metsästys, joskus tulee saalista toisinaan taas ei.

Sunnuntain vietin hyödyllisesti. Nukuin lähes koko päivän. Oli ilmeisesti hieman kertynyttä univelkaa. Olisi ollut mahdollista lähteä myös hirvimetsälle, mutta tällä kertaa jäi väliin.

Maanantaina oli vapaapäivä. Vietin sen hyödyllisesti nukkumalla puoleen päivään. Ilmeisesti oli vieläkin univelkaa. Herättyäni lähdimme rakkaan vaimoni kanssa käymään Raisiossa Myllyssä ostoksilla. Palattuamme totesin lunta olevan pihassa niin paljon, että auton pohja oli jättänyt jäljet ajoreitille. Siispä kola käteen ja ulos heilumaan. Pari tuntia vietinkin taas rattoisasti lunta lykkiessä. Joku joskus kysyi, miksen ole pyytänyt jotakuta lähistön traktorin omistajaa apuun lumen siirtämisessä. Minulla on yleensä vastaus valmiina. Kuntoni ei parane, jos katselen keittiön ikkunasta pullaa mussuttaen, kun piha puhdistuu. Otan siis lumityöt kuntoilun kannalta. Hyvin siinä hiki tuleekin, varsinkin kun lumi on niin kosteaa kuin se taas oli.

Tänään tiistaina olin taas töissä, ei siitä sen enempää. Kotiin päästyäni rakas vaimoni oli valmistanut ruokaa, varsin maistuvaa kuten yleensä. Aterioinnin jälkeen siirryin taas puutöiden ihmeelliseen maailmaan. Tänään höyläsin hieman koivulautaa ja liimasin ne levyksi. Tarkoituksena olisi valmistaa siitä hirvensarville taustalevy. Katsotaan mitä siitä sitten lopulta tulee. Saatuani levyn liimaukseen teroitin muutamia taltoistani koulun hyvälläTormek-tahkolla. Sen jälkeen jatkoin talttalaatikkoni viimeistelyä. Siis sen josta taisin viikko sitten kirjoittaakin. Tekemäni taustalevyn puu on muuten samaa koivua, kuin tuo laatikko. Tai siis samanlaista alkuperää, en voi olla varma onko puu sama. Siis lapsuudenkodin maisemista. Puu on siis kasvanut vain muutaman kilometrin päässä hirven kohtaloksi koituneesta metsästä.

Puutöistä kotiuduttuani avasin tietokoneeni ja lopun voitte ehkä arvatakin.