Avainsana: kirjallisuus

by Janne

Mieleni minun tekevi

Ei kommentteja

Se on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
”Tieän mä tiaisen synnyn,
tieän linnuksi tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen ve’en kalaksi.
Rauan tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,
tulen polttaman pahaksi.”

Näilläkin sanoilla yritti Joukahainen esittää olevansa kova jätkä Väinämöisen edessä. Ottipa kuitenkin vaka vanha Väinämöinen ja lauloi nuorukaisen suohon. Väinämöinen tunsi syntyjä syviä huomattavasti Joukahaista paremmin.

Näin Kalevalan päivän kunniaksi on mukava hieman muistella noita Lönnrotin kansalliseepokseksemme kasailemia runoiluja. Kalevalasta minulla on yleensä päällimmäisenä lapsuudenmuistona olevat koulutelevision lähettämät animaatiot, joissa paperista revitty vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, leukojaan heilutteli.

Kalevalaa paljon hauskempi kirja on Jari Tammen kirjoittama Kalevan solki. Siinä Tammi saa Kalevalan runot elämään kirjoittamalla tarinan, joka voisi olla vaikka tarina Kalevalan runojen syntytapahtumista. Ehkä siis Tammi voisikin sanoa kalevalaisittain vaikka jotenkin näin:
”Tieän mä Kalevalan synnyn,
tieänpä runoiksi Kalevalan,
tarinoiksi varsin kerrotuiksi,
lauletut kirjaksi kerätyksi.”

Enpä tiedä olisiko minusta tuollaisia runoja rustaamaan, tämäkin tuli jostain yhtäkkiä. Ehkä joku muu voisi keksiä paremmankin.

Kalevalaa en muuten olekaan pitkään aikaan lueskellut, ehkä pitäisi. Sen sijaan olen lueskellut paljon kevyempää ja viihteellisempää kirjallisuutta. Viimeisimpänä Isabel Allenden kirjoittaman Zorron tarinan. Se on viihteellinen tarina legendan synnystä varsin mukaansatempaavasti kirjoitettuna. Zorro syntyy nuoren pojan mielikuvituksessa ja kehittyy ajatuksesta todelliseksi.

Opinpa vielä tuosta kirjasta, espanjaa kun en osaa, zorron tarkoittavan kettua. Oppia ikä kaikki, sanovat vanhat ja viisaat.

by Janne

Paluu arkiseen aherrukseen

Ei kommentteja

Niin saatiin taas päätökseen yksi kesäloma. Tänään olin toista päivää töissä. Eilisilta menikin taas vaihteeksi Porissa käynnin vuoksi hieman pitkäksi. Yritän palailla myös teekkarin askareisiin, eli opintojen pariin. Varovaisesti aloitellen otin taas pari kurssia tähän alkusyksyyn.

Kesälomani puolivälissä kirjoittelin, etten ollut loman alkupuolella tehnyt juuri mitään järkevää. Yhtä tehokkaasti jatkoin lopunkin loman, olihan se jo alkanut niin mukavasti. Hieman toista viikkoa vietin mökillä Kaakkois-Suomessa. Siellä sentään sain jotain tehtyäkin. Sain ruohonleikkurin käyntiin ja siis ruohoa hieman lyhenneltyä. Viime kesänä tehdyn polttopuupinon sain sateelta suojaan. Raivaussahan kanssa olisin mennyt metsään riehumaan, jos sen olisin saanut käyntiin. Pari kolme päivää sitä yritin, enkä onnistunut. Purin sitä pariin otteeseen (siis irrottelin osia, en käyttänyt hampaita), mutta ei sekään auttanut. Tänään sain ilmoituksen, että ovat saaneet sen jäljiltäni korjattua pienkonekorjaamolla.

Parasta antia lomalla oli kuitenkin taas kerran 20.8. sorsastuksen aloitus. Innokkaina läksimme jälleen naapurin isännän kanssa järvelle veneellä puolenpäivän aikaan. Into tosin laantui melko pian, kun havaitsimme järveltä puuttuvan sinisorsat lähes tyystin. Pullasorsia kyllä näkyi pitkin mökkirantoja, mutta sinisorsia vain yksi. Sekin lähti lentoon niin kaukaa, ettei tullut edes mieleen haulikkoa kohotella. Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme vielä toisenkin kerran soutelemaan, mutta eipä niitä sorsia vieläkään montaa näkynyt. Siitä yhdestäkin ammuin ohi. Pitää kyllä ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tosissaan harjoittelemaan tuota haulikon käyttöä, miten vain saisi harjoiteltua veneessä istuen ampumista? Päätimme sitten antaa niiden pullasorsienkin olla ja jäämme odottamaan ensi syksyä, josko saisivat itseään hieman lisättyä. Siis ne oikeat sorsat, ei pullasorsat. Nehän eivät osanneet tuohon aikaan vielä lentää tai sitten olivat niin lihavaksi syötettyjä, etteivät jaksaneet.

Lintubongausta

Muuten tuo järvellä soutelu tuotti kaikenlaisia elämyksiä, jälleen kerran. Silkkiuikut olivat onnistuneet saamaan jälkikasvua ja niitä pääsimme ihmettelemään. Minulla meni hetken aikaa, kunnes tunnistin nuo valko-mustaraidalliset otukset. Aikuiset vieressä luonnollisesti helpottivat tunnistusta. Myös joutsenpari oli saanut ainakin kolme poikasta kasvateltua, neljäskin siellä saattoi olla, mutta siitä en ole varma. Ne kun piileksivät kaislikon suojissa.

Hieman hämmennystä aiheutti myös eräs varsin suuri lintu, joka ohitsemme viiletti. Kaulan asento, koko ja värityskin ilmiantoivat kuitenkin sen harmaahaikaraksi. Toinenkin sellainen bongattiin hieman myöhemmin. Erään rantakaislikon yläpuolella liiteli ruskosuohaukka, jota metsästyskaverini arveli osasyyksi sorsien vähyyteen. Eivät kuulemma sorsat oikein viihdy siellä missä sellainen pyörii. Siinä suhteessa ilo lienee kokonaan haukan puolella.

Tänä kesänä ei myöskään mökkimme rannassa näkynyt juurikaan sorsia. Mennessäni mökille näin kolme sorsaa lahden pohjukassa. Seuraavina päivinä ne katosivat jälkiä jättämättä. Lauantai-iltana viikkoa myöhemmin koettelin vielä saunan edustalta sorsapillin tehoa. Siinä penkillä istuessa puhaltelin pilliin ja kuinka ollakaan, jonkin ajan kuluttua kolme sorsaa uiskenteli laiturin päätyyn. Taisivat olla samat, jotka olin edellisenä lauantaina lahdella nähnyt. Rannassamme ei kuitenkaan voi alkaa räiskiä, siinä kun on muut mökit niin lähellä. Ja kaiken lisäksi niillä oli asukkaita. Niinpä saivat sorsat rauhassa jatkaa uiskenteluaan.

Viime kesänä pääsin laiturilta seuraamaan melko suurta kuikkaparvea. Siinä oli muistaakseni toistakymmentä lintua. Tänä vuonna ei niitäkään päässyt näkemään samassa mittakaavassa. Perjantaiaamuiselta sorsastusyritykseltämme palailtuani kahdeksan aikoihin oli kyllä kuuden kuikan parvi järvenselällä, mutta ei siis sellaista suurparvea. Enimmäkseen lahdella näkyi yksi yksinäinen kuikka, josta yritin ottaa kuvankin, mutta olisi pitänyt olla hieman pidemmälle kantavaa optiikkaa. Ei pokkarilla otetusta kuvasta saa selvää, jos lintu on muutaman kymmenen metrin päässä.

Mielenkiintoisen lintuhavainnon tein eräänä päivänä metsiä tarkastellessani. Koputtelu houkutteli minua ihmettelemään missä tikka mahtaa olla. Kun sitten näin sen, olin aluksi hieman hämmästynyt. Ei ollut käpytikka, vaikka siellä niitä yleensä on vaikka miten paljon. Selässä oli melko  vahvat valkoiset alueet. Aluksi pelästyin, että kyseessä olisi valkoselkätikka, jollaista kukaan ei tietenkään talousmetsäänsä haluaisi. Siitä kun seuraisi kaikenlaista touhua. Sitten tulin ajatelleeksi pikkutikkaa, jolla myös on selkä samankaltaisesti valkoinen. Piti kuitenkin odottaa kotiin saakka, ennen kuin varmistuin lintukirjan avulla, että pikkutikkahan se vain oli. Valkoselkätikka olisi ollut suurempi, eikä näkemälläni tikalla ollut vatsapuolella yhtään punaista. Ei siis ollut enää epäselvyyttä lajimäärityksen suhteen.

Muilta osin luontoelämykseni tuon viikon ajalta rajoittuivat sisiliskoihin ja sammakoihin, joita tuli vastaani polttopuukekoa purkaessa. Otin yhdestä sisiliskosta pari kuvaakin, mutta en liitä niitä tänne, sillä huomasin, etten olekaan vielä asentanut kuvankäsittelyohjelmaa tälle koneelleni. En siis saa vielä pienennettyä kuvan sopivaksi.

Lomalukemista

Loman aikana en edes lukenut kovin montaa kirjaa. En siis oikein tiedä mihin se aika taas hurahti. Viime viikolla tartuin kuitenkin Diane Setterfieldin romaaniinKolmastoista kertomus. Se osoittautuikin mielekiintoiseksi ja sujuvasti kirjoitetuksi. Kirjan tapahtumien käänteet tulivat paikoin yllätyksenä, eikä lopputuloskaan ihan äkkiseltään olisi ollut arvattavissa. Joka tapauksessa kirja vangitsi mieleni, kun siihen kerran tartuin. Se oli yksi niistä kirjoista, joiden lukemista on vaikea lopettaa kesken, kun jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka eihän se mikään sellainen varsinainen jännityskertomus olekaan.

Pari muuta kirjaakin taisin lukaista, Agathan Christien kirjan Kolmas tyttö ja erään opintoihini liittyvän opuksen. Jos luin muitakin, niin eivätpä ne nyt aivan heti tule mieleeni.

by Janne

Lukunurkassa tutkiskeltua

Ei kommentteja

Vaikka en joka kerta tänne kirjoittaessani kirjoista kerrokaan, niin ei se silti sitä tarkoita, etten lukisi. Tietenkään minulla ei ole aikaa lukea sellaista kirjamäärää, kuin rakkaalla vaimollani, mutta luen silti pikkuhiljaa ja aina kun voin.

Toukokuun lopulla kirjoittelin lukeneeni Jan Guilloun Madame Terror kirjan. Toivuttuani tuosta kokemuksesta taisin lukaista erään Agatha Christien Poirot kertomuksista. Tuon välipalan jälkeen keräsin rohkeuteni ja aloitin Jan Guilloun (taas 😉 Uinuva uhka- nimisen opuksen. Tällä kertaa Guillou pysyy enemmän tai vähemmän maansa rajojen sisäpuolella ja tarttuu rohkeasti ajankohtaiseen aiheeseen: terrorismiin. Ruotsin oma pikku terroristisolu on aktivoitunut, tai niin ainakin turvallisuuspoliisi väittää. Yhdeksän nuorta miestä pidätetään yön pimeydessä ja tietenkin Guilloun alter ego Erik Ponti ryhtyy edustamaan ”järjen ääntä” ja kritisoi tapahtunutta. Pontin perhetuttava ja poliisi Ewa Johnsen-Tanguy siirretään turvallisuuspoliisin palvelukseen terroristien kuulustelijaksi. Tuttavuus muuttaa muotoaan, kun ystävykset ajautuvat eri puolille pöytää.

Paljon muutakin tietenkin tapahtuu ja tuomioitakin lopulta saadaan, ja kuten yleensä Guillou lyö jälleen paikoitellen överiksi. Tietenkin päähenkilöpoliisi on Ruotsin (maailman) paras kuulustelija, joka saa terroristinalut heti puhumaan, vaikka heitä on aiemmin kuukausikaupalla jo yritetty tuloksetta. Ja tietenkin Erik Ponti on Ruotsin (maailman) ovelin journalisti, joka saa selville tapausten kaikki sivujuonteetkin ja vielä ajatuksensa julkaistua. Ja vielä siten, että saa muut johdateltua esittämään raportit ominaan.

Kaiken huippu on kuitenkin Ewa Johnsen-Tanguyn puoliso, Pierre Tanguy. Tämä ruotsalaismies on häipynyt nuorena Ranskan muukalaislegioonaan ja tehnyt siellä mittavan uran ennen paluutaan Ruotsiin. Minusta on vaikea uskoa, että kukaan ruotsalainen pääsisi Ranskan muukalaislegioonan everstiksi, vaikka olisi kuinka ranskalaiset sukujuuret. Eihän se toki mahdotonta liene, mutta taitaa taas edellyttää tämän ruotsalaisen olevan sotilaana maailman paras. Vaikka legioonassa onkin mahdollista päästä upseeriksi, niin voisin kuvitella myös ranskalaisupseerien olevan kovasti kiinnoostuneita näistä everstin paikoista. Ja jos vain joka kymmenes kaikista upseereista on ulkomaalainen, niin siitä voinee päätellä, montako legioonalaista pääsee huipulle. Minusta olisi ollut uskottavampaa jättää tämä herra vaikka kapteeniksi tai jotain, olisin ehkä kunnioittanut tätä hahmoa enemmän.

Täytyy kuitenkin todeta, tästä vuodatuksesta huolimatta, jälleen kerran Guilloun kirjoittaneen mielenkiintoisen tarinan. Kaikesta edellämainitsemastani negaatiostani huolimatta, voin olla ainakin yhtä mieltä Guilloun kanssa. Saako terrorismin pysäyttämiseksi tehdä mitä vain? Tässä asiassa olen Guilloun kanssa todennäköisesti samoilla linjoilla. Poliisin ja muidenkin viranomaisten pitää noudattaa lakeja tinkimättä. Jos lainvalvojat sortuvat kyseenalaisiin keinoihin, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalaista. Tietenkin olen myös sitä mieltä, että terrorismiin syylliseksi todistettua pitää kohdella kaikella lain ankaruudella. Terrorismi on vastenmielistä ja paheksuttavaa, varsinkin kun se yleensä kohdistuu aivan satunnaisiin, viattomiin ihmisiin.

Sain taas hetkeksi tarpeekseni Guillousta, joten päätin lukaista jotain ylevämpää. Siispä tartuin nobelistiin. Lukaisin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on melko lyhyt kertomus, jonka voi lukea nopeasti, vaikkei mikään pikalukija olisikaan. Olen sen kyllä lukenut joskus aikaisemminkin, muistaakseni koulussa muinoin. Sehän on tavallaan melko surullinen tarina ystävyydestä, vastuuntunnosta ja unelmista. Kaksi hyvin erilaista miestä on ajautunut kulkemaan yhdessä lama-ajan Yhdysvalloissa. George on hyvin terävä ja Lennie – ei niin terävä, vaan suorastaan hidas.

Kirjasta saa sellaisen kuvan, että yksinään George tulisi toimeen huomattavasti paremmin, kuin kulkiessaan toverinsa kanssa. Hän on kuitenkin tullut luvanneeksi Lennien tädille pitää ystävästään huolta, eikä halua paeta vastuutaan. Nyt miehet kiertävät maatöissä, mutta Lennien ymmärtämättömyyden vuoksi joutuvat vaihtamaan työpaikkaa usein. Tällaisista lähtöasetelmista kirjan tapahtumat vyörähtävät käyntiin miesten saapuessa jälleen uudelle työmaalle. Alku näyttää hyvältä ja miesten unelma omasta pikku tilasta alkaa vaikuttaa jopa mahdolliselta. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa tilanteen jälleen. Lennie tekee tahtomattaan jotain peruuttamatonta ja George joutuu vaikeaan välikäteen. Hän joutuu pohtimaan tulevaisuutta aivan uusin silmin ja tekee vaikean, mutta väistämättömältä vaikuttavan ratkaisun. Tulevaisuus ja päätösten oikeudenmukaisuus jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.

Oliko loppuratkaisu itsekkyyttä? Minä kuvittelen sen olevan tavallaan ystävyyden huipentuma, ainakin jollain tasolla. Joku toinen voi tietenkin ajatella toisellakin tavalla. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä teos on tämäkin kirja. Ei kai sitä kirjallisuuden Nobelia aivan perusteetta jaeta.

by Janne

Ruotsalaisen ylivertaisuuden ylistys

Ei kommentteja

Sain hiljattain päätökseen lukutuokioni Jan Guilloun Madame Terrorin parissa. Minusta Guillou kirjoittaa sujuvasti, vauhdikkaasti ja muutenkin mukaansa tempaavasti. Mutta ne juonet.

Tässä kirjassa Palestiinan tiedustelupalvelu hankkii venäläisten suosiollisella avustuksella huippunykyaikaisen sukellusveneen. Koeajon aikana kuitenkin ilmenee ongelmia palestiinalais-venäläis-englantilaisen miehistön dynamiikassa. Kukapa muukaan voisi pelastaa tilanteen, kuin vanha ystävämme Carl Hamilton, tuo maailman paras tiedusteluasiamies. Hamilton on sitten viime näkemän ylennyt vara-amiraaliksi, ollut Ruotsin tiedustelupalvelun päällikkö, kärsinyt mielenterveysongelmista ja kadonnut.

Eipä kuitenkaan maailman paras tiedusteluasiamieskään kykene piiloutumaan palestiinalaiselta tiedustelulta. Tokihan mies löytyy ja suostuu Palestiinan laivaston komentajaksi, siis komentamaan tuota sukellusvenettä. Alkaa vauhdikas poliittinen ja sotilaallinen sukellusvenejahti ympäri maailmaa. Tokihan lopuksi ruotsalainen merimies miehistöineen koko maailman voittaa.

Maailman (ainakin Israelin ja Yhdysvaltojen) mielipide viittaa siihen, että sukellusvene toimii terroristien tavoin. Maailman mielipiteeseen voidaan kuitenkin vaikuttaa ja tietenkin Carl Hamilton, ruotsalainen kreivi, taitaa sotilaallisten strategioiden ohella myös poliittisen pelin ja mediaan vaikuttamisen keinot. Guillou on valinnut puolensa kirjaa kirjoittaessaan, eikä anna lukijalle juurikaan varaa muunlaiseen ajatteluun, muuten voisi vaikuttaa pikkusieluiselta.

Olen aiemminkin huomannut, että Guilloun maailmassa ruotsalaiset ovat parhaita, mihin tahansa ryhtyvätkin. Elokuvassa Hamilton, joka perustuu kahteen Guilloun kirjaan1, CIA pyytää Ruotsin tiedustelupalvelua apuun, kun venäläinen ryhmä pyrkii salakuljettamaan pari ydinohjusta Venäjältä Suomen ja Ruotsin kautta maailmalle. Siispä ryhmä ruotsalaisia laskuvarjojääkäreitä Hamiltonin johdolla tundralle. Ruotsalaiset hoitivat homman ja estivät ryhmän aikeet. Kulkivat toki Suomen kautta suomalaisten rajavartijoiden huomaamatta. Tällainen häiritsee tavattomasti tällaista suomalaista Rajavartiolaitoksen virkamiestä. Onhan Suomen ja Venäjän välinen rajaosuus tälläkin hetkellä parhaiten vartioitu pätkä EU:n ulkorajaa. Eikä vartiointia edes tarvinnut kiristää EU:iin liittymisen yhteydessä. Päinvastoin, suomalaiset ovat käyneet opettamassa rajojen vartiointia ympäri Eurooppaa.

Guilloun maailmaan ei tunnu mahtuvan Suomi lainkaan, ainakaan varteenotettavana maana. Sen sijaan hän hämmästelee, miksei Suomessa pidetä hänen kirjoistaan. Minusta tuntuu, että Guillou on kehittänyt jonkinlaisen ruotsalaisen superegon, jonka perusteella Ruotsin ulkopuolella ei ole mitään parempaa. Tiedän kyllä, että ruotsalaisilla on muutamia sotilaallisesti varsin kiinnostavia teknologisia kehitysaskelia. Minua kuitenkin mietityttää sekin, että jos JAS 39 Gripen olisi niin ylivoimainen, kuin Guillou antaa ymmärtää tässä viimeisimmässä Hamilton-kirjassaan, niin miksi ruotsalaisilla on ollut niin tavattoman vaikeaa saada niitä myydyksi?

Tällaisen vuodatukseni jälkeen herää tietenkin kysymys miksi luen Guilloun kirjoja, jos en pidä niistä. Tästähän ei kuitenkaan ole kyse. Kuten jo aluksi totesin Guillou kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Voisi melkein sanoa fiktiota vailla vertaa. Mielikuvituksen puutteesta ei Guillouta ainakaan voi syyttää. Siis varsin viihdyttäviä luettavia. Tosin jos näistä jättäisi pois ruotsalaisuuden ylistyksen, ei paljon jäisi jäljelle.
___________________________
1Nämä kirjat ovat Ingen mans land (suomennettu: Ei kenenkään maa) ja Den enda segern (ei liene suomennettu, en ainakaan löytänyt tietoa sellaisesta)

by Janne

Kevätintoa

Ei kommentteja

Viime viikolla päätin vihdoinkin ryhtyä toimiin autotallin järjestelemiseksi. Säätiedotuksen perusteella valitsin päiväksi sunnuntain. Mihin säätiedotusta tarvittiin, saatat kysyä. Siihen on helppo vastata. Autotalli on niin täynnä tavaraa, ettei siellä järjestelemisestä tule mitään. Missään ei ole vapaata tilaa laittaa järjesteltäviä esineitä tilapäisesti. Tavarat piti siis kantaa ulos. En toki kantanut kaikkea pihalle, vain sen verran, että pääsin jotain tekemään.

Sain jokin aika sitten kaveriltani keittiöremontin vuoksi käytöstä poistettuja kalusteita. Kuinka ollakaan, ovet olivat hyvin samankaltaiset, kuin omasta keittiöstämme autotalliin siirretyissä kalusteissa. Saatuani riittävästi tilaa lattialle, sain kaapit seinään kiinni. En valmistautunut niin hyvin työhöni, että olisin hankkinut työtason. Jotain piti kuitenkin keksiä, joten tovin mietittyäni päätin tehdä tilapäisen työtason autotallissa olleista lastulevystä ja vanerilevystä. Minulla kun oli yksi täysi levy kumpaakin, tosin vain 11 mm vahvuisia. Niillä oli siis pärjättävä.

Halkaisin levyt ja katkaisin toisesta puolikkaasta sopivan pätkän. Laitoin ensin lastulevyn kaappien päälle tasoksi ja siihen päälle vanerin. Ruuvasin paketin kasaan. Katselin aikaansaannostani ja päättelin, että tilapäisratkaisusta taisikin tulla pysyvä. Ei näyttänytkään huonolta tuo yhdistelmä. Tuin vielä pari kohtaa, joissa ei kaappia ole ja totesin olevani valmis. Todennäköisesti kuitenkin vielä jossain vaiheessa lisään tasooni yhden kerroksen, joko filmi- tai vesivaneri voisi toimia työtasopintana paremmin, kuin nyt käyttämäni havuvaneri.

Saatuani kaapiston kuntoon virittelin vielä katon rajaan tuet laudoille, joita autotallin lattia oli puolillaan. Yllättävän pienellä työllä sain aikaan uskomattoman paljon vapautettua lattiapinta-alaa.

Tähän vaiheeseen päästyäni olikin kello jo niin pitkällä, etten voinut enää juuri muuta tehdä, kuin kantaa tavarat pihalta sisään. Loppujen lopuksi siis ei vieläkään voi sanoa autotalliani siistiksi, mutta uskoisin käänteen parempaan tapahtuneen. Enää ei tarvitse kiipeillä tavaroiden päällä jotain löytääkseen. Jossain vaiheessa pitää mennä jatkamaan. Voi olla. ettei seuraavalla kerralla tarvitse kantaa tavaraa pihallekaan, vaan voin oikesti ryhtyä järjestelemään tavaroita. Juhlan kunniaksi avasin blogiini uuden aiheen: autotalli. Näin voin lukijoideni kanssa seurata muuttuuko autotallin tila mihinkään.

Metsässä taas

Eilen oli taas Mynärastipäivä. Kävin siis eksyttämässä itseäni. Valitsin taas lyhyehkön radan. Alku sujui hyvin aina kolmosrastille saakka. Siitä kävelin ohi muutaman metrin päästä aivan huomaamattani. Päädyin muutaman kymmenen metrin päähän, kun aloin hieman ihmetellä missä olen. Tovin tarkemmin karttaa ihmeteltyäni löysin rastin ja lähdin kohti seuraavaa. Neljäs rasti löytyi helposti ja kävelin sinne melkein suoraan. Sitten alkoikin varsinainen eksyminen.

Nelosrastilta lähdin lievästi väärään suuntaan. Vasta kotona karttaa tutkimalla pääsin selvyyteen, missä olin kulkenut. Noin puolivälissä neljännen ja viidennen rastin välillä olin taas kartalla ja pääsin taas oikeaan suuntaan. Kunnes kiersin erästä mäkeä hieman liikaa ja lähdin taas väärään suuntaan. Huomasin virheeni vasta kun huomasin ojan, jota ei pitänyt olla siinä, missä mielestäni olin. Taas tutkiskelin karttaa ja jatkoin pienen matkan kohti erästä mäkeä. Sen juurella päätin taas tietää sijaintini ja kävelin viidennelle rastille.

Loput kaksi rastia löytyivätkin helposti ja ellei jyrkkiä kallioita olisi tarvinnut väistellä, olisin voinut kävellä rasteille suoraan. Sain siis tälläkin kerralla radan kierrettyä lähes kunnialla. Nyt jo olen huomannut parannusta kartanlukutaidoissani, eksymisistä huolimatta. Löysin kuitenkin itseni kartalta lopulta.

Luettua

Viime aikoina en ole kirjoittanut lukemistani kirjoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi lukenut mitään. Olen lukenut paljonkin, en kuitenkaan mitään klassikoita. Ellei sitten Agatha Christien dekkarit kuulu siihen sarjaan 😉

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark T. Sullivanin Peurariitti. Päästyäni siinä kunnolla alkuun en lopulta malttanut laskea sitä käsistäni. Brittiläiseen Kolumbiaan (siis Kanadaan) sijoittuva romaani oli varsin hyvin kirjoitettu. Metsästäjäjoukkio siirtyy lentokoneella tiettömän taipaleen taakse metsästysmajalle loppusyksystä. Valkohäntäpeuran metsästys alkaa hyvin, kunnes eräs oppaista löytyy kuolleena. Kuolemaa ei tarvitse epäillä luonnolliseksi, vaan se on ilmiselvästi tarkoituksellinen. Opas on metsästetty.

Päähenkilö on minä-muodossa tarinaa kertova nainen. Hänessä virtaa intiaaniveri ja isä on opettanut hänet jäljittämään riistaa. Hän pystyy jäljistä kertomaan, ettei tekijä kuulu tähän pieneen ryhmään. Seuraavan ruumiin jälkeen päähenkilö päättää lähteä jäljittämään tappajaa. Välillä on epäselvää kuka metsästää ketäkin. Jännitys tiivistyy, mutta kirjoittaja ei päästä tunnelmaa latistumaan. Myös loppuratkaisu on mielenkiintoinen. Lukija ei voi etukäteen arvata tekijää, vaikka pienen pieniä vinkkejä matkalla annetaankin. Lopulta tapahtumat ovat varsin uskottavia, ainakin suurimmalta osin.

Tällä hetkellä minulla on työn alla Jan Guilloun viimeisin Carl Hamilton kirja Madame Terror. Ja juuri kun olen ajatellut, ettei Guillou jatkaisi näitä uskomattomia ruotsalaisspesialistisotilaan tarinoita, niin törmään sellaiseen Raision kirjastossa. En voinut itselleni mitään, oli pakko ottaa tuokin kirja luettavaksi. Jotenkin ruotsalainen ja sotilas ei minusta tunnu yhteenkuuluvalta, mutta viihteellistä fiktiota nämä Guilloun agenttitarinat ovat aiemmin olleet. Huumorin kannaltahan ne tietenkin pitää ottaa. Ehkä pääsen tästäkin vielä yli.

by Janne

Helmikuun alku

Ei kommentteja

Tammikuun viimeisen päivän vietin metsästysseuran lahtivajalla peuranruhon pilkkomisen merkeissä. En ole vielä tarpeeksi kokenut lihanleikkaaja pikapaloitteluun, joten ilta alkoi jo hämärtää kun sain peuranpalaset autoon ja paikat siivottua. Vielä kun vein vanhemmilleni muutaman paistinpalasen, niin ilta olikin jo vaihtunut kutakuinkin yöksi kotiin päästyäni.

Helmikuun aloitin nukkumalla pitkään (mistä sitä univelkaakin aina vain riittää, vaikken nukukaan viikolla riittävästi?). Herättyäni vietin pääosan päivästä lukaisemallaConn Igguldenin Valloittaja-sarjan ensimmäisen osan. Tämä Tasankojen susi-nimellä kulkeva kirja kertoo Tsingis-kaanin lapsuudesta ja nuoruuden ensimmäisistä voitoista. Sarjan muita osia ei vielä ole suomennettu.  Jo saman kirjoittajan Keisari-sarja Rooman historiasta ja etenkin Gaius Julius Caesarista vei minut mennessään. Tämä Valloittajan ensimmäinen osa ei ollut sen huonompi. Kun pääsin lukemisen alkuun, en taaskaan malttanut laskea kirjaa käsistäni. Hyvä kun syömään vaivauduin välillä.

Tsingis-kaanilla on lapsuudessa koetun kaani-isän kuoleman jälkeinen heimon hylkäämisen jälkeen halu osoittaa voimaansa. Hänellä on myös unelma, jota vanhemmat soturit eivät tahdo uskoa mahdolliseksi. Hän haluaa yhdistää mongoliheimot yhteisiä vihollisia vastaan keskinäisen tappelun sijaan. Kaikki, jotka historiaa ovat vähänkin lukeneet tietävät, ettei se unelma kovin kauaksi karannut. Melkoisen siivun tunnetusta maailmasta mongoliarmeijat valtasivat.

Iggulden on kirjoittanut jo kaksi muutakin Valloittaja-kirjaa ja kotisivullaan lupailee vielä kolmea lisää. Yritän malttaa odottaa suomennoksia kirjastoon. Vaikka ei tuo englantikaan ongelmia tuottaisi. En viitsisi kuitenkaan ostaa kovin paljon lisää kirjoja, kun tuo kirjahylly alkaa olla melko täynnä. Ehkä pitäisi rakennella loppuun ne autotallin kaaoksessa olevat kirjahyllyprojektit.

Viime viikolla luin myös sen neljännen osan Jan Guilloun temppeliherra-trilogiasta, josta jo aiemmin mainitsinkin. Viihdyttävää luettavaa, vaikkakin mahtipontista, kuten jo aiemmin kirjoitin.

Tänään aamupalan seuraksi aloittelin Eyvind Johnsonin kirjaa Hänen armonsa aika. Taas kerran historiallinen romaani, tällä kertaa Kaarle Suuresta, jos olen ymmärtänyt oikein. Saa nähdä, mitä nobelisti on saanut aikaiseksi.

by Janne

Luin lukemattomia kirjoja – ja vähän luettujakin

Ei kommentteja

Koska metsästysrintamalta ei ole viimeaikoina uutta kerrottavaa, useista metsässä vietetyistä tunneista huolimatta, voin yhtä hyvin jorista kirjallisuudesta.

Ollessani joululomalla luin useammankin kirjan, joita en vielä ollut lukenut ja ainakin kolme jo aiemminkin lukemaani. Jo viime vuonna lupailin kirjoittaa muutamalla sanalla silloin kesken olleesta kenraali Ehrnroothin tyttären kirjoittamasta kirjasta. Tulkoon sekin lupaus täytettyä tähän samaan jorinaan. Osa kirjoista, joista nyt aion parilla sanalla kertoa, tuli kylläkin luetuksi jo ennen lomaani ja osa jälkeen.

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas

Kenraalin tytär kertoo muistojaan isästään, lapsuudestaan, aikuistumisestaan ja elämästään aina isänsä kuolemaan saakka. Mukana on toki myös asioita Adolf Ehrnroothin elämästä ennen lasten syntymää ja sen jälkeen. Adolf Ehrnroothin elämästä on saatu lukea useammastakin elämäkerrasta, sekä etenkin sota-ajasta kertovista kirjoista. Nyt näkemys laajeni hieman, kun pääsemme tirkistelemään kenraalin kotiin. Periaatteessa mielikuvani kenraalista ei muuttunut tämän kuvan myötä. Mielikuvassani kenraali Ehrnrooth oli tiukka sotilas. Ja sitä hän oli myös tyttärensä mukaan, myös kotona. Sain sellaisen kuvan, että tytär, Karin, piti isäänsä välillä hieman liiankin ankarana. Vaikka kirjasta kuvastuu tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan, en voi olla välttymättä ajatukselta, että kirjan tarkoituksena on kirjoittajan oman isäsuhteen analysointi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, varsinkin kuvitukseltaan se on laaja. Onhan Karin Ehrnrooth itse valokuva-ammattilainen. Kirja on siis kannattavaa luettavaa, etenkin jos haluaa kenraalista hieman toisenlaisenkin kuvan.

Olen itsekin päässyt näkemään kenraali Ehrnroothin livenä. Hän kävi muutaman kerran työpaikallani odottamassa puolustusvoimien helikopterikyytiä milloin minnekin puhumaan. Varsin vaikuttava persoona ja hyvä puhuja. Eniten kuitenkin vaikutuin hänen muististaan. Hän muisti sota-aikaisen autonkuljettajansa sekä rykmentin lottien nimet yhtään miettimättä. Minulla kun tuo nimimuisti on luvattoman heikko. Katselin viime viikonloppuna vanhoja luokkakuviani ja totesin, etten heti muista kaikkia luokkatovereitteni nimiä. Pitäisi varmaan tovi miettiä, niin kyllä ne varmaan mieleen tulisivat.

Aake Jermo: Siiranmäen miehet
Aake Jermo: Teräsmyrskyssä loppuun asti: Äyräpään – Vuosalmen suurtaistelu kesällä 1944

Nämä kirjat lukaisin oikeastaan tuon Karin Ehrnroothin kirjan innoittamana. Ne kun sattuvat kertomaan 2. Divisioonan edesottamuksista Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944. Ja kukas muukaan siellä osaltaan hääräsi, kuin 7. rykmentin komentaja everstiluutnantti ja sittemmin eversti Ehrnrooth. Eihän Tyrjän rykmentti (JR7/2D) ainoa ollut, joka tuolla suunnalla oli tulessa, mutta hoiti kuitenkin hommansa omalta osaltaan ja hyvin hoitikin. Kirjat ovat karua muistelua taistelun melskeestä. Joskus tuntuu ihmeeltä, miten joku on voinut hengissä selvitä moisesta rautasateesta. Näihin taisteluihin kuuluu Jermon mukaan sellainenkin (ikävä) ennätys kuin venäläisten suurin tykistövalmistelu koko itärintamalla 2. maailmansodan aikana. Onneksi myös suomalainen tykistö pystyi vastaamaan muullakin kuin terveisillä. Toivottavasti ei tarvitse kokea moista jyrinää. Kaikki kunnioitus miehille, jotka siellä pitivät pintansa ja pysäyttivät mahtavan punakoneen. Veikkaanpa, että Suomen olisi käynyt huonosti ilman sellaisia miehiä.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Ystäväni suosituksesta sekä omaksi ja ehkä rakkaan vaimonikin yllätykseksi harrastin korkeampaakin kirjallisuutta lukemalla tämän kirjan. En ole aiemmin lukenut Lagerlöfiä, mutta tämä oli jokseenkin kiinnostava. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani historiaan. Tietyllä tavalla tämä on ajankuva ruotsalaisista 1800-luvun puolivälissä. Karusta aiheesta Lagerlöf maalailee tapahtumia kauniiden maisemien keskelle. Elämä on ollut ajoittain kovaa ja epävarmaa, vaikka olisi ”parempaakin” väkeä. Kertomus rakentuu, jo nimestäkin päätellen, Gösta Berling nimisen virkaheiton kappalaisen elämän ympärille. Eräänlaiseksi kasvutarinaksi kai tätäkin voisi luonnehtia. Päähenkilö käy pohjalla ja koettaa räpistellä pintaan.

Leevi Karsikas: Hiidenhirvi

Lyhyitä kertomuksia metsästä ja metsästyksestä. Kiinnostava kokoelma ilmeisen kokeneen metsästäjän tarina-arkusta. Tällaisia juttuja olisi mukavaa kuunnella keskellä metsää nuotion räiskyessä.

Jan Guillou: Temppeliherra-trilogia

Nämä trilogian kolme kirjaa, Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta, kuuluvat siihen aiemmin jo lukemieni kirjojen sarjaan, josta aluksi mainitsin. Tämäkin varmaan kiinnostaa historiallisen aiheensa vuoksi. Guillou on kehitellyt tarinansa rungoksi osittain todellisista ja osin fiktiivisistä hahmoista koostuvan henkilögallerian. Taustalla on tuo vanha peikko, valtataistelu.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen. Poika: syntyy – kasvaa luostarissa – palaa ”maailmaan” – pelastaa pari rakastavaista – rakastuu – avioliitosta sovitaan – raskaus ennen aikojaan – katumusharjoitteluna 20 vuotta temppeliritarina (toki paras kaikista) Pyhällä Maalla – ystävystyy kristikunnan pahimman vastustajan kanssa (pelastaa tämän hengen) – taktikoi ja voittaa taistelun massiivisen ylivoimaista vihollista vastaan – joutuu noudattamaan esimiehensä (toki) typerää käskyä ja joutuu taisteluun, jossa temppeliherrat tapetaan viimeiseen mieheen – kaikkien yllätykseksi selviää (ainoana temppeliherrana) hengissä ja samalla pelastaa Jerusalemin kristityt – sanasotaa Rikhard leijonamielen kanssa – melkein pelastaa kaikki kristityt Pyhällä Maalla – palaa kotiin kovaksi keitettynä soturina – menee naimisiin nuoruuden rakkautensa ja poikansa äidin kanssa, vastustuksesta huolimatta – rakentaa oman armeijan – pelastaa maailman (siis synnyttää Ruotsin).

Guilloun Sverige über alles- asenteesta huolimatta tämä trilogia on viihdyttävää luettavaa. Varsin mukaansatempaava kirjoitustyyli aiheutti minulle nukkumisvaikeuksia, tuli pari yötä luettua läpi, kun ei malttanut laskea kädestä.

Ehkä pitäisi vielä kirjastosta lainata näiden jatko-osa: Arnin perintö ja lukea sekin uudelleen. Ja ehkä viettää vielä yksi uneton yö. (Hah! Ahneen Guilloun piti mennä kirjoittamaan ”trilogiaansa” vielä yksi osa, kun aiemmat myivät niin hyvin!)

Välikommentti

Tietääkseni edelleen ”trilogioiden” ennätys on Douglas Adamsin viisiosaisella ”trilogialla” Linnunradan käsikirja liftareille. (Pitäisi varmaan sekin ottaa hyllystä ja lukea taas kerran.)

Muitakin kirjoja lomallani toki lueskelin, mutta en niistä jaksa nyt kirjoittaa.

Tai ehkä kuitenkin mainitsen vielä Juha Ruusuvuoren Pyhän kalan kultin, jonka sain pari päivää sitten loppuun. Olen lukenut lähestulkoon koko Ruusuvuoren tuotannon. Tämä ei ehkä ollut sieltä parhaasta päästä, mutta kuitenkin kiintoisa ja enimmäkseen hauskakin. Kuten toki muutkin Ruusuvuoren kirjat. Kertojana toimivan hahmon salaisuus säilyi yllättävään loppuun saakka. Kirja ajoittuu johonkin tulevaisuuden Norjan pohjoisosaan, Vesisaari nimiseen paikkaan. Ilmastonmuutos on saanut meret tulvimaan etelämpänä, mutta täällä vielä pärjätään. Kunnes outo kala jää kalastajan pyydykseen. Kala muuttaa veden ympäriltään viiniksi. Ainakin laboratorio pystyy etanolia löytämään näytteestä. Niin tai näin, niin kyllähän tällaisen kalan ympärille saadaan uskonnollinen kultti aikaiseksi. Paljon muutakin tapahtuu, mutta niistä joudut lukemaan itse.

Tässä pikainen otos menneen vuoden lopettaneisiin ja tämän vuoden aloittaneisiin kirjallisuusharrastukseni haaviin tarttuneesta saaliista.

by Janne

Kiusallinen vaiva

Ei kommentteja

Varsin kivuliaita vaivoja ihmisten kiusaksi keksitään. Tänään näyttäisi olevan muutamaan päivään ensimmäinen päivä, kun voin istua tietokoneen ääressä yli puoli tuntia. Tai siis ylipäätään istua. Nivustaipeessa olevan imusolmukkeen ärtyminen ja turpoaminen aiheutti niin tuskaisen olon, että tällainen normaali suomalainen lääkäreitä välttelemään pyrkivä mieskin hakeutui tutkittavaksi. Vaikka toisaalta ehkä moni muukin olisi lääkäriin hakeutunut kävelyn tuodessa kyyneleet silmiin.

Parissa päivässä antibiootit laskivat kuumeen ja lievensivät kipua, mutta turvotus tuntui vain lisääntyvän, joten ystävällinen lääkäri vaihtoi antibiootit astetta kovempiin. Nyt alkaakin jo taas näkyä valoa tunnelin päässä. Kävely alkaa sujua ilman suurempia tuskia, enää istuminen tuo mieleen parin päivän takaiset tuskat. Istuessa pitää asentoa vaihdella välillä, muuten tuo kipu taas yltyy. Kun maanantai-iltana iskenyt suurin kipuaalto oli valloillaan, jopa maatessa tuntui kipua. Ihme, että pystyin tuona yönä yhtään nukkumaan. Tiistaipäivä menikin sitten lääkärikäynnin jälkeen nukkumiseksi. Vasta keskiviikkona alkoi tuntua sellaiselta, ettei koko aikaa tarvitse sängyn pohjalla viettää.

Koska ajatus ei ole kulkenut opiskeluillekaan suotuisalla tavalla, niin olen lukenut taas kaikkea muuta makoillessani. Sain vihdoinkin päätökseen sen jo aiemmin mainitsemani munkki Serafimin Vapaus-teoksen. Varsin mielenkiintoinen kirja, josta heräsi kysymys vapauden tosiolemuksesta. Mitä vapaus merkitsee ja miten se ilmenee? Vapaus ei olekaan niin yksinkertainen asia, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Voin olla näennäisesti vapaa, mutta kuitenkin ajatteluani ja tekojani ohjaa joku muu. Eli siis vaikka kuvittelen tekeväni itsenäisiä päätöksiä, niin taustalla vaikuttaa kuitenkin vaikkapa koulutukseni tuomat rajat. Olen vapaa tekemään mitä tahansa, mutta olenko? En minä tiedä, pää sekoaa vähemmästäkin tällaisella teknokraatilla, kun sekoitetaan filosofialla. Lue itse tuo kirja ja mieti sitten kuinka vapaa lopulta olet.

Lisäksi luin pari Juha Vuorisen kirjaa: Veljekset Vaselin ja Kristianin nuoruusvuodet. Vuorisen huumori on jotenkin hillitöntä. Vaikka seassa on runsaasti alapäähuumoriakin, niin silti kokonaisuudessaan nuo kirjat saavat tällaisen keski-ikäistyvän raavaan miehen hihittelemään. En ole lukenut Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja, mutta tuon nuoruusvuosikuvauksen perusteella saatan niihinkin vielä tarttua jonain päivänä. Vuorisella tuntuu olevan hyvä huumoritaju ja mielikuvitus. Molemmat seikkoja joille annan kirjoissa arvoa. Tähän kun lisätään lennokas ja suomenkieltä syvällisesti hyödyntävä kirjoitustyyli, niin olen myyty.

Tähän kun vielä lisätään Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä, niin voin taas todeta sairasvuoteessa luetun kirjallisuutta lähes laidasta laitaan. Turusen kuvaus pienestä pohjoiskarjalaisesta kylästä on mukaansatempaava. Ainoastaan murteeseen tottumattomuus hidasti lukemistani jonkin verran. Siihen kun pääsin sisälle, niin taas alkoi sujua. Olen toki nähnyt tuon elokuvanakin, mutta kirja on aina(kin yleensä) antoisampi. Kylän viimeisiä häitä on tullut juhlimaan joukko omalaatuista sakkia. Nykypäivän kaupungistuminen ja kiireinen elämäntapa saa kylähullut näyttämään hullunkurisilta. Kuitenkin jos alettaisiin missä tahansa taajamassa raaputtaa pintaa syvemmältä, niin todennäköisesti sieltä löytyisi ihan samanlaisia ihmisiä, joille voimme vapautuneesti naurahdella tuossa Turusen romaanissa. Olemme kuitenkin kaikki yksilöitä ja meistä löytyy samoja piirteitä kuin Turusen ehkä kärjistetyissä henkilöissä. Tavallaan tuli myös lapsuus mieleen tuota lukiessa. Ei sillä, että olisin tuolta päin kotoisin, mutta osattiin meillä Hämeessäkin. Muistan elävästi kuinka me nassikat ihmettelimme kyläpahasemme seurojentalolla juhlissa nurkan takana käyviä äijiä. Pullot kallistuivat sielläkin ja sattuipa muutama tappelukin, jollaista Turusen kirjassa Valkeantalon Jalmari ja Mölyvaaran Ierikka häissäkin odottelivat. Ja tulihan se.

Pontikanjuonnista mieleen tuli myös lapsen viattomuus. Olin jo aikuinen kun vasta ymmärsin, mitä kyläkauppiaamme tarkoitti tokaisullaan eräälle syrjäkulman herrasmiehelle tämän ostaessa kymmenen kiloa sokeria ja kilon hiivaa. ”Meinaat ruveta leipomaan, vai?”

by Janne

Historiasta, ja vähän muustakin

Ei kommentteja

Luin hiljattain Conn Igguldenin kirjoittaman kirjasarjan Keisari, joka kertoo Gaius Julius Caesarin tarinaa. Kirjasarja on hyvin kirjoitettu enkä ajoittain olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Tapahtumat vyöryivät neljästä tiiliskiven kokoisesta kirjasta tajuntaani. Rooman valtakunnan mahti ja etenkin hallitsevan luokan ongelmat tulevat hienosti kuvattuna mieleen, kuten yleensäkin hyvin kirjoitetussa kirjassa.

Hallitsevana teemana on siis Caesarin elämä, jota seurataan pääsääntöisesti historiankirjoista tuttua reittiä. Aluksi Roomassa ja lähiseuduilla hämmästellään lapsuusaikoja, joista tosin ei liene kovinkaan tarkkoja tietoja historiankirjoituksissa. Roomasta merirosvojen vangiksi, sittemmin Hispanian kautta Galliaan. Sieltä kuuluisan Rubikon-joen yli kohti sisällissotaa ja suurta kunniaa ja diktaattorin oikeuksia. Lopuksi karu loppu maaliskuun iduksena ”puukotuksen” uhrina senaattoreiden ryhtyessä tikareilla kutittelemaan.

Hetkittäin piti muistuttaa itseään siitä tosiseikasta, että kyseessä on kuitenkin vain fiktiivinen teos, jossa esiintyy historiankirjoista tuttuja nimiä ja paikkoja. Kirjailija itse kertoo loppusanoissaan valinneensa tiettyjä asioita ja jättäneensä joitain pois. Taiteellisen vapauden nimissä hän on myös kehittänyt koko joukon tarinaa tukevia henkilöitä.

Tästä äidyin pohtimaan historiaa yleensä. Kuka määrittää historian? Miten voimme tietää ovatko historiankirjoista lukemamme asiat todella tapahtuneet niin kuin ne on kirjoitettu? Vai onko lukemissamme kirjoituksissa yhtä paljon asiavirheitä, kuin nykyisissä sanomalehdissä?

Yleensä sanotaan historian seuraavan voittajan miekkaa. Näin varmasti onkin. Uskaltaisiko joku sveebi väittää roomalaista barbaariksi, jollaiseksi Caesar itse kuvailee tätä  Germaniassa asunutta kansaa Gallian sodasta kertovassa teoksessaan. Meillä ei ole tuosta sodasta säilynyt vastapuolen näkemystä. Ainoastaan sotapäällikön itsensä kertomus, jota ei varmaankaan ole höystetty pienillä viilauksilla tyyliin: meitä oli vain kohortti (legioona) vastustajan tuhat(sata)päistä barbaarilaumaa vastassa. Eiväthän kalamiehetkään koskaan liioittele saalistaan, vai kuinka? Tosin tuon Gallian sodasta kertovan kirjan suomennoksen esipuheessa todetaan Caesarin olleen melko objektiivinen kertomuksessaan. Mene ja tiedä.

Sivistyksen levittäminen barbaareille on usein ollut historiassa selityksenä valtakuntien laajentumispyrkimyksille. Ei kai kukaan tosissaan ensimmäisenä sano tulleensa vain veroja naapurilta keräämään. Sivistyksen saaminen on sentään paljon ylevämpää, vaikka siitä pitäisi vähän maksaakin.

Eilen sovintosunnuntaina alkoi suuri paasto. Nyt siis kaikki kunnon kristityt rauhoittuvat ja hiljentyvät paaston merkeissä. Vähemmän kunnolliset eivät noudata paastosääntöjä, mutta potevat siitä syyllisyyttä. Täysin paatuneet eivät noudata paastosääntöjä ja vielä vähemmän muistelevat syntejään. Pitänee luokitella itsensä ennen pääsiäistä.