Olen viime aikoina kuunnellut kuunnelmasarjaa Knalli ja sateenvarjo. Yle 1 lähettää lauantaisin uusintana tuota hupaisaa englantilaisperäistä poliittista satiiria, joka on myös internetissä kuunneltavissa. Sarja on tuttu jo lapsuudestani (ensimmäiset osat on tehty jo vuonna 1979), mutta silloin en vielä osannut antaa sarjalle sille nykyisin antamaani arvoa. Liekö syynä se, että nykyisin olen virkamies itsekin.

Kuuntelemani jaksot ovat 80-luvun alkupuolelta, paitsi ne neljä aivan uutta, jotka lähetettiin vuoden vaihteen paikkeilla. Sarja on tehty melko ajattomaksi, ei juurikaan voi kuvitella miksei tapahtumat voisi sijoittua nykyaikaankin. Mukavaa kuunneltavaa, kun ministeriön erikoisosastolla sattuu ja tapahtuu.

Tosin on ehkä harkitsematonta kuunnella tuollaista autoa ajaessa. Olin lähellä ajaa ojaan hekotellessani seuraavanlaista dialogia. Kyseisessä kohtauksessa kaivetaan esiin kuoppaa täytettäessä hautautuneeksi oletettua ministeriön virkamiestä.

– Kysymys on ihmishengestä, ensiluokkaisen virkamiehen ja hyödyllisen kansalaisen

 

– Mitä, joko niitä on kaksi?

Talvi yllättää

Lumi tulikin tänä vuonna tänne eteläiseen Suomeen hieman jälkijättöisesti. Juuri kun sitä  jo odotti kevätauringon lämmittävää tulemista, satoikin lähes kymmenen senttiä lunta. Ei siinä mitään, lumi on ihan mukavaa. Täälläpäin ei juurikaan talven aikana ole niin paljoa lunta, että pääsisi hiihtämään. Ehkä juuri sen vuoksi minulla ei ole suksiakaan. Voisi kylläkin olla mukavaa käydä jossain välissä taas hieman lumilaudalla laskemassa. Viime talvena kävin yhtenä päivänä Himoksella työporukan kanssa. Tänä talvena ei ole tullut lähdettyä, eipä tosin ole luntakaan ollut vielä kunnolla.

Ostin lumilaudan vuonna 1990. Silloin oli hankittuna kausikortti Himokselle, se kun oli lähellä silloista opinahjoani. Lähes joka arkipäivä tuli kaverin kanssa vietettyä mäessä. Sitten eräänä iltana saimme hauskan ajatuksen ja vuokrasimme kimpassa laudan, meillä kun oli ulkoisesti samankokoiset monot. Siihen aikaan ei tainnut vielä ollakaan näitä nykyisin suosittuja pehmeitä siteitä, vaan käytettiin tavalliseen laskettelumonoon sopivia.

Ensimmäisen kerran kaaduin hississä. Lastenrinteessä luonnollisesti. Siitä se sitten lähti, jotenkin vain tuli pakkomielle tuon välineen opetteluun. Seuraavana päivänä oli paikat kipeinä, ahteri varsinkin. Siispä oli aivan pakko mennä kauppaan ja ostaa oma lauta. Sama lauta minulla on vieläkin käytössä. Kovia siteitä ei enää juurikaan rinteessä näe. Suurin osa harrastaa kaikenlaista hyppelyä ja siinä pehmeät siteet ovatkin paremmat. Itse kun pidän vauhdin hurmasta, niin sopii paremmin tyyliin tuollainen pujottelumalli. Yllättävää kyllä, en ole saanut kuin yhden luun rikottua lautaillessani. Peukalosta irtosi pieni siru kaatumisen seurauksena. Muutaman vuoden se vaivasi, mutta en silti lopettanut laudalla huruttelua. Taisinpa pari kertaa käydä mäessä käsi paketissakin, lautaillessa kun ei käsissä tarvitse mitään sauvoja kanniskella.

Kovin montaa kertaa en ole mäessä ollut suksilla laudan hankkimisen jälkeen. Epäilenpä pysyväni nykyisin jopa paremmin laudan kuin suksien päällä

Vielä yksi pieni ilonaiheeni tänään: olen saanut suoritetuksi kaikki opintoihini pakollisena liittyvät matematiikan opinnot. Operaatiotutkimuskin, josta olen aiemmin kirjoittanut, on siis läpäisty. Voin siis siirtää aivoni matemaattisten ongelmien jälkeiseen aikaan. Saa nähdä mitä vielä on edessä.