Avainsana: suunnistus

by Janne

Karu luonto

Ei kommentteja

Onnistuin saamaan huomiselle päivälle vapaata töistä. Mikä sen mukavampaa, sillä kesälomani alkaa näin päivää aiemmin. Seuraavat neljä viikkoa onkin sitten ohjelmassa jotain ihan muuta, kuin työpaikalla ravaamista. Olen tässä viime aikoina huomannutkin olevani loman tarpeessa. En osaa sanoa kumpi on parempi, pitää loma heti kesän alussa vai näin loppukesästä. Voi olla, että tähän aikaan loma alkaa väsymyksenpoistolla, eli lomaan orientoituminen vie pidempään. En tiedä, toivottavasti ei kuitenkaan.

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut tännekään kirjoittaa. Tai sitten se johtuu tästä kuumuudesta, joka meillä täällä vallitsee. Ei ole olo ollut kovinkaan mukava.

Aloitin loman vieton tuttuun torstaitapaan metsässä. Kävin jälleen kiertämässä suunnistusradan, nyt Taivassalossa. Tänään tuntui olevan taas sellainen päivä, että kartalla pysyminen oli helpompaa. Tai sitten maasto oli mukavampaa ja helpompaa kulkea. Joka tapauksessa en ollut juurikaan hukassa. Vain yhden hetken olin harhautunut hieman, mutta pääsin taas melko pian oikeaan paikkaan.

Metsässä on aina mukavaa kulkea. Kuitenkin tänään, kuten viime viikollakin, seuraani ilmestyi melkoinen kärpäsparvi, sellaisia pieniä. Ne eivät ole kovin mukavia. Tunkevat silmiin, korviin ja nenään. Ovat vielä niin nopeita, ettei niitä saa kunnolla tapettuakaan. Eikä siitä varmaan olisi mitään hyötyäkään, vaikka pari kärpästä saisi hengiltä, niillä kun tuntuu olevan pari kaveria lähettyvillä. Mietiskelin siinä kulkiessani niiden sosiaalisia taipumuksia. Mahtavatko sopia keskenään, että kiusaa sinä tuota ihmistä, niin minä menen tuon seuraavan kiusaksi. Mahtaako niillä olla tiedossa suunnistajien lähtöpaikka, jossa ne parveilevat odottaen kiusattavia. Ikäviä tapauksia ne kuitenkin ovat.

Aina joskus metsässä näkee myös elämän raadollisempaa puolta. Niin kävi tälläkin kerralla, kirjaimellisesti. Havaitsin nimittäin eläimen jäännöksiä. Nähtävästi peuran vasa tai metsäkauris oli kohdannut matkansa pään. Tapauksesta oli jo melkoisesti aikaa, paikalla oli kallo ja muita luunkappaleita jo vaalenneina. Tosin parin metrin päässä oli isohko muurahaispesä, jonka asukit vaalentavat luita melko tehokkaasti. Toisessa etujalassa oli kuitenkin vielä paljon kudosjäänteitä. En kuitenkaan ryhtynyt sen tarkempiin tutkimuksiin jäänteiden iän, lajimäärityksen tai kuolinsyyn selvittämiseksi.

Todennäköisesti jossain siinä lähellä on jonkinlainen petoeläimen pesäalue. Lähistöllä oli myös jonkin toisen eläimen luita, lantioluun kappaleesta päätellen pienemmän lajin, ehkä jäniksen tai rusakon.

Jälleen hyvä muistutus siitä, miten elämä päättyy: jonkun toisen ravintona.

by Janne

Kesä ja kärpäset

Ei kommentteja

Tänään oli taas ohjelmassani suunnistusta. Viime viikollakin piti käydä, mutta yllättävä työtehtävä pilasi sen suunnitelman. Tänään ei ollut esteitä, joten lähdin kohti Mynämäen syrjäseutuja. Pieniä paineita loi se, että viime kesänä olin kovastieksyksissä samasta paikasta matkaan lähtiessäni.

Saatuani kartan ja Emitin, läksin kulkemaan kohti ensimmäistä rastia. Heti poistuttuani tieltä, alkoi tuntua siltä kuin reitinvalintani olisi ollut jokseenkin huono. En tietenkään tiedä, miten olisin pärjännyt toisella reitillä, mutta valitsemani ei ehkä ollut paras mahdollinen. Olin melkoisessä ryteikössä. Vaikka kartan mukaan metsän olisi pitänyt olla kohtuullista kuljettavaa, ei se sitä ollut. Ei ollut raivaussaha käväissyt siellä vähään aikaan. Pääsin kuitenkin tunkeutumaan tiheikön läpi ensimmäiselle rastille, eikä edes tullut eksymisen tunnetta.

Toinenkin rastiväli tuntui olevan paikoitellen melko tiheää metsää, mutta hitaasti kiiruhtaen pääsin rastille. Kolmannella rastivälillä oli, yllätys yllätys, tiheäkasvuista metsää. Tosin muutaman kymmenen metrin pätkän pääsi tietäkin pitkin. Tällä rastivälillä pääsin jopa toteamaan kartanlukutaitoni kohentuneen. Kiivettyäni eräällä kalliolle en ollut aivan varma sijainnistani. Melko pikaisesti sain kuitenkin kartan ja maaston täsmäämään ja totesin olevani melko lähellä rastia. Sinne löysinkin sitten melko helposti, tällä kohtaa kun maasto oli melko mukavaa kuljettavaa.

Neljännellä rastivälillä huomasin, etten vielä ollut missään tiheikössä kulkenutkaan. Ajattelin oikaista kohdasta, jossa oli karttaan merkittykin tiheikkö. Tarkoitus oli vain pikaisesti läpäistä parikymmentä metriä, mutta jossain vaiheessa kurssini taipui liikaa vasemmalle. Kuljin siis melkoisen matkan varsin tiheässä taimikossa, jossa ei montaa metriä eteensä nähnyt. Tullessani ulos taimikosta totesin olevani noin sata metriä sivussa reitiltäni, oikeassa suunnassa kuitenkin. Ei siis mitenkään ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta neljäskin rasti löytyi.

Viides rastiväli oli jo aiempia helpompi, vain lyhyt tiheikköosuus ja pitkä matka tietä pitkin. Viidettä rastia lähestyessäni mietin kävelisinkö sata metriä pitempään tietä pitkin vai menisinkö metsään. Päätin kokeilla metsävaihtoehtoa, ja hyvä niin. Löysin hyvät kiintopisteet ja pääsin rastille aivan suoraan. Tämä rasti olikin sitten viimeinen ja edessä oli enää lyhyt taivallus maalirastille.

Hieman toista tuntia viivyin matkallani. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole millään lailla kilpailla suunnistaessani, vaan käyn siellä vain oppiakseni paremmin lukemaan karttaa ja kulkemaan metsässä. Tavoitteeni on jossain vaiheessa kulkea suunnistusreitti niin, ettei missään vaiheessa tulisi epävarmuuden tunnetta olinpaikasta. Eikä tietenkään olisi haitaksi reitinsuunnittelun parantaminenkaan.

Yleensä minusta on mukavaa kulkea metsässä. Tänään kuitenkin kiusana oli melkoinen joukko kärpäsiä, hyttysiä ja jokunen paarmakin. Todennäköisesti 25 plusastetta oli nämä kiusalliset hyönteisetkin saanut liikkeelle. Onneksi hirvikärpäset ovat vielä teillä tietymättömillä. Ne vasta ovat ikäviä.

Pikku seuralaisistani ja tiheiköistä huolimatta nautin jälleen kerran suomalaisesta metsästä. Siellä näkee aina kaikenlaista. Tälläkin kerralla pelästytin kulkiessani koppelon lentoon. Melkoista meteliä iso lintu pitää lentäessään tiheässä metsässä. Mukavaa kuitenkin nähdä, että niitä vielä näilläkin seuduilla on.

Ehkä pitäisi käydä metsässä useamminkin.

by Janne

Helteestä vetiseen

Ei kommentteja

Vietimme rakkaan vaimoni kanssa pitkän viikonlopun Kaakkois-Suomessa. Kävimme, kuten jossain vaiheessa totesin, katsomassa onko mökki pystyssä ja järvessä vettä. Oli ja oli. Viime perjantaina lähtiessämme lämpömittari näytti jo yli 20 celsiusasteen lukemia. Henkilökohtaisesti en oikein pidä helteestä ja auringonpaisteesta. Johtunee ihotyypistäni, joka aiheuttaa ihon punoituksen heti, kun Aurinko jossain vilahtaa. Muutenkin viihdyn paremmin viileässä, kuin kovassa kuumuudessa.

Palataan kuitenkin aiheeseen. Päästyämme perille, oli ensimmäisiä toimiani lämpömittarin heittäminen järveen. Käsituntumalla vesi ei ollut aivan kylmää, joskaan ei lämmintäkään. Mittari vahvisti arvion kertoessaan veden olevan 16-asteista. Saunan lämmityksen aikana Aurinkoinen ehti painua mailleen, jonka seurauksena veden lämpötila laski asteen verran. Vesi oli siis aivan kohtuullista, ainakin minulle. Kävin siis pulahtamassa ennen saunaan menoa. Ja toki monesti saunomisen aikanakin.

Olen kerran aikuisiällänix uinut kylmässäkin vedessä. Eräällä kurssilla ohjelmaan kuului hypotermiauinti. Tuota uintia varten mereen tehtiin suuri avanto ja lämpötilaksi saatiin mitattua noin 0,5 astetta. Voin vakuuttaa, että se oli kylmää. Veteen laskeutuessa olo oli kuin neulatyynyllä. Tuntui siltä kuin jokaista vedessä olevaa ihon osaa olisi tökitty pienillä neuloilla. Testiin kuului uinti pelastuslautalle, sille kiipeäminen ja mikä pahinta laskeutuminen takaisin veteen. Sitten uitiin taas ja noustiin laiturille. Se viisiminuuttinen uintiretki on jotenkin jäänyt mieleen. Eipä olisi tarvinnut pitsiä nypläillä niillä kohmeisilla räpylöillä. Hyvä kun sai otteen laiturin tikkaista ja pääsi kiipeämään ylös.

Mutta taasko eksyin aiheesta. Olimme siis mökillä ja saunomassa. Niin meni perjantai-ilta. Lauantain aloitin heräämällä aikaisin, siis ennen kahdeksaa. Aamupalan (ruisleipää ja hirvisäilykettä) jälkeen pukeuduin metsävaatteisiini ja lähdin metsään hiippailemaan. Tarkoitukseni oli kartoittaa talven aikaisia tuhoja ja tietenkin tarkkailla luontoa. Tein melkoisen lenkin, kävellen välillä tietä pitkin ja sitten taas metsän siimeksessä. Tapasin lenkilläni myös mökkinaapurimme ja sorsastuskaverini. Sain kuulla lähistöltä löytyneen karhun jälkiäkin taas kerran. Susista ja ilveksistäkin oli ollut talven aikana havaintoja. Onpa noita petoja joskus vieraillut myös mökkitontillamme. Itse en kuitenkaan ole sellaisia vielä bongannut.

Tällä kertaa metsäkävelyni oli melko tapahtumaköyhä, mainittavin lintubongaukseni taisi olla käpytikka tai pari. Jäljistä päätellen metsässä kuitenkin majailee hirviä ja valkohäntäpeuroja. Metsäkauriista en ole varma, peuroilla voi olla vasoja, jotka olivat jättäneet pienet sorkanjäljet. Positiivista metsässä oli kuitenkin se, etteivät myyrät olleet syöneet kaikkia kuusentaimia. Vielä niitä oli jokunen vihreänä.

Päästyäni metsästä takaisin mökille, olikin jo aika lähteä anoppia tapaamaan. Kävellessä tuli kuitenkin hiki, joten pakkohan sitä oli käydä taas järvessä viilentymässä ennen lähtöä.  Sitä en kyllä osaa sanoa auttoiko tuokaa pitemmän päälle, sillä päivästä tuli helteinen. Autossa tuli siis taas hiki melko pian lähdön jälkeen.

Palattuamme taas mökille, lähdimme hieman soutelemaan. Otin mukaani myös virvelin ja yhden hyväksi kokemani vieheen. Rakas vaimoni asettui airoihin ja minä istuin veneen perälle. Edetessämme pitkin lahden pohjukkaa viskelin uistinta sinne tänne. En kovin suuria odotuksia asettanut tälle kalastuskerralle. Päivä oli varsin kuuma, eikä muistaakseni sellaisina päivinä kalat välttämättä jaksa syödä.

Erään kaislikon reunalla kuitenkin kala erehtyi nappaamaan uistimeen kiinni. Tunsin sen tempoilevan siiman päässä. Ryhdyin kelailemaan siimaa puolalle pikkuhiljaa. Koko ajan tuntui melko voimakasta tempoilua. Sitten kävi se perinteinen pikkuvirhe. Päästin siimaa hieman löystymään vavan kärkeä liikauttamalla. Kala otti tilaisuudesta vaarin ja päätti hylätä uistimeni. Tietenkin tunsin heti kalan päässeen irti ja jouduin kelaamaan tyhjän uistimen veneeseen. En edes päässyt näkemään millainen vonkale siiman päässä kävi. Voimaa sillä kuitenkin oli, mutta joskus pieni hauki vastustaa isoa enemmän. Siitäkin olen joskus saanut kokemusta.

Harmittihan se, kesän ensimmäisen kalansaaliin kadottaminen. Ei tarttunut toista kertaa, vaikka yritin houkutella. Eikä muuten edes yrittänyt mikään muukaan kala enää sinä päivänä. Palailimme mökille saunan lämmitykseen. Vesikin oli päivän aikana lämmennyt useita asteita, joten uiskentelu oli jo mukavampaa.

Niin – tokihan sain taas käsivarteni ja niskani punoittamaan vesillä.

Märkä metsä

Helteinen viikonloppu vaihtui melko pikaisesti sateeseen. Sateesta huolimatta kävin tänään suunnistamassa. Tai eksymässä, ihan kuinka vain. Mikään yleisömenestys ei tainnut tämä päivä olla Mynärasteilla. Välillä satoi melkoisesti, eikä tuulikaan oloa helpottanut. Vielä kun lämpömittari oli nippa nappa kymmenen asteen paremmalla puolella, ei metsäkävelyni tapahtunut parhaassa mahdollisessa kelissä. Lähdinpä kuitenkin, enhän ole sokerista.

Taas jouduin etsiskelemään ensimmäistä rastia. Minulla tuntuu joskus olevan ongelmana liian kova vauhti. Kuljen rasteista ohi, enkä tarkkaile riittävästi karttaa. Silloin tällöin huomaan myös pitäväni liian tiukasti kiinni kuvittelemastani paikasta. Etsin maastosta kuvitelmaani tukevia seikkoja sen sijaan, että yrittäisin katsoa miten kartta oikeasti esittää maastoa. Tänään kuitenkin onnistuin pikku eksymisistä huolimatta määrittämään paikkani uudelleen, kunhan totesin olevani eri paikassa, kuin kuvittelin.

Lopulta pääsin taas maaliin kierrettyäni kaikki rastit, vieläpä oikeassa järjestyksessäkin. Tosin aivan märkänä. Onneksi kalvopuvut on keksitty. Olin vain pintamärkä, paitani oli kostunut hikoilun seurauksena. Gore-Tex kengistäni huolimatta jalkani olivat sitä vastoin aivan märät. Päättelin sen johtuvan sukan kastumisesta lyhytvartisessa kengässä. Kun sukka kastuu nilkasta, niin hetken kuluttua koko sukka on märkä. Sikäli huonoja ovat tuollaiset puuvillaiset urheilusukat. Pitäisi varmaan hankkia säärystimet.

Rakas vaimoni kysyi tänään lähtiessäni mikä minua oikein vetää suunnistamaan tällaisellakin säällä. Taisi vielä itse arvioida syynä olevan enemmänkin metsä kuin suunnistus. Ja niinhän se taitaa olla. Minkä minä sille voin – minä kun viihdyn metsässä.
___________________________
xSanoin tässä aikuisiällä, sillä lapsenahan sitä tuli lutrattua missä tahansa lätäkössä, vaikka jääpalojen keskellä aina, kun vain oli mahdollista.

by Janne

Kevätintoa

Ei kommentteja

Viime viikolla päätin vihdoinkin ryhtyä toimiin autotallin järjestelemiseksi. Säätiedotuksen perusteella valitsin päiväksi sunnuntain. Mihin säätiedotusta tarvittiin, saatat kysyä. Siihen on helppo vastata. Autotalli on niin täynnä tavaraa, ettei siellä järjestelemisestä tule mitään. Missään ei ole vapaata tilaa laittaa järjesteltäviä esineitä tilapäisesti. Tavarat piti siis kantaa ulos. En toki kantanut kaikkea pihalle, vain sen verran, että pääsin jotain tekemään.

Sain jokin aika sitten kaveriltani keittiöremontin vuoksi käytöstä poistettuja kalusteita. Kuinka ollakaan, ovet olivat hyvin samankaltaiset, kuin omasta keittiöstämme autotalliin siirretyissä kalusteissa. Saatuani riittävästi tilaa lattialle, sain kaapit seinään kiinni. En valmistautunut niin hyvin työhöni, että olisin hankkinut työtason. Jotain piti kuitenkin keksiä, joten tovin mietittyäni päätin tehdä tilapäisen työtason autotallissa olleista lastulevystä ja vanerilevystä. Minulla kun oli yksi täysi levy kumpaakin, tosin vain 11 mm vahvuisia. Niillä oli siis pärjättävä.

Halkaisin levyt ja katkaisin toisesta puolikkaasta sopivan pätkän. Laitoin ensin lastulevyn kaappien päälle tasoksi ja siihen päälle vanerin. Ruuvasin paketin kasaan. Katselin aikaansaannostani ja päättelin, että tilapäisratkaisusta taisikin tulla pysyvä. Ei näyttänytkään huonolta tuo yhdistelmä. Tuin vielä pari kohtaa, joissa ei kaappia ole ja totesin olevani valmis. Todennäköisesti kuitenkin vielä jossain vaiheessa lisään tasooni yhden kerroksen, joko filmi- tai vesivaneri voisi toimia työtasopintana paremmin, kuin nyt käyttämäni havuvaneri.

Saatuani kaapiston kuntoon virittelin vielä katon rajaan tuet laudoille, joita autotallin lattia oli puolillaan. Yllättävän pienellä työllä sain aikaan uskomattoman paljon vapautettua lattiapinta-alaa.

Tähän vaiheeseen päästyäni olikin kello jo niin pitkällä, etten voinut enää juuri muuta tehdä, kuin kantaa tavarat pihalta sisään. Loppujen lopuksi siis ei vieläkään voi sanoa autotalliani siistiksi, mutta uskoisin käänteen parempaan tapahtuneen. Enää ei tarvitse kiipeillä tavaroiden päällä jotain löytääkseen. Jossain vaiheessa pitää mennä jatkamaan. Voi olla. ettei seuraavalla kerralla tarvitse kantaa tavaraa pihallekaan, vaan voin oikesti ryhtyä järjestelemään tavaroita. Juhlan kunniaksi avasin blogiini uuden aiheen: autotalli. Näin voin lukijoideni kanssa seurata muuttuuko autotallin tila mihinkään.

Metsässä taas

Eilen oli taas Mynärastipäivä. Kävin siis eksyttämässä itseäni. Valitsin taas lyhyehkön radan. Alku sujui hyvin aina kolmosrastille saakka. Siitä kävelin ohi muutaman metrin päästä aivan huomaamattani. Päädyin muutaman kymmenen metrin päähän, kun aloin hieman ihmetellä missä olen. Tovin tarkemmin karttaa ihmeteltyäni löysin rastin ja lähdin kohti seuraavaa. Neljäs rasti löytyi helposti ja kävelin sinne melkein suoraan. Sitten alkoikin varsinainen eksyminen.

Nelosrastilta lähdin lievästi väärään suuntaan. Vasta kotona karttaa tutkimalla pääsin selvyyteen, missä olin kulkenut. Noin puolivälissä neljännen ja viidennen rastin välillä olin taas kartalla ja pääsin taas oikeaan suuntaan. Kunnes kiersin erästä mäkeä hieman liikaa ja lähdin taas väärään suuntaan. Huomasin virheeni vasta kun huomasin ojan, jota ei pitänyt olla siinä, missä mielestäni olin. Taas tutkiskelin karttaa ja jatkoin pienen matkan kohti erästä mäkeä. Sen juurella päätin taas tietää sijaintini ja kävelin viidennelle rastille.

Loput kaksi rastia löytyivätkin helposti ja ellei jyrkkiä kallioita olisi tarvinnut väistellä, olisin voinut kävellä rasteille suoraan. Sain siis tälläkin kerralla radan kierrettyä lähes kunnialla. Nyt jo olen huomannut parannusta kartanlukutaidoissani, eksymisistä huolimatta. Löysin kuitenkin itseni kartalta lopulta.

Luettua

Viime aikoina en ole kirjoittanut lukemistani kirjoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi lukenut mitään. Olen lukenut paljonkin, en kuitenkaan mitään klassikoita. Ellei sitten Agatha Christien dekkarit kuulu siihen sarjaan 😉

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark T. Sullivanin Peurariitti. Päästyäni siinä kunnolla alkuun en lopulta malttanut laskea sitä käsistäni. Brittiläiseen Kolumbiaan (siis Kanadaan) sijoittuva romaani oli varsin hyvin kirjoitettu. Metsästäjäjoukkio siirtyy lentokoneella tiettömän taipaleen taakse metsästysmajalle loppusyksystä. Valkohäntäpeuran metsästys alkaa hyvin, kunnes eräs oppaista löytyy kuolleena. Kuolemaa ei tarvitse epäillä luonnolliseksi, vaan se on ilmiselvästi tarkoituksellinen. Opas on metsästetty.

Päähenkilö on minä-muodossa tarinaa kertova nainen. Hänessä virtaa intiaaniveri ja isä on opettanut hänet jäljittämään riistaa. Hän pystyy jäljistä kertomaan, ettei tekijä kuulu tähän pieneen ryhmään. Seuraavan ruumiin jälkeen päähenkilö päättää lähteä jäljittämään tappajaa. Välillä on epäselvää kuka metsästää ketäkin. Jännitys tiivistyy, mutta kirjoittaja ei päästä tunnelmaa latistumaan. Myös loppuratkaisu on mielenkiintoinen. Lukija ei voi etukäteen arvata tekijää, vaikka pienen pieniä vinkkejä matkalla annetaankin. Lopulta tapahtumat ovat varsin uskottavia, ainakin suurimmalta osin.

Tällä hetkellä minulla on työn alla Jan Guilloun viimeisin Carl Hamilton kirja Madame Terror. Ja juuri kun olen ajatellut, ettei Guillou jatkaisi näitä uskomattomia ruotsalaisspesialistisotilaan tarinoita, niin törmään sellaiseen Raision kirjastossa. En voinut itselleni mitään, oli pakko ottaa tuokin kirja luettavaksi. Jotenkin ruotsalainen ja sotilas ei minusta tunnu yhteenkuuluvalta, mutta viihteellistä fiktiota nämä Guilloun agenttitarinat ovat aiemmin olleet. Huumorin kannaltahan ne tietenkin pitää ottaa. Ehkä pääsen tästäkin vielä yli.

by Janne

Onnistumisen iloa

Ei kommentteja

Viime kesänä kävin pari kertaa suunnistamassa Mynämäen lähimaastoissa Mynärastien merkeissä. Ensimmäisellä kerralla olin totaalisen hukassa. Toisella kerralla onnistuin jo hieman paremmin. Niistä seikkailuista olen kuitenkin kertonut joaiemmin, joten en niihin tämän enempää palaa. Aloitukseni tarkoitus oli kuitenkin johdattaa lukijani kohti tämänpäiväistä aihettani. Aloitin nimittäin tämän kesän suunnistukset eilen. Tai siisMynärasteilla käynnit, johan viime viikolla kävelin työpaikan järjestämän suunnistusreitin läpi.

Nyt lienee aika jo päätyä aiheeseen. Siispä aloitetaan siitä, kuinka eilen työpäivän jälkeen ajelin kohti suunnistuksen lähtöpaikkaa. Jostain kumman syystä suunnistustapahtumien opaskartta on hieman epätarkka. Jostain vielä kummemmasta syystä hakeudun paikalle jotain muuta kautta kuin virallisen opastuksen viitoittamaa reittiä. Eilisellekin lähtöpaikalle olisi ollut opastus 8-tieltä, mutta minähän paikkakuntalaisena tietenkin kuljen takakautta, enkä kierrä noin kaukaa. Kuitenkin olin epävarma lähtöpaikasta aina siihen saakka, kun näin tieltä parkkipaikan täynnä autoja ja pian jo sellaisen pienen opastavan rastilipunkin. Pääsin siis onnellisesti perille aloittamaan varsinaisen eksymisen.

Valitsin radaksi lyhyen, noin kolmen kilometrin mittaisen reitin. Kertoivat ystävällisesti saman radan olleen päivällä koululaisten kilpakenttänä. Joku tyttö oli kiertänyt reitin 24 minuutissa. Totesin yrittäväni saman radan suorittamista puoleentoista tuntiin. Se kuulemma olisi sallittua. Sain käteeni kartan, sähköisenEMIT kortin ja pikaisen opastuksen lähtöpaikalle. On aina positiivista olla eksymättä ennen lähtöpaikkaa 😉

Kävellessäni lähtöleimasinta kohti tarkastelin karttaa ja mietin miten voisin päästä ensimmäiselle rastille. Saatuani lähtöajan leimatuksi olinkin jo päättänyt reittini. Eipä siis muuta kuin tossua toisen eteen. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempikin reitti, mutta takerruin liiaksi polkua pitkin kulkemiseen. Erään pienen lammen poikki reitiksi valitsemani polku kulki. Liian myöhään, eli siis kyseisen lammen rannalla, totesin polun kyllä jatkuvan, mutta vastarannalla. Siltaa ei näkynyt, enkä lähtenyt kahlailemaan. Piti siis kiertää koko lampi. Jos olisin tiennyt sillan puuttumisesta, olisin kulkenut lammen toista rantaa.

Nyt lienee syytä hieman rajoittaa kirjoittamista, muuten tähän menee koko ilta. Kerrottakoon siis, että pääsin ensimmäiselle rastille. Löysin myös kuusi muutakin rataan kuuluvaa rastia ja jopa maalileimasimenkin. Onnistuin siis tässä ensimmäisessä yrityksessäni. Etenin metsässä melko rauhallisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin pysyä kartalla mahdollisimman tarkasti ja siinä onnistuinkin. Missään vaiheessa ei ollut epätietoista tunnetta olinpaikasta. Toinen syy on luonnollisesti se, että viihdyn metsässä. Kiirehtimällä olisin ollut pikemmin pois luonnon helmasta.

Ilmeisesti metsässä oli niin paljon muitakin kulkijoita, ettei lintuja tai muitakaan eläimiä juuri päässyt bongailemaan. Ainoa merkittävä lintuhavaintoni oli käen kukkuminen. Sellaista pääsin hetkeksi kuuntelemaan, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Muutenhan luonto on pikkuhiljaa siirtymässä kohti kesää. Tähän aikaan vuodesta vihreys on mukavan vaaleaa. Loppukesästä värit ovat paljon tummempia, paikoitellen jopa synkkiä. Pidän tämän vuodenajan väreistä enemmän, syksy onkin sitten tietenkin oma lukunsa värimaailmana.

Nyt taidan lopetella. Kerron kuitenkin vielä kävelleeni suunnistusreitin ajassa 56,44. Siis alle tunnissa. Jos olisin kilpailuhenkisempi, niin varmasti harmittaisi häviäminen koululaisille. Tulossivulta kujitenkin katselin olleeni aikani puolesta illan kolmas valitsemallani radalla. (Kaksi muutakin oli valinnut saman radan.)