Perjantai-iltana pääsin lähtemään töistä normaalia aiemmin, joten ajelin metsästysmaille. Lämpimästi pukeutuneena ajoin autoni tieuralta lumihankeen ja kävelin kyttäyspaikalle. Tällä kertaa olin muutaman metrin korkuisessa tornissa metsätien kääntöpaikassa. Paikalle oli samana päivänä tuotu uusi porkkanalasti, jota paikan omistaja varoitteli peurojen alkuun aristelevan.
Puolisen tuntia kopissa istuttuani olin kuulevinani hiljaisia askelia. Sitten huomasinkin erään kuusen takaa kurkistelevan peuran pään. Hetken kuluttua peura varovasti alkoi lähestyä porkkanakasaa. Se otti muutaman askeleen ja pysähtyi kuuntelemaan ja katselemaan. Hitaasti lähestyen se saavuttikin kasan ja ryhtyi ruokailemaan. Se oli tosin ojan pohjalla siten, etten nähnyt siitä kuin pään aina silloin tällöin.
Olin jo todennut peuran aikuiseksi, jollaista olinkin etsimässä. Koska en nähnyt sarvia, piti vielä odotella ja päättää, onko kyseessä naaras, jolla on vasa. En ole vielä niin kokenut, että osaisin sukupuolen päätellä pelkästä ulkomuodosta. Kymmenisen minuuttia odoteltuani olin varma, ettei tätä peuraa vasat seuranneet. Peura oli kuitenkin edelleen pääasiassa näkymättömissä porkkanoiden takana ojassa. Periaatteesta en ainakaan tällä kokemuksella ammu peuraa päähän tai selkärankaan. Haavoittamisriski on paljon suurempi kuin keuhko-osumassa.
Parinkymmenen minuutin tarkkailun jälkeen peura päätti vaihtaa maisemaa. Saattaa olla, että siirtyessäni parempaan tarkkailu- ja mahdollisesti ampuma-asemaan aiheutti jonkin äänen. Tai sitten jostain lähiseudulta kuulunut laukaus säikäytti otuksen. Mene ja tiedä, mutta näin vain valkoisen peräpeilin pomppukoneen vaihtaessa maisemaa.
Jäin taas yksin odottelemaan. Hämärän jo alkaessa laskeutua totesin taas peuran seisovan metsässä vähän matkan päässä. Taas lähestyminen oli varovaista, ehkä jopa varovaisempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Katselukiikarilla totesin eläimen koon ja värityksen perusteella samaksi, joka jo aiemmin oli käynyt paikalla.
Peuran ollessa puun takana nostin aseeni ampumavalmiiksi. Peura käveli esiin, mutta oli väärässä kulmassa ampumista ajatellen. Jouduin vieläkin odottelemaan hetkisen, kunnes peura käänsi suoraan kylkensä minulle. Se oli peuran kannalta virhe, josta rankaisin heti. Laukauksen kajahtaessa peura oli muutamalla loikalla metsän sisällä, enkä ehtinyt liikkumisesta nähdä miten olin osunut. Poistuin siis tornista ja lähdin tilannetta tutkiskelemaan.
Paikalla, jossa peura oli seisonut, totesin verijäljen lumessa – olin siis osunut. Hämärä alkoi kuitenkin olla jo niin pitkällä, etten enää erottanut punaista ilman lisävaloa metsän puolella. Lamppu oli tietenkin unohtunut autoon kirkkaassa päivänvalossa koppiin mennessäni. Kävin hakemassa valoa kansalle ja lähdin varovasti seuraamaan jälkiä metsään. Kovin pitkään ei tarvinnut kulkea, kun totesin, ettei peura voi olla kaukana. Verijälki voimistui ja sitä olikin siten helpompi seurata. Yllättävän kauas otus oli kuitenkin päässyt.
Löydettyäni saaliini, havaitsin alkuperäisen sukupuolenmääritykseni olleen virheellinen. Ei ollut naaraspeura, vaan sarvensa pudottanut tappisarvi, eli siis nuori pukki. Lihan kannalta siis lähes paras mahdollinen, ainakin erään seurakaverin mukaan.
Pakomatkan pituuteen löytyi syy, kun saimme kaverin kanssa peuran nyljettyä. Olin osunut noin 5 cm alemmas tarkoittamaani kohtaa. Siis omien tiukkojen kriteerieni mukaan huono osuma. Olen monesti ylikriittinen itseäni kohtaan ja niin kai tälläkin kertaa. Olihan osumani kuitenkin nopeasti tappava, vaikka ei täydellinen ollutkaan.
Loppuillasta olin jo päässyt ohi osumapisteen aiheuttamasta itsetutkiskelusta ja päätin olla tyytyväinen saatuani omalta osaltani peurakiintiön täyteen tälläkin kaudella. Pitkään siinä meni, mutta ensi viikon lauantaihin saakka olisi ollut aikaa.
Nyt täytyy tulevaan syksyyn saakka odotella uusia peurajahteja – ja tyytyä virtuaalimetsästykseen.