Tekijä: Janne

Lukunurkassa tutkiskeltua

Vaikka en joka kerta tänne kirjoittaessani kirjoista kerrokaan, niin ei se silti sitä tarkoita, etten lukisi. Tietenkään minulla ei ole aikaa lukea sellaista kirjamäärää, kuin rakkaalla vaimollani, mutta luen silti pikkuhiljaa ja aina kun voin.

Toukokuun lopulla kirjoittelin lukeneeni Jan Guilloun Madame Terror kirjan. Toivuttuani tuosta kokemuksesta taisin lukaista erään Agatha Christien Poirot kertomuksista. Tuon välipalan jälkeen keräsin rohkeuteni ja aloitin Jan Guilloun (taas 😉 Uinuva uhka- nimisen opuksen. Tällä kertaa Guillou pysyy enemmän tai vähemmän maansa rajojen sisäpuolella ja tarttuu rohkeasti ajankohtaiseen aiheeseen: terrorismiin. Ruotsin oma pikku terroristisolu on aktivoitunut, tai niin ainakin turvallisuuspoliisi väittää. Yhdeksän nuorta miestä pidätetään yön pimeydessä ja tietenkin Guilloun alter ego Erik Ponti ryhtyy edustamaan ”järjen ääntä” ja kritisoi tapahtunutta. Pontin perhetuttava ja poliisi Ewa Johnsen-Tanguy siirretään turvallisuuspoliisin palvelukseen terroristien kuulustelijaksi. Tuttavuus muuttaa muotoaan, kun ystävykset ajautuvat eri puolille pöytää.

Paljon muutakin tietenkin tapahtuu ja tuomioitakin lopulta saadaan, ja kuten yleensä Guillou lyö jälleen paikoitellen överiksi. Tietenkin päähenkilöpoliisi on Ruotsin (maailman) paras kuulustelija, joka saa terroristinalut heti puhumaan, vaikka heitä on aiemmin kuukausikaupalla jo yritetty tuloksetta. Ja tietenkin Erik Ponti on Ruotsin (maailman) ovelin journalisti, joka saa selville tapausten kaikki sivujuonteetkin ja vielä ajatuksensa julkaistua. Ja vielä siten, että saa muut johdateltua esittämään raportit ominaan.

Kaiken huippu on kuitenkin Ewa Johnsen-Tanguyn puoliso, Pierre Tanguy. Tämä ruotsalaismies on häipynyt nuorena Ranskan muukalaislegioonaan ja tehnyt siellä mittavan uran ennen paluutaan Ruotsiin. Minusta on vaikea uskoa, että kukaan ruotsalainen pääsisi Ranskan muukalaislegioonan everstiksi, vaikka olisi kuinka ranskalaiset sukujuuret. Eihän se toki mahdotonta liene, mutta taitaa taas edellyttää tämän ruotsalaisen olevan sotilaana maailman paras. Vaikka legioonassa onkin mahdollista päästä upseeriksi, niin voisin kuvitella myös ranskalaisupseerien olevan kovasti kiinnoostuneita näistä everstin paikoista. Ja jos vain joka kymmenes kaikista upseereista on ulkomaalainen, niin siitä voinee päätellä, montako legioonalaista pääsee huipulle. Minusta olisi ollut uskottavampaa jättää tämä herra vaikka kapteeniksi tai jotain, olisin ehkä kunnioittanut tätä hahmoa enemmän.

Täytyy kuitenkin todeta, tästä vuodatuksesta huolimatta, jälleen kerran Guilloun kirjoittaneen mielenkiintoisen tarinan. Kaikesta edellämainitsemastani negaatiostani huolimatta, voin olla ainakin yhtä mieltä Guilloun kanssa. Saako terrorismin pysäyttämiseksi tehdä mitä vain? Tässä asiassa olen Guilloun kanssa todennäköisesti samoilla linjoilla. Poliisin ja muidenkin viranomaisten pitää noudattaa lakeja tinkimättä. Jos lainvalvojat sortuvat kyseenalaisiin keinoihin, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalaista. Tietenkin olen myös sitä mieltä, että terrorismiin syylliseksi todistettua pitää kohdella kaikella lain ankaruudella. Terrorismi on vastenmielistä ja paheksuttavaa, varsinkin kun se yleensä kohdistuu aivan satunnaisiin, viattomiin ihmisiin.

Sain taas hetkeksi tarpeekseni Guillousta, joten päätin lukaista jotain ylevämpää. Siispä tartuin nobelistiin. Lukaisin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on melko lyhyt kertomus, jonka voi lukea nopeasti, vaikkei mikään pikalukija olisikaan. Olen sen kyllä lukenut joskus aikaisemminkin, muistaakseni koulussa muinoin. Sehän on tavallaan melko surullinen tarina ystävyydestä, vastuuntunnosta ja unelmista. Kaksi hyvin erilaista miestä on ajautunut kulkemaan yhdessä lama-ajan Yhdysvalloissa. George on hyvin terävä ja Lennie – ei niin terävä, vaan suorastaan hidas.

Kirjasta saa sellaisen kuvan, että yksinään George tulisi toimeen huomattavasti paremmin, kuin kulkiessaan toverinsa kanssa. Hän on kuitenkin tullut luvanneeksi Lennien tädille pitää ystävästään huolta, eikä halua paeta vastuutaan. Nyt miehet kiertävät maatöissä, mutta Lennien ymmärtämättömyyden vuoksi joutuvat vaihtamaan työpaikkaa usein. Tällaisista lähtöasetelmista kirjan tapahtumat vyörähtävät käyntiin miesten saapuessa jälleen uudelle työmaalle. Alku näyttää hyvältä ja miesten unelma omasta pikku tilasta alkaa vaikuttaa jopa mahdolliselta. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa tilanteen jälleen. Lennie tekee tahtomattaan jotain peruuttamatonta ja George joutuu vaikeaan välikäteen. Hän joutuu pohtimaan tulevaisuutta aivan uusin silmin ja tekee vaikean, mutta väistämättömältä vaikuttavan ratkaisun. Tulevaisuus ja päätösten oikeudenmukaisuus jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.

Oliko loppuratkaisu itsekkyyttä? Minä kuvittelen sen olevan tavallaan ystävyyden huipentuma, ainakin jollain tasolla. Joku toinen voi tietenkin ajatella toisellakin tavalla. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä teos on tämäkin kirja. Ei kai sitä kirjallisuuden Nobelia aivan perusteetta jaeta.

Harrasta tunnelmaa

Kuluneen viikon illat ovat vierähtäneet ikonimaaluksen parissa. Pääsimme jälleenrakkaan vaimoni kanssa Raision Työväenopiston kesäkurssille harrastamaan. Kovin helppoa tuonne kurssille pääseminen ei ole, ilmoittaumisen alkamisesta parissa minuutissa on kurssi täynnä. Tänäkin vuonna delegoin tuon ilmoittautumisen rakkaalle vaimolleni, joka onnistuikin meidät saamaan sisään.

Ikonimaalaus tuntuu olevan, ainakin minusta, rentouttavaa. En ollut päivisinkään väsynyt, vaikka en riittävästi nukkunutkaan. Maalauskurssilta pääsimme kotiin yleensä noin kymmenen aikaan illalla. Enkä minä tietenkään malttanut heti mennä nukkumaan, joten lähes koko viikon ajan nukuin vain muutaman tunnin joka yö. Niinpä ei liene mikään yllätys, että eilen aamupäivän (viimeisen) maalaussession jälkeen kotiin tultuamme olin melko väsynyt. Kun saimme syödyksi, niin ajattelin ummistaa silmäni hetkeksi, kello oli ehkä puoli kuusi. Seuraavaksi heräsin puolenyön jälkeen ukkosen jyrähtelyyn ja melkoiseen sateen ropinaan. Ajattelin kuitenkin jatkaa hyvin alkanutta lepohetkeäni ja ummistin silmäni jälleen. Lopulta nousin ylös yhdentoista paikkeilla. Nukuin siis lähes seitsemäntoista tuntia, ja kaikki varmasti tarpeeseen.

Maalauskurssilla oli mukava tunnelma. Koko ajan taustalla soi jokin rauhoittava musiikki, yleensä ortodoksista kirkkolaulua, joskin mukaan mahtui myös läntisen kirkon musiikkia. Huomasin tälläkin kerralla ajantajun katoavan maalatessani. Suorastaan hämmästyin aina, kun joku sanoi lopettamisajan olevan käsillä. En siis huomannutkaan neljän tunnin hurahtaneen johonkin.

Olin valinnut aiheekseni Kazanilaisen Jumalanäidin. Tulin huomaamaan, että aihe olikin huomattavasti aikaavievämpi, kuin viimekesäinenpyhä Januariukseni. Ikonipohjani on myös tuota viimevuotista suurempi. Niinpä minun työni jäikin hieman kesken. Onneksi kuitenkin sain sellaiset osat valmiiksi, joissa ehdottomasti tarvitsen opettajan apua. Kasvot on yksi sellainen osa-alue, niihin kun tulee kaikenlaisia valoja, varjoja ja elävöitysviivoja, jotka vielä pitäisi olla ”säännönmukaisissa” kohdissa. Minulla jäi uupumaan taustan maalaus ja Jumalanäidin maforin koristelu. Niihinkin sain opettajalta hyvät opastukset ja luvan lähettää sähköpostilla kuva aikaansaannoksistani ”hyväksyntää” varten, joten voin jatkaa maalaukseni loppuun kotona.

Rakas vaimoni oli valinnut omaksi aiheekseen Käsittätehdyn Kristuksen, joka muuten lienee kaikkein varhaisin ikoniaihe. Hänen ikoninsa valmistui oikeastaan jo perjantaina. Vain pieniä viimeistelyjä oli tehtävänä lauantain kerralla. Minulla vei eniten aikaa kaksien kasvojen saaminen aikaan. Vaikka aiheeni on Jumalanäiti, niin pääsääntöisesti kaikissa Jumalanäiti-ikoneissa on mukana myös Kristus. Siksi siis piti saada aikaan kahdet kasvot. Vaikka kyllä aikaa tuhraantui myös kaikenlaisiin koristeluihin, joita ikoniini tulee.

Nyt pitäisi varmaan mennä etsimään jokin sopiva soppi, jossa voisin jatkaa maalaustani. Ikonimaalauksessa käytetyt värit ovat pigmenttijauhetta, joka tuhraa melko helposti, ellei niiden kanssa ole varovainen. Ehkä pitää mennä autotallin ja raivata siellä jokin pieni pöytäpinta työpöydäkseni. Sitten ehkä saan ikonini valmiiksi ja ennen syksyä käyttöön. Muutaman viikon kuluttua valmistumisesta sen sitten voi öljytä. Kestää sitten öljyttynä paremmin aikaa.

Valmiista ikonista voi sitten taas sanoa: hartaudella valmistettu.

Helteestä vetiseen

Vietimme rakkaan vaimoni kanssa pitkän viikonlopun Kaakkois-Suomessa. Kävimme, kuten jossain vaiheessa totesin, katsomassa onko mökki pystyssä ja järvessä vettä. Oli ja oli. Viime perjantaina lähtiessämme lämpömittari näytti jo yli 20 celsiusasteen lukemia. Henkilökohtaisesti en oikein pidä helteestä ja auringonpaisteesta. Johtunee ihotyypistäni, joka aiheuttaa ihon punoituksen heti, kun Aurinko jossain vilahtaa. Muutenkin viihdyn paremmin viileässä, kuin kovassa kuumuudessa.

Palataan kuitenkin aiheeseen. Päästyämme perille, oli ensimmäisiä toimiani lämpömittarin heittäminen järveen. Käsituntumalla vesi ei ollut aivan kylmää, joskaan ei lämmintäkään. Mittari vahvisti arvion kertoessaan veden olevan 16-asteista. Saunan lämmityksen aikana Aurinkoinen ehti painua mailleen, jonka seurauksena veden lämpötila laski asteen verran. Vesi oli siis aivan kohtuullista, ainakin minulle. Kävin siis pulahtamassa ennen saunaan menoa. Ja toki monesti saunomisen aikanakin.

Olen kerran aikuisiällänix uinut kylmässäkin vedessä. Eräällä kurssilla ohjelmaan kuului hypotermiauinti. Tuota uintia varten mereen tehtiin suuri avanto ja lämpötilaksi saatiin mitattua noin 0,5 astetta. Voin vakuuttaa, että se oli kylmää. Veteen laskeutuessa olo oli kuin neulatyynyllä. Tuntui siltä kuin jokaista vedessä olevaa ihon osaa olisi tökitty pienillä neuloilla. Testiin kuului uinti pelastuslautalle, sille kiipeäminen ja mikä pahinta laskeutuminen takaisin veteen. Sitten uitiin taas ja noustiin laiturille. Se viisiminuuttinen uintiretki on jotenkin jäänyt mieleen. Eipä olisi tarvinnut pitsiä nypläillä niillä kohmeisilla räpylöillä. Hyvä kun sai otteen laiturin tikkaista ja pääsi kiipeämään ylös.

Mutta taasko eksyin aiheesta. Olimme siis mökillä ja saunomassa. Niin meni perjantai-ilta. Lauantain aloitin heräämällä aikaisin, siis ennen kahdeksaa. Aamupalan (ruisleipää ja hirvisäilykettä) jälkeen pukeuduin metsävaatteisiini ja lähdin metsään hiippailemaan. Tarkoitukseni oli kartoittaa talven aikaisia tuhoja ja tietenkin tarkkailla luontoa. Tein melkoisen lenkin, kävellen välillä tietä pitkin ja sitten taas metsän siimeksessä. Tapasin lenkilläni myös mökkinaapurimme ja sorsastuskaverini. Sain kuulla lähistöltä löytyneen karhun jälkiäkin taas kerran. Susista ja ilveksistäkin oli ollut talven aikana havaintoja. Onpa noita petoja joskus vieraillut myös mökkitontillamme. Itse en kuitenkaan ole sellaisia vielä bongannut.

Tällä kertaa metsäkävelyni oli melko tapahtumaköyhä, mainittavin lintubongaukseni taisi olla käpytikka tai pari. Jäljistä päätellen metsässä kuitenkin majailee hirviä ja valkohäntäpeuroja. Metsäkauriista en ole varma, peuroilla voi olla vasoja, jotka olivat jättäneet pienet sorkanjäljet. Positiivista metsässä oli kuitenkin se, etteivät myyrät olleet syöneet kaikkia kuusentaimia. Vielä niitä oli jokunen vihreänä.

Päästyäni metsästä takaisin mökille, olikin jo aika lähteä anoppia tapaamaan. Kävellessä tuli kuitenkin hiki, joten pakkohan sitä oli käydä taas järvessä viilentymässä ennen lähtöä.  Sitä en kyllä osaa sanoa auttoiko tuokaa pitemmän päälle, sillä päivästä tuli helteinen. Autossa tuli siis taas hiki melko pian lähdön jälkeen.

Palattuamme taas mökille, lähdimme hieman soutelemaan. Otin mukaani myös virvelin ja yhden hyväksi kokemani vieheen. Rakas vaimoni asettui airoihin ja minä istuin veneen perälle. Edetessämme pitkin lahden pohjukkaa viskelin uistinta sinne tänne. En kovin suuria odotuksia asettanut tälle kalastuskerralle. Päivä oli varsin kuuma, eikä muistaakseni sellaisina päivinä kalat välttämättä jaksa syödä.

Erään kaislikon reunalla kuitenkin kala erehtyi nappaamaan uistimeen kiinni. Tunsin sen tempoilevan siiman päässä. Ryhdyin kelailemaan siimaa puolalle pikkuhiljaa. Koko ajan tuntui melko voimakasta tempoilua. Sitten kävi se perinteinen pikkuvirhe. Päästin siimaa hieman löystymään vavan kärkeä liikauttamalla. Kala otti tilaisuudesta vaarin ja päätti hylätä uistimeni. Tietenkin tunsin heti kalan päässeen irti ja jouduin kelaamaan tyhjän uistimen veneeseen. En edes päässyt näkemään millainen vonkale siiman päässä kävi. Voimaa sillä kuitenkin oli, mutta joskus pieni hauki vastustaa isoa enemmän. Siitäkin olen joskus saanut kokemusta.

Harmittihan se, kesän ensimmäisen kalansaaliin kadottaminen. Ei tarttunut toista kertaa, vaikka yritin houkutella. Eikä muuten edes yrittänyt mikään muukaan kala enää sinä päivänä. Palailimme mökille saunan lämmitykseen. Vesikin oli päivän aikana lämmennyt useita asteita, joten uiskentelu oli jo mukavampaa.

Niin – tokihan sain taas käsivarteni ja niskani punoittamaan vesillä.

Märkä metsä

Helteinen viikonloppu vaihtui melko pikaisesti sateeseen. Sateesta huolimatta kävin tänään suunnistamassa. Tai eksymässä, ihan kuinka vain. Mikään yleisömenestys ei tainnut tämä päivä olla Mynärasteilla. Välillä satoi melkoisesti, eikä tuulikaan oloa helpottanut. Vielä kun lämpömittari oli nippa nappa kymmenen asteen paremmalla puolella, ei metsäkävelyni tapahtunut parhaassa mahdollisessa kelissä. Lähdinpä kuitenkin, enhän ole sokerista.

Taas jouduin etsiskelemään ensimmäistä rastia. Minulla tuntuu joskus olevan ongelmana liian kova vauhti. Kuljen rasteista ohi, enkä tarkkaile riittävästi karttaa. Silloin tällöin huomaan myös pitäväni liian tiukasti kiinni kuvittelemastani paikasta. Etsin maastosta kuvitelmaani tukevia seikkoja sen sijaan, että yrittäisin katsoa miten kartta oikeasti esittää maastoa. Tänään kuitenkin onnistuin pikku eksymisistä huolimatta määrittämään paikkani uudelleen, kunhan totesin olevani eri paikassa, kuin kuvittelin.

Lopulta pääsin taas maaliin kierrettyäni kaikki rastit, vieläpä oikeassa järjestyksessäkin. Tosin aivan märkänä. Onneksi kalvopuvut on keksitty. Olin vain pintamärkä, paitani oli kostunut hikoilun seurauksena. Gore-Tex kengistäni huolimatta jalkani olivat sitä vastoin aivan märät. Päättelin sen johtuvan sukan kastumisesta lyhytvartisessa kengässä. Kun sukka kastuu nilkasta, niin hetken kuluttua koko sukka on märkä. Sikäli huonoja ovat tuollaiset puuvillaiset urheilusukat. Pitäisi varmaan hankkia säärystimet.

Rakas vaimoni kysyi tänään lähtiessäni mikä minua oikein vetää suunnistamaan tällaisellakin säällä. Taisi vielä itse arvioida syynä olevan enemmänkin metsä kuin suunnistus. Ja niinhän se taitaa olla. Minkä minä sille voin – minä kun viihdyn metsässä.
___________________________
xSanoin tässä aikuisiällä, sillä lapsenahan sitä tuli lutrattua missä tahansa lätäkössä, vaikka jääpalojen keskellä aina, kun vain oli mahdollista.

Ruotsalaisen ylivertaisuuden ylistys

Sain hiljattain päätökseen lukutuokioni Jan Guilloun Madame Terrorin parissa. Minusta Guillou kirjoittaa sujuvasti, vauhdikkaasti ja muutenkin mukaansa tempaavasti. Mutta ne juonet.

Tässä kirjassa Palestiinan tiedustelupalvelu hankkii venäläisten suosiollisella avustuksella huippunykyaikaisen sukellusveneen. Koeajon aikana kuitenkin ilmenee ongelmia palestiinalais-venäläis-englantilaisen miehistön dynamiikassa. Kukapa muukaan voisi pelastaa tilanteen, kuin vanha ystävämme Carl Hamilton, tuo maailman paras tiedusteluasiamies. Hamilton on sitten viime näkemän ylennyt vara-amiraaliksi, ollut Ruotsin tiedustelupalvelun päällikkö, kärsinyt mielenterveysongelmista ja kadonnut.

Eipä kuitenkaan maailman paras tiedusteluasiamieskään kykene piiloutumaan palestiinalaiselta tiedustelulta. Tokihan mies löytyy ja suostuu Palestiinan laivaston komentajaksi, siis komentamaan tuota sukellusvenettä. Alkaa vauhdikas poliittinen ja sotilaallinen sukellusvenejahti ympäri maailmaa. Tokihan lopuksi ruotsalainen merimies miehistöineen koko maailman voittaa.

Maailman (ainakin Israelin ja Yhdysvaltojen) mielipide viittaa siihen, että sukellusvene toimii terroristien tavoin. Maailman mielipiteeseen voidaan kuitenkin vaikuttaa ja tietenkin Carl Hamilton, ruotsalainen kreivi, taitaa sotilaallisten strategioiden ohella myös poliittisen pelin ja mediaan vaikuttamisen keinot. Guillou on valinnut puolensa kirjaa kirjoittaessaan, eikä anna lukijalle juurikaan varaa muunlaiseen ajatteluun, muuten voisi vaikuttaa pikkusieluiselta.

Olen aiemminkin huomannut, että Guilloun maailmassa ruotsalaiset ovat parhaita, mihin tahansa ryhtyvätkin. Elokuvassa Hamilton, joka perustuu kahteen Guilloun kirjaan1, CIA pyytää Ruotsin tiedustelupalvelua apuun, kun venäläinen ryhmä pyrkii salakuljettamaan pari ydinohjusta Venäjältä Suomen ja Ruotsin kautta maailmalle. Siispä ryhmä ruotsalaisia laskuvarjojääkäreitä Hamiltonin johdolla tundralle. Ruotsalaiset hoitivat homman ja estivät ryhmän aikeet. Kulkivat toki Suomen kautta suomalaisten rajavartijoiden huomaamatta. Tällainen häiritsee tavattomasti tällaista suomalaista Rajavartiolaitoksen virkamiestä. Onhan Suomen ja Venäjän välinen rajaosuus tälläkin hetkellä parhaiten vartioitu pätkä EU:n ulkorajaa. Eikä vartiointia edes tarvinnut kiristää EU:iin liittymisen yhteydessä. Päinvastoin, suomalaiset ovat käyneet opettamassa rajojen vartiointia ympäri Eurooppaa.

Guilloun maailmaan ei tunnu mahtuvan Suomi lainkaan, ainakaan varteenotettavana maana. Sen sijaan hän hämmästelee, miksei Suomessa pidetä hänen kirjoistaan. Minusta tuntuu, että Guillou on kehittänyt jonkinlaisen ruotsalaisen superegon, jonka perusteella Ruotsin ulkopuolella ei ole mitään parempaa. Tiedän kyllä, että ruotsalaisilla on muutamia sotilaallisesti varsin kiinnostavia teknologisia kehitysaskelia. Minua kuitenkin mietityttää sekin, että jos JAS 39 Gripen olisi niin ylivoimainen, kuin Guillou antaa ymmärtää tässä viimeisimmässä Hamilton-kirjassaan, niin miksi ruotsalaisilla on ollut niin tavattoman vaikeaa saada niitä myydyksi?

Tällaisen vuodatukseni jälkeen herää tietenkin kysymys miksi luen Guilloun kirjoja, jos en pidä niistä. Tästähän ei kuitenkaan ole kyse. Kuten jo aluksi totesin Guillou kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Voisi melkein sanoa fiktiota vailla vertaa. Mielikuvituksen puutteesta ei Guillouta ainakaan voi syyttää. Siis varsin viihdyttäviä luettavia. Tosin jos näistä jättäisi pois ruotsalaisuuden ylistyksen, ei paljon jäisi jäljelle.
___________________________
1Nämä kirjat ovat Ingen mans land (suomennettu: Ei kenenkään maa) ja Den enda segern (ei liene suomennettu, en ainakaan löytänyt tietoa sellaisesta)

Kiusantekoa

Toissailtana päätin käväistä katsomassa mitä kuuluu eräälle nettiprojektilleni. Joskus viime vuonna testailinWordPress-asennusta tälle samalle palvelimelle, jolla tämäkin blogi on. Tietenkin käytin hieman eri osoitetta ja naapurihakemistoa. Ajatuksenani oli vain tutkailla eri ohjelmapohjia. Unohdin pitkäksi aikaa tuon pikkuprojektini, mutta toissailtana siis päätin taas sitäkin tutkailla.

Kuinka ollakaan, sivu ei auennut. Tutkailin tilannetta hetkisen ja päätin yrittää admin-sivun kautta. Tässä vaiheessa ulkopuolisen silmin olisi ilmeeni varmaankin ollut näkemisen arvoinen. Sivu oli jokseenkin eksoottisen näköinen ja sen otsikon mukaan joku turkkilainen hakkeri oli ollut asialla.

Luonnollisesti otin yhteyttä webhotellipalveluni tukeen ja kyselin hieman lisävinkkiä ongelmaani. Sainkin nopeasti vastauksen, jonka perusteella poistin tuon kyseisen testiasennukseni. Ilmeisesti joku oli jollakin automaattihakusysteemillä käyttänyt olemassaolevaa tietoturva-aukkoa hyväkseen ja tehnyt hieman kiusaa.

Hieman ihmetyttää miksi joku haluaa tehdä tällaista kiusaa muille. Hieman paremmin ymmärrän erilaiset tietovarkaudet ja sen sellaiset. Niissä on sentään jonkinlainen motiivi takana. En tietenkään tarkoita, että hyväksyisin moisen toiminnan. En missään tapauksessa. Yleisesti ottaen vain taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen tms. hyöty luulisi olevan parempi inspiraattori, kuin tällaisen yksityisen ihmisen aikaansaannos. En keksi muuta selitystä tällaiselle, kuin jonkun lapsen tai muuten lapsellisen nörtin onnistumisen murtautumaan suojaamattomaan järjestelmään. Lieneekö tarkoituksena harjoitella vaativampia tehtäviä. Rikollista toimintaa joka tapauksessa.

Onneksi tällä kerralla ei suurempaa vahinkoa sattunut. Poistin vain tietoja, jotka todennäköisesti olisin muutenkin poistanut. Salasanat menivät luonnollisesti uusiksi ja hieman muutakin. Täytyy jatkossa seurailla näitä projekteja hieman tarkemmin, jos vaikka onnistuisin paremmin moiset yritykset estämään.

Yleensäkin minun on vaikeaa ymmärtää lisääntyvää ilkivaltaa. Jos jossain päin Suomea jää auto tien varteen, niin yhden illan se ehkä saa olla rauhassa. Toisen illan tai yön aikana siitä todennäköisesti on jo joku lasi rikottu. Viikon sisään siinä ei ole enää yhtään ehjää lasia, renkaat on varastettu ja loppu ehkä poltettu tai ainakin yritetty polttaa. Muutenkin kaikki julkisesti esillä oleva joko rikotaan tai sitä yritetään tai ainakin töhritään. Mikähän siinä mahtaa olla? Onko vapaa kasvatus mennyt jo niin pitkälle, ettei kotona enää anneta mitään rajoja. Tai jos annetaan niin niitä ei valvota. Minusta on huolestuttavaa, jos kasvatuksen ainoat rajat löytyvät lakikirjasta. Sellainen ei lupaa hyvää tulevaisuutta, kenellekään.

Kevätintoa

Viime viikolla päätin vihdoinkin ryhtyä toimiin autotallin järjestelemiseksi. Säätiedotuksen perusteella valitsin päiväksi sunnuntain. Mihin säätiedotusta tarvittiin, saatat kysyä. Siihen on helppo vastata. Autotalli on niin täynnä tavaraa, ettei siellä järjestelemisestä tule mitään. Missään ei ole vapaata tilaa laittaa järjesteltäviä esineitä tilapäisesti. Tavarat piti siis kantaa ulos. En toki kantanut kaikkea pihalle, vain sen verran, että pääsin jotain tekemään.

Sain jokin aika sitten kaveriltani keittiöremontin vuoksi käytöstä poistettuja kalusteita. Kuinka ollakaan, ovet olivat hyvin samankaltaiset, kuin omasta keittiöstämme autotalliin siirretyissä kalusteissa. Saatuani riittävästi tilaa lattialle, sain kaapit seinään kiinni. En valmistautunut niin hyvin työhöni, että olisin hankkinut työtason. Jotain piti kuitenkin keksiä, joten tovin mietittyäni päätin tehdä tilapäisen työtason autotallissa olleista lastulevystä ja vanerilevystä. Minulla kun oli yksi täysi levy kumpaakin, tosin vain 11 mm vahvuisia. Niillä oli siis pärjättävä.

Halkaisin levyt ja katkaisin toisesta puolikkaasta sopivan pätkän. Laitoin ensin lastulevyn kaappien päälle tasoksi ja siihen päälle vanerin. Ruuvasin paketin kasaan. Katselin aikaansaannostani ja päättelin, että tilapäisratkaisusta taisikin tulla pysyvä. Ei näyttänytkään huonolta tuo yhdistelmä. Tuin vielä pari kohtaa, joissa ei kaappia ole ja totesin olevani valmis. Todennäköisesti kuitenkin vielä jossain vaiheessa lisään tasooni yhden kerroksen, joko filmi- tai vesivaneri voisi toimia työtasopintana paremmin, kuin nyt käyttämäni havuvaneri.

Saatuani kaapiston kuntoon virittelin vielä katon rajaan tuet laudoille, joita autotallin lattia oli puolillaan. Yllättävän pienellä työllä sain aikaan uskomattoman paljon vapautettua lattiapinta-alaa.

Tähän vaiheeseen päästyäni olikin kello jo niin pitkällä, etten voinut enää juuri muuta tehdä, kuin kantaa tavarat pihalta sisään. Loppujen lopuksi siis ei vieläkään voi sanoa autotalliani siistiksi, mutta uskoisin käänteen parempaan tapahtuneen. Enää ei tarvitse kiipeillä tavaroiden päällä jotain löytääkseen. Jossain vaiheessa pitää mennä jatkamaan. Voi olla. ettei seuraavalla kerralla tarvitse kantaa tavaraa pihallekaan, vaan voin oikesti ryhtyä järjestelemään tavaroita. Juhlan kunniaksi avasin blogiini uuden aiheen: autotalli. Näin voin lukijoideni kanssa seurata muuttuuko autotallin tila mihinkään.

Metsässä taas

Eilen oli taas Mynärastipäivä. Kävin siis eksyttämässä itseäni. Valitsin taas lyhyehkön radan. Alku sujui hyvin aina kolmosrastille saakka. Siitä kävelin ohi muutaman metrin päästä aivan huomaamattani. Päädyin muutaman kymmenen metrin päähän, kun aloin hieman ihmetellä missä olen. Tovin tarkemmin karttaa ihmeteltyäni löysin rastin ja lähdin kohti seuraavaa. Neljäs rasti löytyi helposti ja kävelin sinne melkein suoraan. Sitten alkoikin varsinainen eksyminen.

Nelosrastilta lähdin lievästi väärään suuntaan. Vasta kotona karttaa tutkimalla pääsin selvyyteen, missä olin kulkenut. Noin puolivälissä neljännen ja viidennen rastin välillä olin taas kartalla ja pääsin taas oikeaan suuntaan. Kunnes kiersin erästä mäkeä hieman liikaa ja lähdin taas väärään suuntaan. Huomasin virheeni vasta kun huomasin ojan, jota ei pitänyt olla siinä, missä mielestäni olin. Taas tutkiskelin karttaa ja jatkoin pienen matkan kohti erästä mäkeä. Sen juurella päätin taas tietää sijaintini ja kävelin viidennelle rastille.

Loput kaksi rastia löytyivätkin helposti ja ellei jyrkkiä kallioita olisi tarvinnut väistellä, olisin voinut kävellä rasteille suoraan. Sain siis tälläkin kerralla radan kierrettyä lähes kunnialla. Nyt jo olen huomannut parannusta kartanlukutaidoissani, eksymisistä huolimatta. Löysin kuitenkin itseni kartalta lopulta.

Luettua

Viime aikoina en ole kirjoittanut lukemistani kirjoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi lukenut mitään. Olen lukenut paljonkin, en kuitenkaan mitään klassikoita. Ellei sitten Agatha Christien dekkarit kuulu siihen sarjaan 😉

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark T. Sullivanin Peurariitti. Päästyäni siinä kunnolla alkuun en lopulta malttanut laskea sitä käsistäni. Brittiläiseen Kolumbiaan (siis Kanadaan) sijoittuva romaani oli varsin hyvin kirjoitettu. Metsästäjäjoukkio siirtyy lentokoneella tiettömän taipaleen taakse metsästysmajalle loppusyksystä. Valkohäntäpeuran metsästys alkaa hyvin, kunnes eräs oppaista löytyy kuolleena. Kuolemaa ei tarvitse epäillä luonnolliseksi, vaan se on ilmiselvästi tarkoituksellinen. Opas on metsästetty.

Päähenkilö on minä-muodossa tarinaa kertova nainen. Hänessä virtaa intiaaniveri ja isä on opettanut hänet jäljittämään riistaa. Hän pystyy jäljistä kertomaan, ettei tekijä kuulu tähän pieneen ryhmään. Seuraavan ruumiin jälkeen päähenkilö päättää lähteä jäljittämään tappajaa. Välillä on epäselvää kuka metsästää ketäkin. Jännitys tiivistyy, mutta kirjoittaja ei päästä tunnelmaa latistumaan. Myös loppuratkaisu on mielenkiintoinen. Lukija ei voi etukäteen arvata tekijää, vaikka pienen pieniä vinkkejä matkalla annetaankin. Lopulta tapahtumat ovat varsin uskottavia, ainakin suurimmalta osin.

Tällä hetkellä minulla on työn alla Jan Guilloun viimeisin Carl Hamilton kirja Madame Terror. Ja juuri kun olen ajatellut, ettei Guillou jatkaisi näitä uskomattomia ruotsalaisspesialistisotilaan tarinoita, niin törmään sellaiseen Raision kirjastossa. En voinut itselleni mitään, oli pakko ottaa tuokin kirja luettavaksi. Jotenkin ruotsalainen ja sotilas ei minusta tunnu yhteenkuuluvalta, mutta viihteellistä fiktiota nämä Guilloun agenttitarinat ovat aiemmin olleet. Huumorin kannaltahan ne tietenkin pitää ottaa. Ehkä pääsen tästäkin vielä yli.

Onnistumisen iloa

Viime kesänä kävin pari kertaa suunnistamassa Mynämäen lähimaastoissa Mynärastien merkeissä. Ensimmäisellä kerralla olin totaalisen hukassa. Toisella kerralla onnistuin jo hieman paremmin. Niistä seikkailuista olen kuitenkin kertonut joaiemmin, joten en niihin tämän enempää palaa. Aloitukseni tarkoitus oli kuitenkin johdattaa lukijani kohti tämänpäiväistä aihettani. Aloitin nimittäin tämän kesän suunnistukset eilen. Tai siisMynärasteilla käynnit, johan viime viikolla kävelin työpaikan järjestämän suunnistusreitin läpi.

Nyt lienee aika jo päätyä aiheeseen. Siispä aloitetaan siitä, kuinka eilen työpäivän jälkeen ajelin kohti suunnistuksen lähtöpaikkaa. Jostain kumman syystä suunnistustapahtumien opaskartta on hieman epätarkka. Jostain vielä kummemmasta syystä hakeudun paikalle jotain muuta kautta kuin virallisen opastuksen viitoittamaa reittiä. Eilisellekin lähtöpaikalle olisi ollut opastus 8-tieltä, mutta minähän paikkakuntalaisena tietenkin kuljen takakautta, enkä kierrä noin kaukaa. Kuitenkin olin epävarma lähtöpaikasta aina siihen saakka, kun näin tieltä parkkipaikan täynnä autoja ja pian jo sellaisen pienen opastavan rastilipunkin. Pääsin siis onnellisesti perille aloittamaan varsinaisen eksymisen.

Valitsin radaksi lyhyen, noin kolmen kilometrin mittaisen reitin. Kertoivat ystävällisesti saman radan olleen päivällä koululaisten kilpakenttänä. Joku tyttö oli kiertänyt reitin 24 minuutissa. Totesin yrittäväni saman radan suorittamista puoleentoista tuntiin. Se kuulemma olisi sallittua. Sain käteeni kartan, sähköisenEMIT kortin ja pikaisen opastuksen lähtöpaikalle. On aina positiivista olla eksymättä ennen lähtöpaikkaa 😉

Kävellessäni lähtöleimasinta kohti tarkastelin karttaa ja mietin miten voisin päästä ensimmäiselle rastille. Saatuani lähtöajan leimatuksi olinkin jo päättänyt reittini. Eipä siis muuta kuin tossua toisen eteen. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempikin reitti, mutta takerruin liiaksi polkua pitkin kulkemiseen. Erään pienen lammen poikki reitiksi valitsemani polku kulki. Liian myöhään, eli siis kyseisen lammen rannalla, totesin polun kyllä jatkuvan, mutta vastarannalla. Siltaa ei näkynyt, enkä lähtenyt kahlailemaan. Piti siis kiertää koko lampi. Jos olisin tiennyt sillan puuttumisesta, olisin kulkenut lammen toista rantaa.

Nyt lienee syytä hieman rajoittaa kirjoittamista, muuten tähän menee koko ilta. Kerrottakoon siis, että pääsin ensimmäiselle rastille. Löysin myös kuusi muutakin rataan kuuluvaa rastia ja jopa maalileimasimenkin. Onnistuin siis tässä ensimmäisessä yrityksessäni. Etenin metsässä melko rauhallisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin pysyä kartalla mahdollisimman tarkasti ja siinä onnistuinkin. Missään vaiheessa ei ollut epätietoista tunnetta olinpaikasta. Toinen syy on luonnollisesti se, että viihdyn metsässä. Kiirehtimällä olisin ollut pikemmin pois luonnon helmasta.

Ilmeisesti metsässä oli niin paljon muitakin kulkijoita, ettei lintuja tai muitakaan eläimiä juuri päässyt bongailemaan. Ainoa merkittävä lintuhavaintoni oli käen kukkuminen. Sellaista pääsin hetkeksi kuuntelemaan, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Muutenhan luonto on pikkuhiljaa siirtymässä kohti kesää. Tähän aikaan vuodesta vihreys on mukavan vaaleaa. Loppukesästä värit ovat paljon tummempia, paikoitellen jopa synkkiä. Pidän tämän vuodenajan väreistä enemmän, syksy onkin sitten tietenkin oma lukunsa värimaailmana.

Nyt taidan lopetella. Kerron kuitenkin vielä kävelleeni suunnistusreitin ajassa 56,44. Siis alle tunnissa. Jos olisin kilpailuhenkisempi, niin varmasti harmittaisi häviäminen koululaisille. Tulossivulta kujitenkin katselin olleeni aikani puolesta illan kolmas valitsemallani radalla. (Kaksi muutakin oli valinnut saman radan.)

Päivä pihalla

Vietin tämän päivän metsästysseuran polttopuutalkoissa. Lähdin liikkeelle heti aamusta, eli noin puoli kahdeksan aikaan. Alkukeväästä seuramme mailla kaadettiin jonkin verran puita, jotka sahattiin laudoiksi tulevaa uutta lahtivajaa varten. Sahauksen jäljiltä oli jäänyt paljon pintalautoja, jotka nyt pätkittiin polttopuiksi. Ja paljonhan niitä tulikin. Puheenjohtajamme arvioi, ettei polttopuuntekotalkoita tarvita muutamaan vuoteen. Ja hyvä niin, kyllähän talkoita riittää kun alamme sitä lahtivajaa rakentaa.

Aivan ilman vahinkoa en tästäkään reissusta selvinnyt.Edelliskerrallahan löysin itseni ojan pohjalta menomatkalla. Tällä kertaa sain oikean käteni kipeäksi klapin pudottua klapikoneen liukuhihnalta suoraan sormieni päälle toisen puun toimiessa alasimena. Keskisormeen tuli lievä nirhautuma ja pikkusormen nivelet näyttävät hieman tavallista tummemmilta. En kuitenkaan usko murtumia tulleen, sillä voin ihan kohtuullisesti koukistella sormiani. Eivätkä nuo nivelet ole muutenkaan sillä tavalla kosketusarkoja kuin murtumassa. En kylläkään ole mikään murtumien ekspertti, enhän ole juurikaan luitani onnistunut murtamaan. Vain kerran lähti peukalostani pieni luunsiru kuljeksimaan kaaduttuani lumilaudalla Himoksella. Silloin ainakin tuska tuntui.

Toinen tapaus oli tänään kyllä tuota kättäkin ikävämpää. Onnistuin nimittäin saamaan jonkin roskan silmääni. Todennäköisesti sahanpurua tai jotain sinnepäin. Tuo roska kiusasi minua vietävästi koko kotimatkan ja hieman vieläkin. Välillä piti painaa silmää kiinni kädellä, ettei tuntuisi häiritsevää tuskaa. Kotiin päästyäni yritin suihkussa hieman huuhdella silmääni ja se tuntuikin hieman paremmalta. Hetken aikaa. Roskan tunne palasi vartissa suihkun jälkeen. Ei se nyt enää niin paljon satu kuin matkalla, mutta ikävältähän tuo tuntuu vieläkin. Eiköhän se kuitenkin ohi mene, jossain vaiheessa.

Klapisirkkelin laulaessa ei juurikaan voi luonnon tarkkailusta puhua. Matkalla sen sijaan näin kuitenkin taas yhtä ja toista. Eräällä pellolla kukkoili teeri pyrstö pystyssä aamusella. Hämmästelin tuota tovin, sillä olin muistavinani teerien soitimen olevan hieman aiemmin keväällä. En kylläkään nähnyt tuolla kavereita, joten voihan se yhtä hyvin kukkoilla yksinäänkin. Tai sitten olen väärässä tuosta ajoituksesta tai teeren tarkoituksesta. Autostahan en voinut kuulla millaista ääntä otus piti, joten senkin puoleen on vaikea määritellä teerenpelin tarkoitus.

Yksi varsin komeahäntäinen kettu juoksenteli tien yli. Häntä näytti lähes vartalonpaksuiselta, joten varsin hyväkuntoinen repolainen oli kyseessä. Yritin vielä tarkemminkin tähyillä tienlaitaan, mutta kettu todennäköisesti kurkisteli menoani jostain piilosta. Ellei sitten juossut jo pidemmällä metsän siimeksessä.

Paluumatkan kohokohdaksi muodostui koppelon keikistely tienposkessa eräällä metsätaipaleella. Tuollainen naarasmetsohan on yleensä melko huomaamattoman värinen, mutta tämä oli niin lähellä tietä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Siinä se killitteli ohi kiitäessäni. Harmi vain, ettei roskaisella silmälläni voinut normaalisti katsella, ovathan nuo metsäkanat täälläpäin Suomea kuulemma melko harvinaisia. Vaikka kyllä olen ainakin hirviajojemme aikana nähnyt enemmän metsoja kuin teeriä, vaikka teeren pitäisikin olla yleisempi. Varsinais-Suomessahan metso on rauhoitettu, mutta metsästysseurojeni alueilla ne ovat vielä sallittua riistaa. Tosin molemmat metsästysseurani ovat omaehtoisesti rauhoittaneet naarasmetson ja -teeren ja saalismäärä on rajoitettu yhteen mustaan lintuun.

Toinenkin päivä pihalla

Tämä vanha juttu tuli tuosta teerestä mieleeni. Viime syksynä kävin Kaakkois-Suomessa erästä teertä katselemassa, joka kuusen latvassa koetti kavereita houkutella. Oli aikainen aamu, ilma oli pirteä ja aurinko juuri noussut. Puut olivat jo mukavasti ruskan värittämät. Minulla oli haulikko selässä, olimmehan juuri olleet jänistä ajattamassa kesämökkimme naapurin kanssa. Jänöjussi oli koiraa nopeampi, joten emme sitä saaliiksi saaneet. Totesimme olleemme väärässä paikassa passissa. Pari pyytäkin pelästytimme liikkeelle, mutta emmehän olleet metsässä niiden vuoksi, joten ne saivat paeta rauhassa.

Naapuri otti lopulta kiinni jo melko iäkkään koiransa ja palasi kotiin, vaikka koira olisi hengästymisestään huolimatta vielä halunnut jatkaakin jänön perässä. Minä päätin vielä lähteä hieman ulkoiluttamaan haulikkoani. Kävellessäni synkässä kuusikossa alkoi kuulua tutunoloista kukerrusta, josta päättelin lyyrapyrstön olevan lähestyvillä. Koska oli metsäkanalintujen metsästyskausi ja minulla oli lupa tuollaisen mustan linnun saalistamiseen, lähdin kohti ääntä.

Saavuttuani erään pellon laitaan äkkäsinkin tuon kukertajan kuusen latvassa. Matkaa oli noin 150 metriä. Ei siis haulikkoetäisyys missään tapauksessa. Tarkkailin linnun liikehdintää kiikareillani. Kotvasen aikaa mietiskelin olisiko mahdollista päästä ampumaetäisyydelle. Lintu kuitenkin päätti pian vaihtaa maisemaa, taisi olla sittenkin huolissaan läheisyydestäni. Mietin vielä hetken lähtisinkö seurailemaan lintua, mutta päätin sittenkin jättää sen rauhaan. Vuosi oli tietojeni mukaan kova metsäkanalinnuille ilman minuakin, joten päätin palailla mökille rakkaan vaimoni seuraan.

Vaikka jäin tuolla(kin) kerralla saaliitta, pidin silti tuota aamuista metsästyskokemustani varsin elämyksellisenä. Olinhan päässyt kuulemaan koiran innokkaasti ajavan jänistä ja nähnyt riistalinnun aamuauringossa. On sitä huonompiakin tapoja viettää kaunis syksyinen aamu.

Pörriäisiä ja hiirenkorvia

Käväisimme eilen rakkaan vaimoni kanssa kävelyllä. On mukavaa seurata luonnon heräämistä talven jälkeen. Puissa on jo pitkiä hiirenkorvia ja pajut kukkivat. Pörriäisetkin jo pikkuhiljaa aloittelevat loputtoman urakkansa auttaakseen kasvien kasvua ja lisääntymistä. Rakas vaimoni tosin ei näistä pölyttäjistä oikein ole innostunut. Niillä vain sattuu olemaan merkittävä osansa kasvikunnan kasvuun.

Viime kesänä oli muistaakseni myös uutisotsikoissa huolestuneisuutta ampiaisten ja mehiläisten vähyyteen. Toivon mukaan määrän väheneminen oli tilapäistä. Vaikka ei silti, en edes minä pitäisi ampiaispesästä keskellä asuintiloja. Enkä ole innostunut niiden pesimisestä pihavajaankaan. Pari vuotta sitten siellä oli melkoinen yhdyskunta aivan tavallisia ampiaisia. Huomasin asian mennessäni hakemaan sieltä jotain työkalua. Hetkessä olin keskellä surisevaa parvea. Rauhallisen liikkumiseni vuoksi eivät ampiaiset kuitenkaan kunnolla käyneet kimppuuni. Vain yksi hieman varoitti lievällä pistoksella käteni liian nopeasta liikkeestä. Jos olisin alkanut paniikissa huitoa, olisin todennäköisesti saanut melkoisen käsittelyn. Pääsin siis poistumaan paikalta vahingoitta.

Ei niin tavallinen työpäivä

Tänään oli töissä varsin mukava päivän päätös. Kävimme työhyvinvointiohjelmamme mukaisesti keilaamassa Kupittaan keilahallissa. Puolen tunnin perehdytyksen jälkeen siirryimme radalle. En ole keilapalloa pitänyt kädessäni varmaankaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaan tuli jonkin verran vietettyä aikaa Vammalan keilahallissakin. Silloin joskus 80-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen ei jostain syystä ole tullut lähdetyksi moista harrastamaan. Vaikka ei silti, kyllähän se varsin mukavaa hommaa on sinänsä.

Hieman kyllä pelkäsin olkapääni kestävyyttä painavaa palloa heilutellessa, mutta vielähän tuo käsi tuossa tuntuu kiinni olevan. Ehkä kuitenkin pitäisi vielä käydä lääkärin kanssa aiheesta keskustelemassa. Olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana kaksi kortisonipiikkiä tulehtuneen jänteen korjaamiseksi. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kolmannen piikin aika lähestyy, vaikka olkapääni onkin selvästi parempi kuin viime kesänä.

Lisää mukavia työpäiviä on odotettavissa loppuviikosta. Yksi päivä kuluu mukavasti ampumaradalla jokavuotisten palvelusammuntojen merkeissä. Ammuntapäiväämme perinteisesti kuuluu suunnistus, joka myös on meillä pakollinen suoritus vuosittain. Aina tuollaiset päivät tavallisen toimistopäivän voittaa, mennen tullen.

Hauskaa Wappua

Näin tekniikan ylioppilaana tai tutummin teekkarina pitäisi osata juhlistaa Wappua komeasti. Opiskelupaikkakunnallani Porissa Akateemisen Wapun juhliminen on alkanut viime lauantaina. Koska opintoni ovat jääneet vähemmälle, ajattelin jättää juhlimisenkin vähemmälle.

Pari tuntia sitten keittelin pikaisen risoton hirvijauhelihasta, jota vieläkin löytyi pakkasen pohjalta. Olen moista aina silloin tällöin laitellut, sillä se on nopea laitettava ja tulee hyvää. Laitan tähän reseptini, jos jotakuta kiinnostaa tai vaikkei ketään kiinnostaisikaan:

jauhelihaa n. 400g
pakastevihanneksia n. 200g
sipulia
riisiä

Keitä riisi ohjeen mukaisesti, tuohon jauhelihamäärään 4 hengen riisiannos on melko sopiva, tosin joku voisi sanoa risottoani lihaisaksi, mutta minkäs teet. Olen käyttänyt riisin maustamiseen yleensä yhtä liemikuutiota – yrtti-valkosipulikuutio toimii mainiosti. Riisinkeiton loppuvaiheessa lisää pakastevihannekset, itse käytän yleensä herne-maissi-porkkanaa.

Riisin kiehuessa paista jauheliha ja kuullota sipuli. (Olen käyttänyt viimeaikoina paistamiseen kylmäpuristettua rypsiöljyä, koska lääkäri sanoi kolesteroliarvojeni poikkeavan suositelluista.) Lisää mausteita jos haluat, tavallinen jauhelihamaustekin toimii. Sekoita liha ja sipulit riisi-vihannessekoituksen joukkoon. Lisää maun mukaan hieman soijakastiketta.

Tällä tavalla valmistettuna risotto on melko kuivaa, mutta silti maukasta. Jos siltä tuntuu kannattaa kokeilla créme fraichen lisäämistä. Olen käyttänyt joskus Créme Bonjour sipulisekoitusta, jota voin suositella.

Hyvää nopeasti ja kevyesti 😉

Mikäli ohjeeni tai tämänkertainen kirjoitukseni vaikuttaa sekavalta, niin voin tunnustaa avanneeni viinipullon jo aloitellessani ruoan valmistusta. Olenhan kuitenkin teekkari ja nyt on Wappu.

Siis Glada Wappen tai siis iloista Wappua kaikille, jatkan punaviinini parissa…