Jälleen on pitkä aika vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Rakas vaimoni aina välillä vihjaa siihen suuntaan, että voisin useamminkin kirjoitella. Olen kyllä samaa mieltä. En vain aina ole sellaisessa mielentilassa, jollaista kirjoittamisessa edellytetään. Tai ainakin minä edellytän.

Vietämme edelleen Pääsiäisaikaa. Pääsiäinenhän on kristittyjen suurin juhla, ainakin me ortodoksit olemme sitä mieltä. Pääsiäiseen valmistauduttiin suurella paastolla. Tai ainakin olisi pitänyt. Itsellä tuo paasto meni lähes huomaamatta ohi. Aika rientää, kuten olen monesti aiemminkin olen todennut. Yhtäkkiä oli taas pyhäpäivät käsissä. Pääsiäisaikaan kävimme kirkossa useammassakin palveluksessa. Minua pyydettiin jopa pieniin tehtäviin, joihin luonnollisesti suostuin. Suurena perjantaina (jotkut tuntevat paremmin pitkäperjantaina) osallistuimme hautauspalvelukseen. Pääsin mukaan kantamaan Kristuksen hautakuvaa. Mielenkiintoinen kokemus. Olisi tosin ehkä pitänyt pyytää päästä toiselle reunalle. Nyt kannattelin osaltani kuvaa oikealla kädelläni, josta kipeä olkapääni ei riemuinnut. Toisaalta eihän vielä ollutkaan riemun aika.

Pääsiäisyön palveluksen alkupuolella sain jälleen kunnian osallistua ristisaattoon lipunkantajana. Mielestäni nyt onnistuin paremmin kuin viime vuonna. Kirkon portin vieressä oleva puu oksineen ei tullut yllätyksenä, vaikkakin lähes taas sain kirkkolipun tarttumaan. Ainoa ikävä asia tuossa ristisaatossa oli erään humalaisen huutelu aidan takaa. Ilmeisesti hän oli turhautumassa yökerhon jonossa. En viitsi toistaa hänen kommenttejaan. Ehkä pitäisi joskus lausua rukous tuonkin onnettoman sielun puolesta. Muuten Pääsiäisyön palvelus sujui melko normaalisti. Kirkko oli aluksi aivan ääriään myöten täynnä, mutta pikkuhiljaa väki väheni, lähes huomaamatta.

Kun hieman kolmen jälkeen palveluksen päätyttyä poistuimme, odotti auton tuulilasissa yllätys. Poliisisetä oli intoutunut kirjoittelemaan parkkisakkoja. Lappu oli kirjoitettu klo 2.47, eli parikymmentä minuuttia ennen kirkosta poistumistamme. Sinänsä tuo oli ihan oikein, en vain ole huomannut kauppatorin parkkialueella olevaa pysäköintikieltoa klo 2-5. Enkä sitä nytkään huomannut pienessä paineessa parkkipaikkaa etsiessäni. Pitänee yrittää muistaa asia seuraavalla kerralla.

Pääsiäispyhien jälkeen olinkin viikon verran lomalla. Hyvä loma, en tehnyt mitään. Vasta lomanjälkeisen vapaapäivämaanantain vietin ikkunoita pesten. En siis vieläkään siivonnut autotalliani, vaikka ehkä olisi ollut syytä. Ehkäpä sitten kesällä.

Opiskeluistani en olekaan kertonut pitkään aikaan. Toisaalta ei ole ollut paljon aihettakaan. Työkiireisiini vedoten en ole tehnyt oikeastaan mitään kuluneen lukuvuoden aikana. Lomani aikana piipahdin Porissa keskustelemassa jatkosta, sillä lakisääteinen opiskeluoikeuteni on päättymässä nyt kesällä. Jätin parin vuoden jatkoanomuksen. Jos ja kun saan tuon jatkoajan, niin opiskelut jatkuvat taas syksyllä. Näin olen päättänyt.

Viimeksi (7.4.) päätin kirjoitukseni toivoen pikaisesti kuulevani peipon laulua. Eipä tarvinnut pitkään odotella. Jo seuraavana aamuna ulko-oven avatessani tuo kesän lähettiläs toivotti minulle hyvää kevättä. Mikä sen mukavampaa. Västäräkin näin ensimmäistä kertaa lomaviikollani ampumaradalla käväistessäni. Siellä tuollainen itseään keikutteli paukkeesta välittämättä.

Pääskyjä en ole vielä nähnyt, mutta eipä tässä toisaalta vielä ollakaan kuin huhtikuussa. Tuleva kesä on kuitenkin mielessäni. Nähtäväksi jää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti saan ainakin tuon autotallin siivotuksi, vihdoinkin.

Alkaa jo tuntua siltä, että olen pääsemässä lauantaisesta pölykapselin menetyksestä yli. Tosin tänään iltapäivällä alkoi lievä päänsärky, mutta en usko sen johtuvan lauantaiaamun tapahtumasta. Pikemminkin syynä saattaa olla se kirveenheiluttelu ja tietenkin työpäivän viettäminen tietokoneen ääressä jurottaen. Vähemmästäkin menee niska jumiin. Pitänee taas hyödyntää työpaikan punttisalia tässä päivänä muutamana.

Päivät kuluvat ja lumi sulaa. Otsikostani huolimatta en ole ollut hiihtämässä. Itse asiassa, jos oikein alan muistella niin en ole hiihtänyt varmaan yli kymmeneen vuoteen. (Lumilaudalla olen tuon ajan sisään ollut muutamia kertoja, mutta sehän ei ole hiihtämistä 🙂

Hiihtäminen voisi kyllä olla mukavaa pitkästä aikaa, mutta sitä on viime vuosina vaikeuttanut tämä lumitilanne. Tämä talvi, ainakin tammikuusta näihin päiviin saakka, on ollut poikkeus kun lunta on täällä etelässäkin ollut. Tosin hiihtämisen edellytyksenä lumen lisäksi olisi sukset. Takavuosina ostin halvalla Ruotsin armeijan ylijäämäsukset, mutta ne pitäisi kunnostaa ennen lumille lähtöä. Lähinnä siis tervata pohjat. Kyllä vain, ne ovat puusukset.

Lasikuitusukset ostin viimeksi joskus 80-luvun lopulla. Hyvät Karhun pitopohjasukset, en vain tiedä missä ne tällä hetkellä viettävät aikaansa. Todennäköisesti jäivät jonnekin vanhempieni riesaksi. Lapsena minulla oli useitakin suksia, silloin hiihdin jopa kilpaa. Tietenkin lähinnä oman kunnan kisoissa ja taisinpa joskus jossain piirikunnallisissakin käväistä. Siihen aikaan eteläisessä Hämeessäkin oli vielä lunta, ainakin enemmän kuin nyt. Talvisin hiihdin kouluun. Se oli sinänsä mukavaa, kun koulumatka lyheni lähes puoleen sopivan oikopolun avulla. Isäni sen reitin silloin opetti, olihan hän itse hiihdellyt samaa reittiä omalla koulutaipaleellaan.

Ehkä pitää syksyllä tervata ne sukset, jos vaikka taas ensi talvenakin tulisi lunta. Niillä olisi hienoa tehdä omia latuja pitkin maakuntaa. Eihän sellaisilla tietenkään kehtaisi mihinkään yleiselle ladulle lähteä, eikä putkeen ainakaan. Sen tyyppiset sukset sopivat parhaiten umpihankeen metsän keskelle. Eli juuri sinne minne minäkin mieluiten hiihtelisin.

Lähdin tänä aamuna autoilemaan kohti Urjalaa, tarkoituksenani osallistua metsästysseuran polttopuutalkoisiin. Olin varautunut matkaan, kuten yleensäkin, tarkastamalla sääennusteet kotipaikkakunnalla ja kohteessani. Lähtiessä satoi lunta, kuten ennusteen mukaan pitikin. Varauduin siis pieneen liukkauteen.

Lähdin liikkeelle hieman myöhässä, mutta ajattelin voivani hieman myöhästyäkin. Eihän kyseessä ollut mikään etikettijuhla, jossa olisi pitänyt minuutilleen osua paikalle. Ajelin kohtuullista nopeutta, ottaen huomioon keliolosuhteet. Lumisade lakkasi Yläneelle saavuttuani. Täältä matkani jatkuisi kohti Alastaroa, jonne tänäänkin oikaisin pientä, noin kymmenen kilometrin mittaista sorapäällysteistä, mutkaista tietä.

Tämä tie oli paikoitellen liukkaan oloinen, mutta siitä huolimatta mikään ei kunnolla varoittanut tulevasta. Keskellä metsää tie oli jäässä, siis kunnolla kirkasta peilijäätä. Tien pintaa kuitenkin peitti aiemmin satanut lumikerros. En siis nähnyt mitä lumen alla oli, vaan jatkoin ylläpitämääni, kohtuulliseksi katsomaani matkanopeutta.

Suureksi yllätyksekseni eräässä mutkassa auton suunta ei vaihtunutkaan rattia kääntämällä. Tämä oli juuri se kohta tiessä, jonka äsken kuvailin. Peilikirkas jää lumen peittämänä. Tässä kohtaa ainoa mieleeni tullut asia oli hidastaa vauhtia, joten painoin jarrua. Eipä tuntunut sekään auttavan (eikä se tietenkään ainakaan ohjausta auta), auto ei pysähtynyt. Vastaan tuli aurausvalli, josta auto meni melko kevyesti läpi. Ehdin vielä pikaisesti varautua tulevaan pysähdykseen, kun liike jo lakkasikin.

Totesin olevani ulkona tieltä, auto ojassa kallellaan. Pidin hyvänä merkkinä sitä, ettei missään vaiheessa kuulunut kovin suurta meteliä. Vain sellaista kohinaa, kun yleensäkin lumihangen läpi ajaessa. Sammutin auton ja nousin ulos tarkastelemaan tilannetta. Totesin, ettei poispääsy onnistu omin voimin, eikä toisella henkilöautollakaan. Tuskin edes maasturilla.

Ensimmäinen ohikulkeva auto pysähtyi melko pian tapahtuman jälkeen paikalle. Kyselin tietoa mahdollisista hinauspalveluista. Koska tarkempaa tietoa ei ollut, ilmoitin saavani tarvittavan tiedon numeropalvelusta. Ystävälliset ihmiset jatkoivat matkaansa ja minä ryhdyin tiedustelemaan lähiseudun hinausautoja. Saatuani sopivan henkilön langan päähän (siis kuvaannollisesti, eihän kännykkä toimi langalla), sain kuulla joutuvani odottelemaan puolisen tuntia. Ilmoitin tapahtuneesta myös rakkaalle vaimolleni.

Mikäpä siinä sitten auttoi. Kävelin tiellä edestakaisin lämpimikseni (ja lähes liukastuin). Eräs toinenkin ystävällinen autoilija pysähtyi tilannetta katselemaan ja muutaman sanan vaihdoimmekin, vaikka heti ilmoitin hinausavun olevan jo tulossa. Katselimme yhdessä tietä eteenpäin, jossa joku toinen oli jäljistä päätellen nippa nappa välttänyt tilanteen, johon olin joutunut. Tämän toisenkin ystävällisen sielun poistuttua paikalta jäin vielä toviksi odottelemaan avun saapumista.

Luvatun ajan sisään hinausauto pyyhälsikin paikalle. Hieman ihmettelin, miksi kuljettaja jätti auton niin kauaksi, että joutui jo hieman peruuttelemaankin. Syy selvisi pian tervehtimisen jälkeen. Hän tokaisi heti aluksi, että olipa liukasta, ei meinannut auto pysähtyä. Tähän totesin olleeni huomaavinani aivan saman asian hieman aiemmin. Pikaisesti auto olikin taas tiellä ja tutkisteltuani vaurioita, totesin menettäneeni oikean pölykapselin rikkoutuneena. Muuten auto näytti ehjältä.

Siirryimme autopalvelukaverin kanssa hieman parempaan paikkaan täyttämään papereita ja sillä matkalla päädyin sellaiseen toteamukseen, ettei auto saanut pahasti siipeensä. Se kulki suoraan, eikä mistään kuulunut ylimääräisiä ääniä. Saimme paperit täytetyksi (eläköön autopalveluvakuutus) ja toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Jatkoin varovasti ajaen kohti alkuperäistä päämäärääni, nyt tosin jo oikeasti myöhässä. Ilmoitin myös rakkaalle vaimolleni, ettei autossakaan isompia vaurioita ole. Muutaman kilometrin ajettuani havaitsin autossa lievää tärinää. Pysähdyin sopivaan paikkaan toteamaan arvioni oikeaksi. Jäljelle jääneeseen etupölykapseliin oli mennyt reippasti lunta, josta osa oli pudonnut ajon aikana pois. Tästä syystä rengas oli melkoisen epätasapainoinen. Vapautin lopunkin lumen pölykapselista ja jatkoin matkaani ilman enempiä tärinöitä.

Polttopuutalkoissa saimme tehtyä sen mikä ilmeisesti pitikin, vaikka olinkin lähellä liukastumista pari kertaa pölli käsissä. Ilmeisen liukas päivä siis. Kun polttopuut oli pilkottu paistoimme nuotiolla makkarat jonka jälkeen palasin kotiin. Ajelin muuten paluumatkan melko rauhallisesti.

Selvisin pienestä hässäkästäni mielestäni melko vähällä. Pölykapseleita saa uusia ja ehkäpä niistä henkisistä hiertymistäkin vielä pääsen eroon. Onneksi ojassa oli melko reippaasti lunta pehmentämässä laskua. Ja onneksi juuri siinä kohdassa ojassa ei ollut suuria kivenmurikoita tai ojarumpuja, kuten tällaisissa vahingoissa yleensä tahtoo olla.

Siis loppu hyvin kaikki hyvin, toivottavasti.

Kännykkäkamera on hauska keksintö, sillä voi ikuistaa myös päivän noloimmat hetket, tie ei ole tarpeeksi leveä. Nuo aurauskepit ovat muuten melko kestäviä, tuokin jäi pystyyn vielä auton tiellenoston jälkeenkin:

Tasan vuosi sitten kirjoitin maaliskuun iduksesta. Taas tuo hetki on käsillä. Kovin synkkä päivä näyttää tänään olevan. Ei paista aurinko, vaikka taidammekin jo pikkuhiljaa siirtyä kevääseen. Lumi, jota välillä täälläkin satoi reippaasti, alkaa sulaa pois. Tänä talvena taisi olla melkoisesti enemmän lunta kuin viime vuonna. Olen ainakin joutunut kolan varteen tarttumaan useampaankin otteeseen. Viime talvena taisin tehdä lumityöt kertaalleen, tai sitten se oli edellistalvena. Kuka näitä enää muistaa.

Aika rientää linnun lailla, eli siis lentää. Tempus fugit, sanoisi roomalainen. Välillä tuntuu, ettei kyydissä pysy. Lapsena vain kesä kului nopeasti, nykyisin tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Rakas vaimoni sanoi jokin aika sitten kuullensa teorian, miksi näin aikuisena ajan kuluminen tuntuu nopeammalta kuin lapsena. Jokainen elämämme uusi päivä, viikko ja kuukausi on suhteessa pienempi osa elämästämme ajasta. Lapsen elämässä viikko on suhteessa sama kuin vanhalla ihmisellä kuukausi, jos verrataan kokonaisiän ja tuon viikon suhdetta. 10-vuotias on elänyt noin 520 viikkoa tai 120 kuukautta, 40-vuotias puolestaan on kahlannut läpi 2080 viikkoa ja 480 kuukautta. Matemaattisesti laskettuna siis noin 43 vuotta ja 4 kuukautta eläneellä on kuukausia sama määrä kuin 10-vuotiaalla lapsella viikkoja. Ei siis ihme, että vauhti kiihtyy.

Ei kylläkään pitäisi ajatella moisia, siinä saattaa pää mennä sekaisin jossain vaiheessa.

Ensi perjantaina on taas kevätpäivän tasaus. Vielä kuitenkin suunta on valoa kohti.

Päivän sotaisa sitaatti löytyy Conn Igguldenin Tasankojen Susi-kirjasta, josta viimeksi kirjoitin:

Suurin ilo, jonka mies voi kokea, on kukistaa vihollisensa ja häätää heidät altaan. Ratsastaa heidän hevosillaan ja riistää heidän omaisuutensa, nähdä heille rakkaiden kasvoilla kyyneliä kuin kastehelmiä ja rutistaa heidän vaimonsa ja tyttärensä syliinsä.
– Tsingis-kaani

Ei voi muuta todeta, kuin että karski kaveri tuo kaani, vaikka ei kai sitä muuten maailmaa vallattaisi. Muinaiset roomalaiset olisivat varmaan todenneet: ”O tempora, o mores”, jos olisivat vielä olleet voimissaan.