Kategoria: Jaarittelua

Karu luonto

Onnistuin saamaan huomiselle päivälle vapaata töistä. Mikä sen mukavampaa, sillä kesälomani alkaa näin päivää aiemmin. Seuraavat neljä viikkoa onkin sitten ohjelmassa jotain ihan muuta, kuin työpaikalla ravaamista. Olen tässä viime aikoina huomannutkin olevani loman tarpeessa. En osaa sanoa kumpi on parempi, pitää loma heti kesän alussa vai näin loppukesästä. Voi olla, että tähän aikaan loma alkaa väsymyksenpoistolla, eli lomaan orientoituminen vie pidempään. En tiedä, toivottavasti ei kuitenkaan.

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut tännekään kirjoittaa. Tai sitten se johtuu tästä kuumuudesta, joka meillä täällä vallitsee. Ei ole olo ollut kovinkaan mukava.

Aloitin loman vieton tuttuun torstaitapaan metsässä. Kävin jälleen kiertämässä suunnistusradan, nyt Taivassalossa. Tänään tuntui olevan taas sellainen päivä, että kartalla pysyminen oli helpompaa. Tai sitten maasto oli mukavampaa ja helpompaa kulkea. Joka tapauksessa en ollut juurikaan hukassa. Vain yhden hetken olin harhautunut hieman, mutta pääsin taas melko pian oikeaan paikkaan.

Metsässä on aina mukavaa kulkea. Kuitenkin tänään, kuten viime viikollakin, seuraani ilmestyi melkoinen kärpäsparvi, sellaisia pieniä. Ne eivät ole kovin mukavia. Tunkevat silmiin, korviin ja nenään. Ovat vielä niin nopeita, ettei niitä saa kunnolla tapettuakaan. Eikä siitä varmaan olisi mitään hyötyäkään, vaikka pari kärpästä saisi hengiltä, niillä kun tuntuu olevan pari kaveria lähettyvillä. Mietiskelin siinä kulkiessani niiden sosiaalisia taipumuksia. Mahtavatko sopia keskenään, että kiusaa sinä tuota ihmistä, niin minä menen tuon seuraavan kiusaksi. Mahtaako niillä olla tiedossa suunnistajien lähtöpaikka, jossa ne parveilevat odottaen kiusattavia. Ikäviä tapauksia ne kuitenkin ovat.

Aina joskus metsässä näkee myös elämän raadollisempaa puolta. Niin kävi tälläkin kerralla, kirjaimellisesti. Havaitsin nimittäin eläimen jäännöksiä. Nähtävästi peuran vasa tai metsäkauris oli kohdannut matkansa pään. Tapauksesta oli jo melkoisesti aikaa, paikalla oli kallo ja muita luunkappaleita jo vaalenneina. Tosin parin metrin päässä oli isohko muurahaispesä, jonka asukit vaalentavat luita melko tehokkaasti. Toisessa etujalassa oli kuitenkin vielä paljon kudosjäänteitä. En kuitenkaan ryhtynyt sen tarkempiin tutkimuksiin jäänteiden iän, lajimäärityksen tai kuolinsyyn selvittämiseksi.

Todennäköisesti jossain siinä lähellä on jonkinlainen petoeläimen pesäalue. Lähistöllä oli myös jonkin toisen eläimen luita, lantioluun kappaleesta päätellen pienemmän lajin, ehkä jäniksen tai rusakon.

Jälleen hyvä muistutus siitä, miten elämä päättyy: jonkun toisen ravintona.

Savea taivaalla

Taas alkaa kesä olla siinä vaiheessa, että minulla alkaa olla tukalat olot. Olen varmaan aiemminkin kirjoittanut pitäväni enemmän hieman viileämmistä keleistä. Nyt ei vielä ole oikea hellekään, mutta alan olla jo tuskaantunut. Kesäloman alkuunkin on vielä pari viikkoa, eikä työtehoni ole parhaimmillaan. Alan olla jo loman tarpeessa kyllä.

Eilen vietimme työkaverin kanssa miellyttäviä hetkiä työpäivän jälkeen. Suuntasimme haulikkoradalle. Hankin hiljattain kiekkojen ammuntaan alkuperäistä paremmin sopivan vaihtopiipun haulikkooni. Täys- ja ¾-suppeat piiput eivät ole varsin soveltuvat radalle metsästyshaulikkoammuntaan. Tosin viimevuotisessa metsästysseuran ammuntakisassa niilläkin pärjäsin. Tämä hankkimani skeet-piippu vaikuttikin näppärämmältä kiekkojen särkemiseen.

Varsinaista sääntöjen mukaista ammuntaa emme saaneet aikaiseksi. Meitä oli vain kaksi ja radalla on käsiheittimet. Toisen piti paiskoa kiekkoja taivaalle toisen ampuessa. Kiekkojen suuntakin siis oli melko yksipuolinen. Tosin jossain vaiheessa vaihdoimme tornia ja siten kiekkojen suuntaa. Muuten kyllä oli mukavaa. Saimme jopa jokusia kiekkoja särjettyä, muutenkin kuin niiden osuessa maahan. Osuin muutaman kerran jopa sellaisilta paikoilta, joissa on ennen tuntunut mahdottomalta kiekkoon osua.

Tietysti tuli sarjojen välillä vähän jutusteltuakin. Lähinnä metsästysjuttuja tai ampumiseen liittyviä. Mistäpäs sitä miehet juuri muusta keskenään puhuisivatkaan.

Saatuamme noin 250 kiekkoa heiteltyä, päätimme lopettaa. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän tuntua siltä, että hieman vähempikin olisi riittänyt. 5 kertaa 25 laukausta tuntuu olkapäässä, sen voin vakuuttaa. Ehkä pitäisi käyttää jonkinlaista pehmikettä. Haulikossani on puinen perälevy, eikä ammuntaliivini nahka juurikaan tunnu pehmentävän, ainakaan pidemmän päälle. Mutta kuten jo viimekesänä kirjoitin, ei sotilas ampumista valita. Tämä oli kesän ensimmäinen käyntini kiekkoradalla, joten saatoin jollain tavalla hieman innostua liikaa.

Tänään on olkapää hellänä, mutta silti olisin valmis jatkamaan kiekkoradalla melko piankin, jos vain saisin jonkun savea taivaalle paiskimaan.

Janne palautuu hiljalleen

Hieman toista viikkoa kestänyt kesäflunssa ja sitä seurannut keuhkoputkentulehdus alkaa helpottaa. Vielä nenä vuotaa ja yskä hieman vaivaa, mutta muuten voin jo paremmin. Sairauslomani päättyi kylläkin jo alkuviikosta, joten olen jo tiistaista alkaen käynyt töissäkin. En ole silti iltaisin jaksanut kirjoitella tänne. (Tai sitten vaan laiskuuttani en ole sitä tehnyt, valitse itse.)

Sen verran tuo sairastelu verotti voimiani, etten sairastaessa jaksanut juurikaan edes lukea. Eikä edes mihinkään ajattelua vaativaan tehnyt mieli tarttua. Niinpä sain luettua vain Agatha Christien Poirot-tarinan Norsun muisti. Sen kaltaiset kirjat ovat sopivaa sairasvuodetavaraa. Ne ovat lyhyitä, eikä juurikaan tarvitse aivojaan muutenkaan rasittaa. Yksinkertaista yksinkertaiselle, tai jotain sinne päin, viihdyttäviä kylläkin.

Auto-ongelmia

Autovanhukseni ei kelvannut katsastusmiehelle käväistessäni juhannuksen jälkeen sitä näyttämässä. Takajouset ja -iskarit kuulemma piti vaihtaa. Sehän on helppo juttu, ajattelin, ja ryhdyin vaihtotyöhön. Autotallini on edelleen sellaisessa kuosissa, ettei sinne autoa mahdu, saati sille mitään tekemään. Kauniina kesäiltana (n. +20ºC) nostin auton pukeille pihalla ja työkalut kädessä sukelsin sinne alle. (Tämä siis hieman ennen sairastumistani. En kylläkään usko sairauteni johtuneen autoremontistani, mutta se mahdollisesti pahensi tilannetta, en osaa sanoa.)

Kaikki sujuikin aivan mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes sain ensimmäisen jousen käteeni. Samalla nykäisyllä jäi käteen myös jousta yläpäässä paikallaan pitävä lautanen. Ruoste oli päässyt sinne väliin kiusaa tekemään ja poistanut tarpeellisen kiinnipitävän voiman. Ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli, oli jonkinasteinen helpotus: olipa hyvä ettei tämä sattunut tien päällä. Voisipa olla varsin erityinen tunne, jos jousi putoaisi kesken matkanteon jossain sopivassa pompussa. Päätin kuitenkin jatkaa vaihtotyötäni ja miettiä tämän ongelman edellyttäviä isompia korjaustoimia myöhemmin. Asetin autolleni kuitenkin aivan itse ajokiellon tämän pikkuvian vuoksi, olenhan hieman pelkuri.

Sairastumiseni hieman viivästytti autoni korjaukseen tähtääviä toimia. Vasta tänään sain auton toimitetuksi korjaamolle, jossa toivottavasti saavat hitsailtua osat takaisin paikoilleen. Toivon mukaan saan auton takaisin pikapuoliin, jottarakas vaimoni saa taas oman autovanhuksensa omaan käyttöönsä. Minä kun olen sen toistaiseksi sosialisoinut työmatka-ajoihini.

Kesä ja kärpäset

Tänään oli taas ohjelmassani suunnistusta. Viime viikollakin piti käydä, mutta yllättävä työtehtävä pilasi sen suunnitelman. Tänään ei ollut esteitä, joten lähdin kohti Mynämäen syrjäseutuja. Pieniä paineita loi se, että viime kesänä olin kovastieksyksissä samasta paikasta matkaan lähtiessäni.

Saatuani kartan ja Emitin, läksin kulkemaan kohti ensimmäistä rastia. Heti poistuttuani tieltä, alkoi tuntua siltä kuin reitinvalintani olisi ollut jokseenkin huono. En tietenkään tiedä, miten olisin pärjännyt toisella reitillä, mutta valitsemani ei ehkä ollut paras mahdollinen. Olin melkoisessä ryteikössä. Vaikka kartan mukaan metsän olisi pitänyt olla kohtuullista kuljettavaa, ei se sitä ollut. Ei ollut raivaussaha käväissyt siellä vähään aikaan. Pääsin kuitenkin tunkeutumaan tiheikön läpi ensimmäiselle rastille, eikä edes tullut eksymisen tunnetta.

Toinenkin rastiväli tuntui olevan paikoitellen melko tiheää metsää, mutta hitaasti kiiruhtaen pääsin rastille. Kolmannella rastivälillä oli, yllätys yllätys, tiheäkasvuista metsää. Tosin muutaman kymmenen metrin pätkän pääsi tietäkin pitkin. Tällä rastivälillä pääsin jopa toteamaan kartanlukutaitoni kohentuneen. Kiivettyäni eräällä kalliolle en ollut aivan varma sijainnistani. Melko pikaisesti sain kuitenkin kartan ja maaston täsmäämään ja totesin olevani melko lähellä rastia. Sinne löysinkin sitten melko helposti, tällä kohtaa kun maasto oli melko mukavaa kuljettavaa.

Neljännellä rastivälillä huomasin, etten vielä ollut missään tiheikössä kulkenutkaan. Ajattelin oikaista kohdasta, jossa oli karttaan merkittykin tiheikkö. Tarkoitus oli vain pikaisesti läpäistä parikymmentä metriä, mutta jossain vaiheessa kurssini taipui liikaa vasemmalle. Kuljin siis melkoisen matkan varsin tiheässä taimikossa, jossa ei montaa metriä eteensä nähnyt. Tullessani ulos taimikosta totesin olevani noin sata metriä sivussa reitiltäni, oikeassa suunnassa kuitenkin. Ei siis mitenkään ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta neljäskin rasti löytyi.

Viides rastiväli oli jo aiempia helpompi, vain lyhyt tiheikköosuus ja pitkä matka tietä pitkin. Viidettä rastia lähestyessäni mietin kävelisinkö sata metriä pitempään tietä pitkin vai menisinkö metsään. Päätin kokeilla metsävaihtoehtoa, ja hyvä niin. Löysin hyvät kiintopisteet ja pääsin rastille aivan suoraan. Tämä rasti olikin sitten viimeinen ja edessä oli enää lyhyt taivallus maalirastille.

Hieman toista tuntia viivyin matkallani. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole millään lailla kilpailla suunnistaessani, vaan käyn siellä vain oppiakseni paremmin lukemaan karttaa ja kulkemaan metsässä. Tavoitteeni on jossain vaiheessa kulkea suunnistusreitti niin, ettei missään vaiheessa tulisi epävarmuuden tunnetta olinpaikasta. Eikä tietenkään olisi haitaksi reitinsuunnittelun parantaminenkaan.

Yleensä minusta on mukavaa kulkea metsässä. Tänään kuitenkin kiusana oli melkoinen joukko kärpäsiä, hyttysiä ja jokunen paarmakin. Todennäköisesti 25 plusastetta oli nämä kiusalliset hyönteisetkin saanut liikkeelle. Onneksi hirvikärpäset ovat vielä teillä tietymättömillä. Ne vasta ovat ikäviä.

Pikku seuralaisistani ja tiheiköistä huolimatta nautin jälleen kerran suomalaisesta metsästä. Siellä näkee aina kaikenlaista. Tälläkin kerralla pelästytin kulkiessani koppelon lentoon. Melkoista meteliä iso lintu pitää lentäessään tiheässä metsässä. Mukavaa kuitenkin nähdä, että niitä vielä näilläkin seuduilla on.

Ehkä pitäisi käydä metsässä useamminkin.

Päivityksiä

Päivitin eggBlog pohjan uusimpaan versioon. Samalla taas hieman koodailin ja lisäsin tuossa oikealla ylhäällä näkyvän omakuvani. Samalla siirsin vieraskirjani linkin tuohon samaan laatikkoon, se helpottaa tulevaisuuden päivityksiä. Jouduinpa taas tekemään hieman muutakin hienosäätöä koodiin. Eihän siinä mitään, onhan se aina hauskaa, joskin valmiista koodista oikean korjauspaikan löytäminen ei aina ole aivan yksinkertaista.

Sain eilen valmiiksi sen ikonini. Kaksi puuttuvaa viivaa tuli lisättyä. Tuon pienen korjauksen jälkeen vielä levitin emulsion koko ikonin pinnalle, kuten viimeistelyohjeeni kuuluivat.

Laitan kuvan ikonistani tähän ihmeteltäväksi.

 

Harrasta tunnelmaa

Kuluneen viikon illat ovat vierähtäneet ikonimaaluksen parissa. Pääsimme jälleenrakkaan vaimoni kanssa Raision Työväenopiston kesäkurssille harrastamaan. Kovin helppoa tuonne kurssille pääseminen ei ole, ilmoittaumisen alkamisesta parissa minuutissa on kurssi täynnä. Tänäkin vuonna delegoin tuon ilmoittautumisen rakkaalle vaimolleni, joka onnistuikin meidät saamaan sisään.

Ikonimaalaus tuntuu olevan, ainakin minusta, rentouttavaa. En ollut päivisinkään väsynyt, vaikka en riittävästi nukkunutkaan. Maalauskurssilta pääsimme kotiin yleensä noin kymmenen aikaan illalla. Enkä minä tietenkään malttanut heti mennä nukkumaan, joten lähes koko viikon ajan nukuin vain muutaman tunnin joka yö. Niinpä ei liene mikään yllätys, että eilen aamupäivän (viimeisen) maalaussession jälkeen kotiin tultuamme olin melko väsynyt. Kun saimme syödyksi, niin ajattelin ummistaa silmäni hetkeksi, kello oli ehkä puoli kuusi. Seuraavaksi heräsin puolenyön jälkeen ukkosen jyrähtelyyn ja melkoiseen sateen ropinaan. Ajattelin kuitenkin jatkaa hyvin alkanutta lepohetkeäni ja ummistin silmäni jälleen. Lopulta nousin ylös yhdentoista paikkeilla. Nukuin siis lähes seitsemäntoista tuntia, ja kaikki varmasti tarpeeseen.

Maalauskurssilla oli mukava tunnelma. Koko ajan taustalla soi jokin rauhoittava musiikki, yleensä ortodoksista kirkkolaulua, joskin mukaan mahtui myös läntisen kirkon musiikkia. Huomasin tälläkin kerralla ajantajun katoavan maalatessani. Suorastaan hämmästyin aina, kun joku sanoi lopettamisajan olevan käsillä. En siis huomannutkaan neljän tunnin hurahtaneen johonkin.

Olin valinnut aiheekseni Kazanilaisen Jumalanäidin. Tulin huomaamaan, että aihe olikin huomattavasti aikaavievämpi, kuin viimekesäinenpyhä Januariukseni. Ikonipohjani on myös tuota viimevuotista suurempi. Niinpä minun työni jäikin hieman kesken. Onneksi kuitenkin sain sellaiset osat valmiiksi, joissa ehdottomasti tarvitsen opettajan apua. Kasvot on yksi sellainen osa-alue, niihin kun tulee kaikenlaisia valoja, varjoja ja elävöitysviivoja, jotka vielä pitäisi olla ”säännönmukaisissa” kohdissa. Minulla jäi uupumaan taustan maalaus ja Jumalanäidin maforin koristelu. Niihinkin sain opettajalta hyvät opastukset ja luvan lähettää sähköpostilla kuva aikaansaannoksistani ”hyväksyntää” varten, joten voin jatkaa maalaukseni loppuun kotona.

Rakas vaimoni oli valinnut omaksi aiheekseen Käsittätehdyn Kristuksen, joka muuten lienee kaikkein varhaisin ikoniaihe. Hänen ikoninsa valmistui oikeastaan jo perjantaina. Vain pieniä viimeistelyjä oli tehtävänä lauantain kerralla. Minulla vei eniten aikaa kaksien kasvojen saaminen aikaan. Vaikka aiheeni on Jumalanäiti, niin pääsääntöisesti kaikissa Jumalanäiti-ikoneissa on mukana myös Kristus. Siksi siis piti saada aikaan kahdet kasvot. Vaikka kyllä aikaa tuhraantui myös kaikenlaisiin koristeluihin, joita ikoniini tulee.

Nyt pitäisi varmaan mennä etsimään jokin sopiva soppi, jossa voisin jatkaa maalaustani. Ikonimaalauksessa käytetyt värit ovat pigmenttijauhetta, joka tuhraa melko helposti, ellei niiden kanssa ole varovainen. Ehkä pitää mennä autotallin ja raivata siellä jokin pieni pöytäpinta työpöydäkseni. Sitten ehkä saan ikonini valmiiksi ja ennen syksyä käyttöön. Muutaman viikon kuluttua valmistumisesta sen sitten voi öljytä. Kestää sitten öljyttynä paremmin aikaa.

Valmiista ikonista voi sitten taas sanoa: hartaudella valmistettu.

Helteestä vetiseen

Vietimme rakkaan vaimoni kanssa pitkän viikonlopun Kaakkois-Suomessa. Kävimme, kuten jossain vaiheessa totesin, katsomassa onko mökki pystyssä ja järvessä vettä. Oli ja oli. Viime perjantaina lähtiessämme lämpömittari näytti jo yli 20 celsiusasteen lukemia. Henkilökohtaisesti en oikein pidä helteestä ja auringonpaisteesta. Johtunee ihotyypistäni, joka aiheuttaa ihon punoituksen heti, kun Aurinko jossain vilahtaa. Muutenkin viihdyn paremmin viileässä, kuin kovassa kuumuudessa.

Palataan kuitenkin aiheeseen. Päästyämme perille, oli ensimmäisiä toimiani lämpömittarin heittäminen järveen. Käsituntumalla vesi ei ollut aivan kylmää, joskaan ei lämmintäkään. Mittari vahvisti arvion kertoessaan veden olevan 16-asteista. Saunan lämmityksen aikana Aurinkoinen ehti painua mailleen, jonka seurauksena veden lämpötila laski asteen verran. Vesi oli siis aivan kohtuullista, ainakin minulle. Kävin siis pulahtamassa ennen saunaan menoa. Ja toki monesti saunomisen aikanakin.

Olen kerran aikuisiällänix uinut kylmässäkin vedessä. Eräällä kurssilla ohjelmaan kuului hypotermiauinti. Tuota uintia varten mereen tehtiin suuri avanto ja lämpötilaksi saatiin mitattua noin 0,5 astetta. Voin vakuuttaa, että se oli kylmää. Veteen laskeutuessa olo oli kuin neulatyynyllä. Tuntui siltä kuin jokaista vedessä olevaa ihon osaa olisi tökitty pienillä neuloilla. Testiin kuului uinti pelastuslautalle, sille kiipeäminen ja mikä pahinta laskeutuminen takaisin veteen. Sitten uitiin taas ja noustiin laiturille. Se viisiminuuttinen uintiretki on jotenkin jäänyt mieleen. Eipä olisi tarvinnut pitsiä nypläillä niillä kohmeisilla räpylöillä. Hyvä kun sai otteen laiturin tikkaista ja pääsi kiipeämään ylös.

Mutta taasko eksyin aiheesta. Olimme siis mökillä ja saunomassa. Niin meni perjantai-ilta. Lauantain aloitin heräämällä aikaisin, siis ennen kahdeksaa. Aamupalan (ruisleipää ja hirvisäilykettä) jälkeen pukeuduin metsävaatteisiini ja lähdin metsään hiippailemaan. Tarkoitukseni oli kartoittaa talven aikaisia tuhoja ja tietenkin tarkkailla luontoa. Tein melkoisen lenkin, kävellen välillä tietä pitkin ja sitten taas metsän siimeksessä. Tapasin lenkilläni myös mökkinaapurimme ja sorsastuskaverini. Sain kuulla lähistöltä löytyneen karhun jälkiäkin taas kerran. Susista ja ilveksistäkin oli ollut talven aikana havaintoja. Onpa noita petoja joskus vieraillut myös mökkitontillamme. Itse en kuitenkaan ole sellaisia vielä bongannut.

Tällä kertaa metsäkävelyni oli melko tapahtumaköyhä, mainittavin lintubongaukseni taisi olla käpytikka tai pari. Jäljistä päätellen metsässä kuitenkin majailee hirviä ja valkohäntäpeuroja. Metsäkauriista en ole varma, peuroilla voi olla vasoja, jotka olivat jättäneet pienet sorkanjäljet. Positiivista metsässä oli kuitenkin se, etteivät myyrät olleet syöneet kaikkia kuusentaimia. Vielä niitä oli jokunen vihreänä.

Päästyäni metsästä takaisin mökille, olikin jo aika lähteä anoppia tapaamaan. Kävellessä tuli kuitenkin hiki, joten pakkohan sitä oli käydä taas järvessä viilentymässä ennen lähtöä.  Sitä en kyllä osaa sanoa auttoiko tuokaa pitemmän päälle, sillä päivästä tuli helteinen. Autossa tuli siis taas hiki melko pian lähdön jälkeen.

Palattuamme taas mökille, lähdimme hieman soutelemaan. Otin mukaani myös virvelin ja yhden hyväksi kokemani vieheen. Rakas vaimoni asettui airoihin ja minä istuin veneen perälle. Edetessämme pitkin lahden pohjukkaa viskelin uistinta sinne tänne. En kovin suuria odotuksia asettanut tälle kalastuskerralle. Päivä oli varsin kuuma, eikä muistaakseni sellaisina päivinä kalat välttämättä jaksa syödä.

Erään kaislikon reunalla kuitenkin kala erehtyi nappaamaan uistimeen kiinni. Tunsin sen tempoilevan siiman päässä. Ryhdyin kelailemaan siimaa puolalle pikkuhiljaa. Koko ajan tuntui melko voimakasta tempoilua. Sitten kävi se perinteinen pikkuvirhe. Päästin siimaa hieman löystymään vavan kärkeä liikauttamalla. Kala otti tilaisuudesta vaarin ja päätti hylätä uistimeni. Tietenkin tunsin heti kalan päässeen irti ja jouduin kelaamaan tyhjän uistimen veneeseen. En edes päässyt näkemään millainen vonkale siiman päässä kävi. Voimaa sillä kuitenkin oli, mutta joskus pieni hauki vastustaa isoa enemmän. Siitäkin olen joskus saanut kokemusta.

Harmittihan se, kesän ensimmäisen kalansaaliin kadottaminen. Ei tarttunut toista kertaa, vaikka yritin houkutella. Eikä muuten edes yrittänyt mikään muukaan kala enää sinä päivänä. Palailimme mökille saunan lämmitykseen. Vesikin oli päivän aikana lämmennyt useita asteita, joten uiskentelu oli jo mukavampaa.

Niin – tokihan sain taas käsivarteni ja niskani punoittamaan vesillä.

Märkä metsä

Helteinen viikonloppu vaihtui melko pikaisesti sateeseen. Sateesta huolimatta kävin tänään suunnistamassa. Tai eksymässä, ihan kuinka vain. Mikään yleisömenestys ei tainnut tämä päivä olla Mynärasteilla. Välillä satoi melkoisesti, eikä tuulikaan oloa helpottanut. Vielä kun lämpömittari oli nippa nappa kymmenen asteen paremmalla puolella, ei metsäkävelyni tapahtunut parhaassa mahdollisessa kelissä. Lähdinpä kuitenkin, enhän ole sokerista.

Taas jouduin etsiskelemään ensimmäistä rastia. Minulla tuntuu joskus olevan ongelmana liian kova vauhti. Kuljen rasteista ohi, enkä tarkkaile riittävästi karttaa. Silloin tällöin huomaan myös pitäväni liian tiukasti kiinni kuvittelemastani paikasta. Etsin maastosta kuvitelmaani tukevia seikkoja sen sijaan, että yrittäisin katsoa miten kartta oikeasti esittää maastoa. Tänään kuitenkin onnistuin pikku eksymisistä huolimatta määrittämään paikkani uudelleen, kunhan totesin olevani eri paikassa, kuin kuvittelin.

Lopulta pääsin taas maaliin kierrettyäni kaikki rastit, vieläpä oikeassa järjestyksessäkin. Tosin aivan märkänä. Onneksi kalvopuvut on keksitty. Olin vain pintamärkä, paitani oli kostunut hikoilun seurauksena. Gore-Tex kengistäni huolimatta jalkani olivat sitä vastoin aivan märät. Päättelin sen johtuvan sukan kastumisesta lyhytvartisessa kengässä. Kun sukka kastuu nilkasta, niin hetken kuluttua koko sukka on märkä. Sikäli huonoja ovat tuollaiset puuvillaiset urheilusukat. Pitäisi varmaan hankkia säärystimet.

Rakas vaimoni kysyi tänään lähtiessäni mikä minua oikein vetää suunnistamaan tällaisellakin säällä. Taisi vielä itse arvioida syynä olevan enemmänkin metsä kuin suunnistus. Ja niinhän se taitaa olla. Minkä minä sille voin – minä kun viihdyn metsässä.
___________________________
xSanoin tässä aikuisiällä, sillä lapsenahan sitä tuli lutrattua missä tahansa lätäkössä, vaikka jääpalojen keskellä aina, kun vain oli mahdollista.

Ruotsalaisen ylivertaisuuden ylistys

Sain hiljattain päätökseen lukutuokioni Jan Guilloun Madame Terrorin parissa. Minusta Guillou kirjoittaa sujuvasti, vauhdikkaasti ja muutenkin mukaansa tempaavasti. Mutta ne juonet.

Tässä kirjassa Palestiinan tiedustelupalvelu hankkii venäläisten suosiollisella avustuksella huippunykyaikaisen sukellusveneen. Koeajon aikana kuitenkin ilmenee ongelmia palestiinalais-venäläis-englantilaisen miehistön dynamiikassa. Kukapa muukaan voisi pelastaa tilanteen, kuin vanha ystävämme Carl Hamilton, tuo maailman paras tiedusteluasiamies. Hamilton on sitten viime näkemän ylennyt vara-amiraaliksi, ollut Ruotsin tiedustelupalvelun päällikkö, kärsinyt mielenterveysongelmista ja kadonnut.

Eipä kuitenkaan maailman paras tiedusteluasiamieskään kykene piiloutumaan palestiinalaiselta tiedustelulta. Tokihan mies löytyy ja suostuu Palestiinan laivaston komentajaksi, siis komentamaan tuota sukellusvenettä. Alkaa vauhdikas poliittinen ja sotilaallinen sukellusvenejahti ympäri maailmaa. Tokihan lopuksi ruotsalainen merimies miehistöineen koko maailman voittaa.

Maailman (ainakin Israelin ja Yhdysvaltojen) mielipide viittaa siihen, että sukellusvene toimii terroristien tavoin. Maailman mielipiteeseen voidaan kuitenkin vaikuttaa ja tietenkin Carl Hamilton, ruotsalainen kreivi, taitaa sotilaallisten strategioiden ohella myös poliittisen pelin ja mediaan vaikuttamisen keinot. Guillou on valinnut puolensa kirjaa kirjoittaessaan, eikä anna lukijalle juurikaan varaa muunlaiseen ajatteluun, muuten voisi vaikuttaa pikkusieluiselta.

Olen aiemminkin huomannut, että Guilloun maailmassa ruotsalaiset ovat parhaita, mihin tahansa ryhtyvätkin. Elokuvassa Hamilton, joka perustuu kahteen Guilloun kirjaan1, CIA pyytää Ruotsin tiedustelupalvelua apuun, kun venäläinen ryhmä pyrkii salakuljettamaan pari ydinohjusta Venäjältä Suomen ja Ruotsin kautta maailmalle. Siispä ryhmä ruotsalaisia laskuvarjojääkäreitä Hamiltonin johdolla tundralle. Ruotsalaiset hoitivat homman ja estivät ryhmän aikeet. Kulkivat toki Suomen kautta suomalaisten rajavartijoiden huomaamatta. Tällainen häiritsee tavattomasti tällaista suomalaista Rajavartiolaitoksen virkamiestä. Onhan Suomen ja Venäjän välinen rajaosuus tälläkin hetkellä parhaiten vartioitu pätkä EU:n ulkorajaa. Eikä vartiointia edes tarvinnut kiristää EU:iin liittymisen yhteydessä. Päinvastoin, suomalaiset ovat käyneet opettamassa rajojen vartiointia ympäri Eurooppaa.

Guilloun maailmaan ei tunnu mahtuvan Suomi lainkaan, ainakaan varteenotettavana maana. Sen sijaan hän hämmästelee, miksei Suomessa pidetä hänen kirjoistaan. Minusta tuntuu, että Guillou on kehittänyt jonkinlaisen ruotsalaisen superegon, jonka perusteella Ruotsin ulkopuolella ei ole mitään parempaa. Tiedän kyllä, että ruotsalaisilla on muutamia sotilaallisesti varsin kiinnostavia teknologisia kehitysaskelia. Minua kuitenkin mietityttää sekin, että jos JAS 39 Gripen olisi niin ylivoimainen, kuin Guillou antaa ymmärtää tässä viimeisimmässä Hamilton-kirjassaan, niin miksi ruotsalaisilla on ollut niin tavattoman vaikeaa saada niitä myydyksi?

Tällaisen vuodatukseni jälkeen herää tietenkin kysymys miksi luen Guilloun kirjoja, jos en pidä niistä. Tästähän ei kuitenkaan ole kyse. Kuten jo aluksi totesin Guillou kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Voisi melkein sanoa fiktiota vailla vertaa. Mielikuvituksen puutteesta ei Guillouta ainakaan voi syyttää. Siis varsin viihdyttäviä luettavia. Tosin jos näistä jättäisi pois ruotsalaisuuden ylistyksen, ei paljon jäisi jäljelle.
___________________________
1Nämä kirjat ovat Ingen mans land (suomennettu: Ei kenenkään maa) ja Den enda segern (ei liene suomennettu, en ainakaan löytänyt tietoa sellaisesta)

Kiusantekoa

Toissailtana päätin käväistä katsomassa mitä kuuluu eräälle nettiprojektilleni. Joskus viime vuonna testailinWordPress-asennusta tälle samalle palvelimelle, jolla tämäkin blogi on. Tietenkin käytin hieman eri osoitetta ja naapurihakemistoa. Ajatuksenani oli vain tutkailla eri ohjelmapohjia. Unohdin pitkäksi aikaa tuon pikkuprojektini, mutta toissailtana siis päätin taas sitäkin tutkailla.

Kuinka ollakaan, sivu ei auennut. Tutkailin tilannetta hetkisen ja päätin yrittää admin-sivun kautta. Tässä vaiheessa ulkopuolisen silmin olisi ilmeeni varmaankin ollut näkemisen arvoinen. Sivu oli jokseenkin eksoottisen näköinen ja sen otsikon mukaan joku turkkilainen hakkeri oli ollut asialla.

Luonnollisesti otin yhteyttä webhotellipalveluni tukeen ja kyselin hieman lisävinkkiä ongelmaani. Sainkin nopeasti vastauksen, jonka perusteella poistin tuon kyseisen testiasennukseni. Ilmeisesti joku oli jollakin automaattihakusysteemillä käyttänyt olemassaolevaa tietoturva-aukkoa hyväkseen ja tehnyt hieman kiusaa.

Hieman ihmetyttää miksi joku haluaa tehdä tällaista kiusaa muille. Hieman paremmin ymmärrän erilaiset tietovarkaudet ja sen sellaiset. Niissä on sentään jonkinlainen motiivi takana. En tietenkään tarkoita, että hyväksyisin moisen toiminnan. En missään tapauksessa. Yleisesti ottaen vain taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen tms. hyöty luulisi olevan parempi inspiraattori, kuin tällaisen yksityisen ihmisen aikaansaannos. En keksi muuta selitystä tällaiselle, kuin jonkun lapsen tai muuten lapsellisen nörtin onnistumisen murtautumaan suojaamattomaan järjestelmään. Lieneekö tarkoituksena harjoitella vaativampia tehtäviä. Rikollista toimintaa joka tapauksessa.

Onneksi tällä kerralla ei suurempaa vahinkoa sattunut. Poistin vain tietoja, jotka todennäköisesti olisin muutenkin poistanut. Salasanat menivät luonnollisesti uusiksi ja hieman muutakin. Täytyy jatkossa seurailla näitä projekteja hieman tarkemmin, jos vaikka onnistuisin paremmin moiset yritykset estämään.

Yleensäkin minun on vaikeaa ymmärtää lisääntyvää ilkivaltaa. Jos jossain päin Suomea jää auto tien varteen, niin yhden illan se ehkä saa olla rauhassa. Toisen illan tai yön aikana siitä todennäköisesti on jo joku lasi rikottu. Viikon sisään siinä ei ole enää yhtään ehjää lasia, renkaat on varastettu ja loppu ehkä poltettu tai ainakin yritetty polttaa. Muutenkin kaikki julkisesti esillä oleva joko rikotaan tai sitä yritetään tai ainakin töhritään. Mikähän siinä mahtaa olla? Onko vapaa kasvatus mennyt jo niin pitkälle, ettei kotona enää anneta mitään rajoja. Tai jos annetaan niin niitä ei valvota. Minusta on huolestuttavaa, jos kasvatuksen ainoat rajat löytyvät lakikirjasta. Sellainen ei lupaa hyvää tulevaisuutta, kenellekään.

Onnistumisen iloa

Viime kesänä kävin pari kertaa suunnistamassa Mynämäen lähimaastoissa Mynärastien merkeissä. Ensimmäisellä kerralla olin totaalisen hukassa. Toisella kerralla onnistuin jo hieman paremmin. Niistä seikkailuista olen kuitenkin kertonut joaiemmin, joten en niihin tämän enempää palaa. Aloitukseni tarkoitus oli kuitenkin johdattaa lukijani kohti tämänpäiväistä aihettani. Aloitin nimittäin tämän kesän suunnistukset eilen. Tai siisMynärasteilla käynnit, johan viime viikolla kävelin työpaikan järjestämän suunnistusreitin läpi.

Nyt lienee aika jo päätyä aiheeseen. Siispä aloitetaan siitä, kuinka eilen työpäivän jälkeen ajelin kohti suunnistuksen lähtöpaikkaa. Jostain kumman syystä suunnistustapahtumien opaskartta on hieman epätarkka. Jostain vielä kummemmasta syystä hakeudun paikalle jotain muuta kautta kuin virallisen opastuksen viitoittamaa reittiä. Eilisellekin lähtöpaikalle olisi ollut opastus 8-tieltä, mutta minähän paikkakuntalaisena tietenkin kuljen takakautta, enkä kierrä noin kaukaa. Kuitenkin olin epävarma lähtöpaikasta aina siihen saakka, kun näin tieltä parkkipaikan täynnä autoja ja pian jo sellaisen pienen opastavan rastilipunkin. Pääsin siis onnellisesti perille aloittamaan varsinaisen eksymisen.

Valitsin radaksi lyhyen, noin kolmen kilometrin mittaisen reitin. Kertoivat ystävällisesti saman radan olleen päivällä koululaisten kilpakenttänä. Joku tyttö oli kiertänyt reitin 24 minuutissa. Totesin yrittäväni saman radan suorittamista puoleentoista tuntiin. Se kuulemma olisi sallittua. Sain käteeni kartan, sähköisenEMIT kortin ja pikaisen opastuksen lähtöpaikalle. On aina positiivista olla eksymättä ennen lähtöpaikkaa 😉

Kävellessäni lähtöleimasinta kohti tarkastelin karttaa ja mietin miten voisin päästä ensimmäiselle rastille. Saatuani lähtöajan leimatuksi olinkin jo päättänyt reittini. Eipä siis muuta kuin tossua toisen eteen. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempikin reitti, mutta takerruin liiaksi polkua pitkin kulkemiseen. Erään pienen lammen poikki reitiksi valitsemani polku kulki. Liian myöhään, eli siis kyseisen lammen rannalla, totesin polun kyllä jatkuvan, mutta vastarannalla. Siltaa ei näkynyt, enkä lähtenyt kahlailemaan. Piti siis kiertää koko lampi. Jos olisin tiennyt sillan puuttumisesta, olisin kulkenut lammen toista rantaa.

Nyt lienee syytä hieman rajoittaa kirjoittamista, muuten tähän menee koko ilta. Kerrottakoon siis, että pääsin ensimmäiselle rastille. Löysin myös kuusi muutakin rataan kuuluvaa rastia ja jopa maalileimasimenkin. Onnistuin siis tässä ensimmäisessä yrityksessäni. Etenin metsässä melko rauhallisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin pysyä kartalla mahdollisimman tarkasti ja siinä onnistuinkin. Missään vaiheessa ei ollut epätietoista tunnetta olinpaikasta. Toinen syy on luonnollisesti se, että viihdyn metsässä. Kiirehtimällä olisin ollut pikemmin pois luonnon helmasta.

Ilmeisesti metsässä oli niin paljon muitakin kulkijoita, ettei lintuja tai muitakaan eläimiä juuri päässyt bongailemaan. Ainoa merkittävä lintuhavaintoni oli käen kukkuminen. Sellaista pääsin hetkeksi kuuntelemaan, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Muutenhan luonto on pikkuhiljaa siirtymässä kohti kesää. Tähän aikaan vuodesta vihreys on mukavan vaaleaa. Loppukesästä värit ovat paljon tummempia, paikoitellen jopa synkkiä. Pidän tämän vuodenajan väreistä enemmän, syksy onkin sitten tietenkin oma lukunsa värimaailmana.

Nyt taidan lopetella. Kerron kuitenkin vielä kävelleeni suunnistusreitin ajassa 56,44. Siis alle tunnissa. Jos olisin kilpailuhenkisempi, niin varmasti harmittaisi häviäminen koululaisille. Tulossivulta kujitenkin katselin olleeni aikani puolesta illan kolmas valitsemallani radalla. (Kaksi muutakin oli valinnut saman radan.)