Kategoria: Vanhat jutut

EggBlog-pohjalla kirjoitetut jutut

by Janne

Välityö

Ei kommentteja

Viime tiistain puutyöiltaan valmistautuminen jäi hieman myöhäiseksi. Saatuani hirvensarvien taustalevyn valmiiksi, piti taas miettiä mitä seuraavaksi. Ajattelin jatkaa jo viime keväänä aloittamaani hyllyprojektia. Mutta kuinkas kävikään – autotallin (yllättävä) epäjärjestys esti ajatukseni. Hyllyprojektin osat ovat siellä täällä muiden keskeneräisten projektieni seassa. Olin jo muutenkin myöhässä kansalaisopiston mukavasta puuhatuokiosta, joten jotain piti keksiä mahdollisimman nopeasti.

Muistin silloin erääseen autotallin laatikkoon jemmaamani vanhan puisen juustotarjottimen. Olen jo pitkään tätäkin projektia suunnitellut, eli ei muuta kuin puupyörylä ja työkalupakki kainaloon ja viuhahdin Tavastilan koulun käsityöluokkaan. Kotvasen aikaa mietittyäni ja mittailtuani päätin mihin kohtaan teen reiän puupalaseeni. Kutakuinkin keskelle sen yritin porata. Seuraavaksi jyrsin pyörylän takapuolelle sopivan kokoisen kolon. Kokeilin vielä sopivuuden ja ryhdyin hiomaan entistä juustolautaa. Mahonginpunertavan pinnan alta paljastui monivivahteinen puunsyykuvio ja vieläpä hieman valkeaakin. Olin positiivisesti yllättynyt löytyneestä väristä.

Kotiin päästyäni vielä lakkasin pyörylän. Keskiviikkona lakkasin sen vielä toiseen kertaan. Asensin koneiston koloonsa, liimasin muutaman muovinpalasen pintaan ja kas, kello oli valmis. Vaikka kellon koneisto onkin uusi, niin kaipa tuota silti voi pitää jonkinlaisena kierrätyskellona. Onhan sen perusosa, eli tausta ollut joskus aivan muunlaisessa käytössä. Nyt voimme rakkaan vaimoni kanssa tihrustaa aikaa seinäkellosta myös työhuoneessamme.

Salamavalon heijastus tuossa kuvassa ehkä hieman häiritsee, mutta parempaakaan kuvaa en nyt saanut otettua. Ehkäpä joku toinen päivä.

 

by Janne

Ilman sarvia ja hampaita

Ei kommentteja

Vääntelen taas suomenkieltä mieleni mukaisesti. Otsikossani esiintyvä tokaisu yleensä tarkoittaa aivan jotain muuta kuin nyt aion kirjoittaa.

Siis: ilman sarvia ja hampaita metsästäjän seinä näyttää tyhjältä. Sain siis vihdoin ja viimein sarvet seinälle. Hirvensarvien taustalevyyn upposi enemmän aikaa kuin kuvittelinkaan. Siinäpä olikin sitten hyvä kohde testailla uutta digikameraa. Vanhan, mutta uskollisen Panasonicin kaveriksi hankittiin uusi Olympuksen digipokkari. Uusi kamera on kooltaan puolet vanhasta, mutta siinä on silti huimasti enemmän pikseleitä ja muitakin ominaisuuksia. Sen kanssa voisi vaikka sukeltaa, niin ainakin lupaavat.

Tässä pieni näyte uuden kameran otoksista:

16.11.2008 kaatamani hirven sarvet vihdoin seinällä. Tämähän oli se metsästysurani ensimmäinen hirvi.


Pikkupeuran sarvien taustalevyyn laitoin hieman väriä ja sarvet hirvensarvien viereen seinälle. Nämä sarvet ovat vierailleet sivuillani jo aiemminkin. Tämä peura oli ensimmäinen sarvipäinen peurani sekä ensimmäinen lapsuuteni maisemista saamani.

Joku voisi sanoa, toki ilman sarvia ja hampaita, nähneensä isompiakin sarvia seinällä, eikä ihan väärässä olisikaan. Nämä minulla kuitenkin on ja ne nyt ovat seinälle päätyneet. Aika näyttää millaisia sarvia ja hampaita seinälle vielä ilmestyy.

by Janne

Sitaatti

Ei kommentteja

Päivän sotaisa sitaatti löytyy Conn Igguldenin Tasankojen Susi-kirjasta, josta viimeksi kirjoitin:

Suurin ilo, jonka mies voi kokea, on kukistaa vihollisensa ja häätää heidät altaan. Ratsastaa heidän hevosillaan ja riistää heidän omaisuutensa, nähdä heille rakkaiden kasvoilla kyyneliä kuin kastehelmiä ja rutistaa heidän vaimonsa ja tyttärensä syliinsä.
– Tsingis-kaani

Ei voi muuta todeta, kuin että karski kaveri tuo kaani, vaikka ei kai sitä muuten maailmaa vallattaisi. Muinaiset roomalaiset olisivat varmaan todenneet: ”O tempora, o mores”, jos olisivat vielä olleet voimissaan.

by Janne

Helmikuun alku

Ei kommentteja

Tammikuun viimeisen päivän vietin metsästysseuran lahtivajalla peuranruhon pilkkomisen merkeissä. En ole vielä tarpeeksi kokenut lihanleikkaaja pikapaloitteluun, joten ilta alkoi jo hämärtää kun sain peuranpalaset autoon ja paikat siivottua. Vielä kun vein vanhemmilleni muutaman paistinpalasen, niin ilta olikin jo vaihtunut kutakuinkin yöksi kotiin päästyäni.

Helmikuun aloitin nukkumalla pitkään (mistä sitä univelkaakin aina vain riittää, vaikken nukukaan viikolla riittävästi?). Herättyäni vietin pääosan päivästä lukaisemallaConn Igguldenin Valloittaja-sarjan ensimmäisen osan. Tämä Tasankojen susi-nimellä kulkeva kirja kertoo Tsingis-kaanin lapsuudesta ja nuoruuden ensimmäisistä voitoista. Sarjan muita osia ei vielä ole suomennettu.  Jo saman kirjoittajan Keisari-sarja Rooman historiasta ja etenkin Gaius Julius Caesarista vei minut mennessään. Tämä Valloittajan ensimmäinen osa ei ollut sen huonompi. Kun pääsin lukemisen alkuun, en taaskaan malttanut laskea kirjaa käsistäni. Hyvä kun syömään vaivauduin välillä.

Tsingis-kaanilla on lapsuudessa koetun kaani-isän kuoleman jälkeinen heimon hylkäämisen jälkeen halu osoittaa voimaansa. Hänellä on myös unelma, jota vanhemmat soturit eivät tahdo uskoa mahdolliseksi. Hän haluaa yhdistää mongoliheimot yhteisiä vihollisia vastaan keskinäisen tappelun sijaan. Kaikki, jotka historiaa ovat vähänkin lukeneet tietävät, ettei se unelma kovin kauaksi karannut. Melkoisen siivun tunnetusta maailmasta mongoliarmeijat valtasivat.

Iggulden on kirjoittanut jo kaksi muutakin Valloittaja-kirjaa ja kotisivullaan lupailee vielä kolmea lisää. Yritän malttaa odottaa suomennoksia kirjastoon. Vaikka ei tuo englantikaan ongelmia tuottaisi. En viitsisi kuitenkaan ostaa kovin paljon lisää kirjoja, kun tuo kirjahylly alkaa olla melko täynnä. Ehkä pitäisi rakennella loppuun ne autotallin kaaoksessa olevat kirjahyllyprojektit.

Viime viikolla luin myös sen neljännen osan Jan Guilloun temppeliherra-trilogiasta, josta jo aiemmin mainitsinkin. Viihdyttävää luettavaa, vaikkakin mahtipontista, kuten jo aiemmin kirjoitin.

Tänään aamupalan seuraksi aloittelin Eyvind Johnsonin kirjaa Hänen armonsa aika. Taas kerran historiallinen romaani, tällä kertaa Kaarle Suuresta, jos olen ymmärtänyt oikein. Saa nähdä, mitä nobelisti on saanut aikaiseksi.

by Janne

Ilta metsässä

Ei kommentteja

Perjantai-iltana pääsin lähtemään töistä normaalia aiemmin, joten ajelin metsästysmaille. Lämpimästi pukeutuneena ajoin autoni tieuralta lumihankeen ja kävelin kyttäyspaikalle. Tällä kertaa olin muutaman metrin korkuisessa tornissa metsätien kääntöpaikassa. Paikalle oli samana päivänä tuotu uusi porkkanalasti, jota paikan omistaja varoitteli peurojen alkuun aristelevan.

Puolisen tuntia kopissa istuttuani olin kuulevinani hiljaisia askelia. Sitten huomasinkin erään kuusen takaa kurkistelevan peuran pään. Hetken kuluttua peura varovasti alkoi lähestyä porkkanakasaa. Se otti muutaman askeleen ja pysähtyi kuuntelemaan ja katselemaan. Hitaasti lähestyen se saavuttikin kasan ja ryhtyi ruokailemaan. Se oli tosin ojan pohjalla siten, etten nähnyt siitä kuin pään aina silloin tällöin.

Olin jo todennut peuran aikuiseksi, jollaista olinkin etsimässä. Koska en nähnyt sarvia, piti vielä odotella ja päättää, onko kyseessä naaras, jolla on vasa. En ole vielä niin kokenut, että osaisin sukupuolen päätellä pelkästä ulkomuodosta. Kymmenisen minuuttia odoteltuani olin varma, ettei tätä peuraa vasat seuranneet. Peura oli kuitenkin edelleen pääasiassa näkymättömissä porkkanoiden takana ojassa. Periaatteesta en ainakaan tällä kokemuksella ammu peuraa päähän tai selkärankaan. Haavoittamisriski on paljon suurempi kuin keuhko-osumassa.

Parinkymmenen minuutin tarkkailun jälkeen peura päätti vaihtaa maisemaa. Saattaa olla, että siirtyessäni parempaan tarkkailu- ja mahdollisesti ampuma-asemaan aiheutti jonkin äänen. Tai sitten jostain lähiseudulta kuulunut laukaus säikäytti otuksen. Mene ja tiedä, mutta näin vain valkoisen peräpeilin pomppukoneen vaihtaessa maisemaa.

Jäin taas yksin odottelemaan. Hämärän jo alkaessa laskeutua totesin taas peuran seisovan metsässä vähän matkan päässä. Taas lähestyminen oli varovaista, ehkä jopa varovaisempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Katselukiikarilla totesin eläimen koon ja värityksen perusteella samaksi, joka jo aiemmin oli käynyt paikalla.

Peuran ollessa puun takana nostin aseeni ampumavalmiiksi. Peura käveli esiin, mutta oli väärässä kulmassa ampumista ajatellen. Jouduin vieläkin odottelemaan hetkisen, kunnes peura käänsi suoraan kylkensä minulle. Se oli peuran kannalta virhe, josta rankaisin heti. Laukauksen kajahtaessa peura oli muutamalla loikalla metsän sisällä, enkä ehtinyt liikkumisesta nähdä miten olin osunut. Poistuin siis tornista ja lähdin tilannetta tutkiskelemaan.

Paikalla, jossa peura oli seisonut, totesin verijäljen lumessa – olin siis osunut. Hämärä alkoi kuitenkin olla jo niin pitkällä, etten enää erottanut punaista ilman lisävaloa metsän puolella. Lamppu oli tietenkin unohtunut autoon kirkkaassa päivänvalossa koppiin mennessäni. Kävin hakemassa valoa kansalle ja lähdin varovasti seuraamaan jälkiä metsään. Kovin pitkään ei tarvinnut kulkea, kun totesin, ettei peura voi olla kaukana. Verijälki voimistui ja sitä olikin siten helpompi seurata. Yllättävän kauas otus oli kuitenkin päässyt.

Löydettyäni saaliini, havaitsin alkuperäisen sukupuolenmääritykseni olleen virheellinen. Ei ollut naaraspeura, vaan sarvensa pudottanut tappisarvi, eli siis nuori pukki. Lihan kannalta siis lähes paras mahdollinen, ainakin erään seurakaverin mukaan.

Pakomatkan pituuteen löytyi syy, kun saimme kaverin kanssa peuran nyljettyä. Olin osunut noin 5 cm alemmas tarkoittamaani kohtaa. Siis omien tiukkojen kriteerieni mukaan huono osuma. Olen monesti ylikriittinen itseäni kohtaan ja niin kai tälläkin kertaa. Olihan osumani kuitenkin nopeasti tappava, vaikka ei täydellinen ollutkaan.

Loppuillasta olin jo päässyt ohi osumapisteen aiheuttamasta itsetutkiskelusta ja päätin olla tyytyväinen saatuani omalta osaltani peurakiintiön täyteen tälläkin kaudella. Pitkään siinä meni, mutta ensi viikon lauantaihin saakka olisi ollut aikaa.

Nyt täytyy tulevaan syksyyn saakka odotella uusia peurajahteja – ja tyytyä virtuaalimetsästykseen.

by Janne

Luin lukemattomia kirjoja – ja vähän luettujakin

Ei kommentteja

Koska metsästysrintamalta ei ole viimeaikoina uutta kerrottavaa, useista metsässä vietetyistä tunneista huolimatta, voin yhtä hyvin jorista kirjallisuudesta.

Ollessani joululomalla luin useammankin kirjan, joita en vielä ollut lukenut ja ainakin kolme jo aiemminkin lukemaani. Jo viime vuonna lupailin kirjoittaa muutamalla sanalla silloin kesken olleesta kenraali Ehrnroothin tyttären kirjoittamasta kirjasta. Tulkoon sekin lupaus täytettyä tähän samaan jorinaan. Osa kirjoista, joista nyt aion parilla sanalla kertoa, tuli kylläkin luetuksi jo ennen lomaani ja osa jälkeen.

Karin Ehrnrooth: Isäni oli nuori sotilas

Kenraalin tytär kertoo muistojaan isästään, lapsuudestaan, aikuistumisestaan ja elämästään aina isänsä kuolemaan saakka. Mukana on toki myös asioita Adolf Ehrnroothin elämästä ennen lasten syntymää ja sen jälkeen. Adolf Ehrnroothin elämästä on saatu lukea useammastakin elämäkerrasta, sekä etenkin sota-ajasta kertovista kirjoista. Nyt näkemys laajeni hieman, kun pääsemme tirkistelemään kenraalin kotiin. Periaatteessa mielikuvani kenraalista ei muuttunut tämän kuvan myötä. Mielikuvassani kenraali Ehrnrooth oli tiukka sotilas. Ja sitä hän oli myös tyttärensä mukaan, myös kotona. Sain sellaisen kuvan, että tytär, Karin, piti isäänsä välillä hieman liiankin ankarana. Vaikka kirjasta kuvastuu tyttären kunnioitus isäänsä kohtaan, en voi olla välttymättä ajatukselta, että kirjan tarkoituksena on kirjoittajan oman isäsuhteen analysointi. Tästä huolimatta pidin kirjasta, varsinkin kuvitukseltaan se on laaja. Onhan Karin Ehrnrooth itse valokuva-ammattilainen. Kirja on siis kannattavaa luettavaa, etenkin jos haluaa kenraalista hieman toisenlaisenkin kuvan.

Olen itsekin päässyt näkemään kenraali Ehrnroothin livenä. Hän kävi muutaman kerran työpaikallani odottamassa puolustusvoimien helikopterikyytiä milloin minnekin puhumaan. Varsin vaikuttava persoona ja hyvä puhuja. Eniten kuitenkin vaikutuin hänen muististaan. Hän muisti sota-aikaisen autonkuljettajansa sekä rykmentin lottien nimet yhtään miettimättä. Minulla kun tuo nimimuisti on luvattoman heikko. Katselin viime viikonloppuna vanhoja luokkakuviani ja totesin, etten heti muista kaikkia luokkatovereitteni nimiä. Pitäisi varmaan tovi miettiä, niin kyllä ne varmaan mieleen tulisivat.

Aake Jermo: Siiranmäen miehet
Aake Jermo: Teräsmyrskyssä loppuun asti: Äyräpään – Vuosalmen suurtaistelu kesällä 1944

Nämä kirjat lukaisin oikeastaan tuon Karin Ehrnroothin kirjan innoittamana. Ne kun sattuvat kertomaan 2. Divisioonan edesottamuksista Kannaksen suurhyökkäyksen aikaan 1944. Ja kukas muukaan siellä osaltaan hääräsi, kuin 7. rykmentin komentaja everstiluutnantti ja sittemmin eversti Ehrnrooth. Eihän Tyrjän rykmentti (JR7/2D) ainoa ollut, joka tuolla suunnalla oli tulessa, mutta hoiti kuitenkin hommansa omalta osaltaan ja hyvin hoitikin. Kirjat ovat karua muistelua taistelun melskeestä. Joskus tuntuu ihmeeltä, miten joku on voinut hengissä selvitä moisesta rautasateesta. Näihin taisteluihin kuuluu Jermon mukaan sellainenkin (ikävä) ennätys kuin venäläisten suurin tykistövalmistelu koko itärintamalla 2. maailmansodan aikana. Onneksi myös suomalainen tykistö pystyi vastaamaan muullakin kuin terveisillä. Toivottavasti ei tarvitse kokea moista jyrinää. Kaikki kunnioitus miehille, jotka siellä pitivät pintansa ja pysäyttivät mahtavan punakoneen. Veikkaanpa, että Suomen olisi käynyt huonosti ilman sellaisia miehiä.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Ystäväni suosituksesta sekä omaksi ja ehkä rakkaan vaimonikin yllätykseksi harrastin korkeampaakin kirjallisuutta lukemalla tämän kirjan. En ole aiemmin lukenut Lagerlöfiä, mutta tämä oli jokseenkin kiinnostava. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani historiaan. Tietyllä tavalla tämä on ajankuva ruotsalaisista 1800-luvun puolivälissä. Karusta aiheesta Lagerlöf maalailee tapahtumia kauniiden maisemien keskelle. Elämä on ollut ajoittain kovaa ja epävarmaa, vaikka olisi ”parempaakin” väkeä. Kertomus rakentuu, jo nimestäkin päätellen, Gösta Berling nimisen virkaheiton kappalaisen elämän ympärille. Eräänlaiseksi kasvutarinaksi kai tätäkin voisi luonnehtia. Päähenkilö käy pohjalla ja koettaa räpistellä pintaan.

Leevi Karsikas: Hiidenhirvi

Lyhyitä kertomuksia metsästä ja metsästyksestä. Kiinnostava kokoelma ilmeisen kokeneen metsästäjän tarina-arkusta. Tällaisia juttuja olisi mukavaa kuunnella keskellä metsää nuotion räiskyessä.

Jan Guillou: Temppeliherra-trilogia

Nämä trilogian kolme kirjaa, Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta, kuuluvat siihen aiemmin jo lukemieni kirjojen sarjaan, josta aluksi mainitsin. Tämäkin varmaan kiinnostaa historiallisen aiheensa vuoksi. Guillou on kehitellyt tarinansa rungoksi osittain todellisista ja osin fiktiivisistä hahmoista koostuvan henkilögallerian. Taustalla on tuo vanha peikko, valtataistelu.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen. Poika: syntyy – kasvaa luostarissa – palaa ”maailmaan” – pelastaa pari rakastavaista – rakastuu – avioliitosta sovitaan – raskaus ennen aikojaan – katumusharjoitteluna 20 vuotta temppeliritarina (toki paras kaikista) Pyhällä Maalla – ystävystyy kristikunnan pahimman vastustajan kanssa (pelastaa tämän hengen) – taktikoi ja voittaa taistelun massiivisen ylivoimaista vihollista vastaan – joutuu noudattamaan esimiehensä (toki) typerää käskyä ja joutuu taisteluun, jossa temppeliherrat tapetaan viimeiseen mieheen – kaikkien yllätykseksi selviää (ainoana temppeliherrana) hengissä ja samalla pelastaa Jerusalemin kristityt – sanasotaa Rikhard leijonamielen kanssa – melkein pelastaa kaikki kristityt Pyhällä Maalla – palaa kotiin kovaksi keitettynä soturina – menee naimisiin nuoruuden rakkautensa ja poikansa äidin kanssa, vastustuksesta huolimatta – rakentaa oman armeijan – pelastaa maailman (siis synnyttää Ruotsin).

Guilloun Sverige über alles- asenteesta huolimatta tämä trilogia on viihdyttävää luettavaa. Varsin mukaansatempaava kirjoitustyyli aiheutti minulle nukkumisvaikeuksia, tuli pari yötä luettua läpi, kun ei malttanut laskea kädestä.

Ehkä pitäisi vielä kirjastosta lainata näiden jatko-osa: Arnin perintö ja lukea sekin uudelleen. Ja ehkä viettää vielä yksi uneton yö. (Hah! Ahneen Guilloun piti mennä kirjoittamaan ”trilogiaansa” vielä yksi osa, kun aiemmat myivät niin hyvin!)

Välikommentti

Tietääkseni edelleen ”trilogioiden” ennätys on Douglas Adamsin viisiosaisella ”trilogialla” Linnunradan käsikirja liftareille. (Pitäisi varmaan sekin ottaa hyllystä ja lukea taas kerran.)

Muitakin kirjoja lomallani toki lueskelin, mutta en niistä jaksa nyt kirjoittaa.

Tai ehkä kuitenkin mainitsen vielä Juha Ruusuvuoren Pyhän kalan kultin, jonka sain pari päivää sitten loppuun. Olen lukenut lähestulkoon koko Ruusuvuoren tuotannon. Tämä ei ehkä ollut sieltä parhaasta päästä, mutta kuitenkin kiintoisa ja enimmäkseen hauskakin. Kuten toki muutkin Ruusuvuoren kirjat. Kertojana toimivan hahmon salaisuus säilyi yllättävään loppuun saakka. Kirja ajoittuu johonkin tulevaisuuden Norjan pohjoisosaan, Vesisaari nimiseen paikkaan. Ilmastonmuutos on saanut meret tulvimaan etelämpänä, mutta täällä vielä pärjätään. Kunnes outo kala jää kalastajan pyydykseen. Kala muuttaa veden ympäriltään viiniksi. Ainakin laboratorio pystyy etanolia löytämään näytteestä. Niin tai näin, niin kyllähän tällaisen kalan ympärille saadaan uskonnollinen kultti aikaiseksi. Paljon muutakin tapahtuu, mutta niistä joudut lukemaan itse.

Tässä pikainen otos menneen vuoden lopettaneisiin ja tämän vuoden aloittaneisiin kirjallisuusharrastukseni haaviin tarttuneesta saaliista.

by Janne

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Ei kommentteja

Vuosi vaihtui. Hieman ennen vuodenvaihdetta sain kirjata itselleni uuden ikävuoden. Voin sanoa olevani 60-luvun lapsia, elinhän sentään kokonaista kolme päivää tuota vuosikymmentä. Tänä vuonna tulee siis jo 40 vuotta täyteen.

Tähän vuodenvaihteen aikaan näyttäisi myös osuneen talven alkaminen. Ainakin pakkanen on saapunut ja eilen satoi myös lunta. Nyt on maa valkoinen, vihdoinkin.
Juhlan kunniaksi otin päivällä kuvan tontillamme olevasta vesakosta.

 

Peuroja livenä ja virtuaalisena

Myöhäiseksi jäi tämän kauden peurasaaliin avaus, mutta eilen vihdoin onnistuin. Jokusen tunnin ehdin palella kopissa, pakkasta kun oli ihan riittävästi. Mittaria en katsonut, mutta kuvittelisin elohopean jääneen 10 pakkasasteen alapuolelle. Hämärä alkoi jo laskeutua, kun viisi peuraa hipsi etusektoriini. Tuota porukkaa verotin yhdellä. Olisin voinut toisenkin ampua, muut kun jäivät keskelle peltoa hämmästelemään tapahtunutta. Ajattelin kuitenkin jatkaa metsästystä toisella kerralla. Ei tainnut se yksi peura tajuta seisseensä melkoisen tovin keskellä tähtäinristikkoa. Käytin valtaani tällä kertaa sen osalta elämän puolesta ja jätin sen toistaiseksi juoksentelemaan. Unohdin kyllä kokonaan taas sen yhden psykologin, jonka mielestä me metsästäjät olemme raivohulluja tappajia. Ehkä siis olisi pitänyt ampua ne kaikki peurat samaan kasaan. Virheitä sattuu itsekullekin.

Sain joululahjaksi rakkaalta vaimoltani tietokonepelin: Deer hunter – the 2005 season. Nimensä mukaisesti siinä metsästetään – yllätys yllätys – peuroja. Olen viettänyt sen parissa useammankin tunnin ja saanut saaliiksi melkoisen määrän virtuaalipeuroja. Siinä pelissä viehättää hienosti tehty grafiikka. Varsinkin eläimet on tehty varsin hyvin, ne jopa välillä raaputtavat takajalallaan korvan taustaa, aivan kuin oikeat. Ainoastaan pelin metsäkauris on hieman aneeminen ainakin sarvien osalta. Oikealla kauriilla kun on melkolailla kauniit sarvet. Tosin niiden mallintaminen kunnolla voisi olla valtava haaste – niin ohjelmalle kuin näytönohjaimellekin. Mielenkiintoinen peli kuitenkin on – ainakin näin metsästäjälle.

by Janne

Joulua odotellessa

Ei kommentteja

En nähtävästi ole saanut itseäni aktivoitua kirjoittamaan. Pitänee miettiä jonkinlaista uudenvuodenlupausta tai jotain.

Joulu on tulossa nopeammin kuin uskoisikaan. Minulla on vielä yksi työpäivä ennen ansaittua vapaata. Joululomani onkin hieman pidempi, olen viikon lomallakin vuoden vaihtuessa. Olenkin taas loman tarpeessa.

Jouluvalmistelut ovat hyvässä vaiheessa. Jääkaappi on täytetty Jouluksi tarkoitetuilla tarpeilla. Meillä ei syödä ”perinteistä” Jouluruokaa. Kalkkunarulla on, mutta lisukkeet eivät ole standardisuomalaisen jouluapetta. Ei ole kinkkua, rosollia eikä laatikoita. Eikä kyllä tarvitsekaan, sain niitäkin riittävästi taannoin työpaikan pikkujouluissa. Olemme rakkaan vaimoni kanssa kehittäneet itsemme näköisen juhlapöydän Jouluksi ja hyvä niin.

Tarvittavat lahjat on hankittu ja paketoitu. Eilen hain kuusenkin jo autotalliin kuivumaan. Se hyvä puoli on maalla asumisessa, että joulukuusia kasvaa omalla tontilla. Eipä ole monenakaan vuonna tarvinnut kuusta ostaa täällä asuessamme.

Einsteinin mukaan kaikki on suhteellista. Olen samaa mieltä ainakin ajan suhteen. Tuntuu siltä kuin olisi vasta muutama päivä kesästä. Mahtaako johtua iän karttumisesta vai mistä, kun aika tahtoo rientää turhankin nopeasti. Aina joskus muistuu mieleen lapsuuden päivät, jolloin aika riensi vain kesäisin. Syksyllä ja keväällä aika suorastaan mateli. Koulussa Joulun tai kesän odotus oli välillä yhtä tuskaa, tuntui ettei niitä koskaan tule. Nykyisin taas tuntuu ettei Joulun ja Juhannuksen välillä ole montaakaan päivää. Keväällä on tietysti Pääsiäinen, mutta syksyllä ei sitäkään.

Pian pääsee rauhoittumaan.

Oikein Rauhallista Joulua lukijoilleni (molemmille)

by Janne

Paniikkia

Ei kommentteja

Vietimmerakkaan vaimoni kanssa eilen kulttuuripitoisen keskiviikkoillan käväisemällä Turun kaupunginteatterin Sopukassa näytelmää katsomassa. Mika Myllyahon kirjoittamaPaniikki antoi enemmän kuin etukäteen kuvittelinkaan. Tosin lukaisin näytelmän esittelyn vain pikaisesti lippuja varatessani jokunen viikko sitten, joten kovin syvällistä ennakkoluuloa minulla ei ollut.

Paniikki käsittelee hauskasti ja elävästi kolmen miehen ongelmia ja suhtautumista niihin. Miehet ovat periaatteessa kovin erilaisia: Max – graafinen suunnittelija, Leo – insinööri ja Joni – television törkyohjelman juontaja. Joni ja Max ovat veljeksiä ja Leo on heidän lapsuudenkaverinsa, koulussa ja partiossa on tehty yhteistä historiaa. Koko näytelmä sijoittuu Maxin asuntoon.

Alussa Leo ilmestyy Maxin oven taakse aamuyöllä hirvittävässä kaatokännissä. Max yrittää saada miehen poistumaan, jotta saisi nukuttua. Leo kuitenkin nukahtaa lattialle, mikä saa Maxin luovuttamaan. Aamulla Leo saa krapulassa kerrottua olleensa lähdössä työmatkalle Berliiniin, kun lentoasemalla tuli ”pakokauhu”. Hän siis hakeutui baarin kautta Maxin luokse. Kotiinkaan ei voinut mennä puolison, Marin, kehotettua miestä hieman miettimään elämäänsä. Leo on siis henkilökohtaisessa kriisissä, jossa Max ja osaltaan Jonikin suostuvat auttamaan. Tämän ongelmavyyhdin purkamisen aikana selviää, ettei Leo ehkä olekaan kolmikosta ainoa, jolla on ongelmia.

Vakavasta aiheestaan huolimatta piti välillä kuivailla silmiä. Nauratti nimittäin ajoittain aivan tosissaan. Minusta näyttelijät onnistuivat todella hyvin. Ei tullut tunnetta näyttelijöistä, vaan että todellakin ihan oikeat Joni, Leo ja Max olivat edessämme.

Pidän Sopukan kaltaisesta pienestä ja intiimistä näyttämöstä. Lavastaja joutuu koville pienessä tilassa. Hyvin pienellä rekvisiitalla oli kuitenkin onnistuttu luomaan elävä huone, keittokomero ja näytelmälle tärkeäksi osoittautunut kylpyhuone. Kylpyhuoneen seinänä käytetty lasi toimi hyvin, välillä se oli peili ja kylpyhuoneen ollessa valaistu se oli ikkuna. Myös suuri taulutelevisio oli merkityksellinen osa lavastusta. Viherkasvi, pari tuolia, sohva, pari suurta tyynyä ja pieni baarikeittiö täydensivät huoneen. Hyvällä valaistuksella tällainen kokoonpano saatiin ilmeikkääksi ja monipuoliseksi.

Minimalistisella kalustuksella saadaan huomio kiinnittymään enemmän näyttelijöihin. Viime vuonna Tampereella katsomassamme Fundamentalisti-näytelmässä kalustukseen kuului tuoli, sohva ja puhujalava. Ja uskomatonta kyllä – se toimi hienosti kahden näyttelijän esityksessä. Toki valaistuksen onnistuminen osaltaan toi silloinkin lisää ulottuvuutta.

Ensi vuonna Turun ohjelmistoon tulee saman kirjoittajan ”tunne-trilogian” toinen osa,Kaaos, joka kertoo kolmen naisen elosta. Saattaa siis tulla eteen toinenkin kulttuuri-ilta ennen kesän saapumista.

by Janne

Sunnuntai

Ei kommentteja

On mukavaa viettää taas vaihteeksi viikonloppua kotona. Vaikka nautinkin metsässä kulkemisesta ja sen sellaisesta, niin koti on silti aina koti. Vaihtelua se on sekin, ettei tarvitse tehdä juuri mitään.

Olen viihdyttänyt itseäni kirjastosta lainatuilla Asterix-sarjakuvilla. On hauskaa todeta, miten yllättävän paljon sitä muistaa lapsena luetuista asioista. Toki näin vanhemmalla iällä sarjakuvaa lukee hieman eri tavalla kuin lapsena, mutta viihdyttävää se on kuitenkin. Tosin on hieman noloa kirjastossa notkua sarjakuvahyllyn vieressä, kun polvenkorkuiset tulevat samoja opuksia ihmettelemään. Enpä kuitenkaan siitä välitä.

Vakavampaakin asiaa olen toki hieman yrittänyt lueskella. Jokin aika sitten luin Ian McEwanin kirjoittamat kirjat Rannalla ja Lauantai. Ihan kiintoisaa luettavaa nuokin olivat. Tällä hetkellä työn alla on Karin Ehrnroothin isästään kirjoittama kirja. Ehkä kirjoitan siitä pari sanaa, kunhan pääsen loppuun.