Avainsana: luonto

by Janne

Helteestä vetiseen

Ei kommentteja

Vietimme rakkaan vaimoni kanssa pitkän viikonlopun Kaakkois-Suomessa. Kävimme, kuten jossain vaiheessa totesin, katsomassa onko mökki pystyssä ja järvessä vettä. Oli ja oli. Viime perjantaina lähtiessämme lämpömittari näytti jo yli 20 celsiusasteen lukemia. Henkilökohtaisesti en oikein pidä helteestä ja auringonpaisteesta. Johtunee ihotyypistäni, joka aiheuttaa ihon punoituksen heti, kun Aurinko jossain vilahtaa. Muutenkin viihdyn paremmin viileässä, kuin kovassa kuumuudessa.

Palataan kuitenkin aiheeseen. Päästyämme perille, oli ensimmäisiä toimiani lämpömittarin heittäminen järveen. Käsituntumalla vesi ei ollut aivan kylmää, joskaan ei lämmintäkään. Mittari vahvisti arvion kertoessaan veden olevan 16-asteista. Saunan lämmityksen aikana Aurinkoinen ehti painua mailleen, jonka seurauksena veden lämpötila laski asteen verran. Vesi oli siis aivan kohtuullista, ainakin minulle. Kävin siis pulahtamassa ennen saunaan menoa. Ja toki monesti saunomisen aikanakin.

Olen kerran aikuisiällänix uinut kylmässäkin vedessä. Eräällä kurssilla ohjelmaan kuului hypotermiauinti. Tuota uintia varten mereen tehtiin suuri avanto ja lämpötilaksi saatiin mitattua noin 0,5 astetta. Voin vakuuttaa, että se oli kylmää. Veteen laskeutuessa olo oli kuin neulatyynyllä. Tuntui siltä kuin jokaista vedessä olevaa ihon osaa olisi tökitty pienillä neuloilla. Testiin kuului uinti pelastuslautalle, sille kiipeäminen ja mikä pahinta laskeutuminen takaisin veteen. Sitten uitiin taas ja noustiin laiturille. Se viisiminuuttinen uintiretki on jotenkin jäänyt mieleen. Eipä olisi tarvinnut pitsiä nypläillä niillä kohmeisilla räpylöillä. Hyvä kun sai otteen laiturin tikkaista ja pääsi kiipeämään ylös.

Mutta taasko eksyin aiheesta. Olimme siis mökillä ja saunomassa. Niin meni perjantai-ilta. Lauantain aloitin heräämällä aikaisin, siis ennen kahdeksaa. Aamupalan (ruisleipää ja hirvisäilykettä) jälkeen pukeuduin metsävaatteisiini ja lähdin metsään hiippailemaan. Tarkoitukseni oli kartoittaa talven aikaisia tuhoja ja tietenkin tarkkailla luontoa. Tein melkoisen lenkin, kävellen välillä tietä pitkin ja sitten taas metsän siimeksessä. Tapasin lenkilläni myös mökkinaapurimme ja sorsastuskaverini. Sain kuulla lähistöltä löytyneen karhun jälkiäkin taas kerran. Susista ja ilveksistäkin oli ollut talven aikana havaintoja. Onpa noita petoja joskus vieraillut myös mökkitontillamme. Itse en kuitenkaan ole sellaisia vielä bongannut.

Tällä kertaa metsäkävelyni oli melko tapahtumaköyhä, mainittavin lintubongaukseni taisi olla käpytikka tai pari. Jäljistä päätellen metsässä kuitenkin majailee hirviä ja valkohäntäpeuroja. Metsäkauriista en ole varma, peuroilla voi olla vasoja, jotka olivat jättäneet pienet sorkanjäljet. Positiivista metsässä oli kuitenkin se, etteivät myyrät olleet syöneet kaikkia kuusentaimia. Vielä niitä oli jokunen vihreänä.

Päästyäni metsästä takaisin mökille, olikin jo aika lähteä anoppia tapaamaan. Kävellessä tuli kuitenkin hiki, joten pakkohan sitä oli käydä taas järvessä viilentymässä ennen lähtöä.  Sitä en kyllä osaa sanoa auttoiko tuokaa pitemmän päälle, sillä päivästä tuli helteinen. Autossa tuli siis taas hiki melko pian lähdön jälkeen.

Palattuamme taas mökille, lähdimme hieman soutelemaan. Otin mukaani myös virvelin ja yhden hyväksi kokemani vieheen. Rakas vaimoni asettui airoihin ja minä istuin veneen perälle. Edetessämme pitkin lahden pohjukkaa viskelin uistinta sinne tänne. En kovin suuria odotuksia asettanut tälle kalastuskerralle. Päivä oli varsin kuuma, eikä muistaakseni sellaisina päivinä kalat välttämättä jaksa syödä.

Erään kaislikon reunalla kuitenkin kala erehtyi nappaamaan uistimeen kiinni. Tunsin sen tempoilevan siiman päässä. Ryhdyin kelailemaan siimaa puolalle pikkuhiljaa. Koko ajan tuntui melko voimakasta tempoilua. Sitten kävi se perinteinen pikkuvirhe. Päästin siimaa hieman löystymään vavan kärkeä liikauttamalla. Kala otti tilaisuudesta vaarin ja päätti hylätä uistimeni. Tietenkin tunsin heti kalan päässeen irti ja jouduin kelaamaan tyhjän uistimen veneeseen. En edes päässyt näkemään millainen vonkale siiman päässä kävi. Voimaa sillä kuitenkin oli, mutta joskus pieni hauki vastustaa isoa enemmän. Siitäkin olen joskus saanut kokemusta.

Harmittihan se, kesän ensimmäisen kalansaaliin kadottaminen. Ei tarttunut toista kertaa, vaikka yritin houkutella. Eikä muuten edes yrittänyt mikään muukaan kala enää sinä päivänä. Palailimme mökille saunan lämmitykseen. Vesikin oli päivän aikana lämmennyt useita asteita, joten uiskentelu oli jo mukavampaa.

Niin – tokihan sain taas käsivarteni ja niskani punoittamaan vesillä.

Märkä metsä

Helteinen viikonloppu vaihtui melko pikaisesti sateeseen. Sateesta huolimatta kävin tänään suunnistamassa. Tai eksymässä, ihan kuinka vain. Mikään yleisömenestys ei tainnut tämä päivä olla Mynärasteilla. Välillä satoi melkoisesti, eikä tuulikaan oloa helpottanut. Vielä kun lämpömittari oli nippa nappa kymmenen asteen paremmalla puolella, ei metsäkävelyni tapahtunut parhaassa mahdollisessa kelissä. Lähdinpä kuitenkin, enhän ole sokerista.

Taas jouduin etsiskelemään ensimmäistä rastia. Minulla tuntuu joskus olevan ongelmana liian kova vauhti. Kuljen rasteista ohi, enkä tarkkaile riittävästi karttaa. Silloin tällöin huomaan myös pitäväni liian tiukasti kiinni kuvittelemastani paikasta. Etsin maastosta kuvitelmaani tukevia seikkoja sen sijaan, että yrittäisin katsoa miten kartta oikeasti esittää maastoa. Tänään kuitenkin onnistuin pikku eksymisistä huolimatta määrittämään paikkani uudelleen, kunhan totesin olevani eri paikassa, kuin kuvittelin.

Lopulta pääsin taas maaliin kierrettyäni kaikki rastit, vieläpä oikeassa järjestyksessäkin. Tosin aivan märkänä. Onneksi kalvopuvut on keksitty. Olin vain pintamärkä, paitani oli kostunut hikoilun seurauksena. Gore-Tex kengistäni huolimatta jalkani olivat sitä vastoin aivan märät. Päättelin sen johtuvan sukan kastumisesta lyhytvartisessa kengässä. Kun sukka kastuu nilkasta, niin hetken kuluttua koko sukka on märkä. Sikäli huonoja ovat tuollaiset puuvillaiset urheilusukat. Pitäisi varmaan hankkia säärystimet.

Rakas vaimoni kysyi tänään lähtiessäni mikä minua oikein vetää suunnistamaan tällaisellakin säällä. Taisi vielä itse arvioida syynä olevan enemmänkin metsä kuin suunnistus. Ja niinhän se taitaa olla. Minkä minä sille voin – minä kun viihdyn metsässä.
___________________________
xSanoin tässä aikuisiällä, sillä lapsenahan sitä tuli lutrattua missä tahansa lätäkössä, vaikka jääpalojen keskellä aina, kun vain oli mahdollista.

by Janne

Onnistumisen iloa

Ei kommentteja

Viime kesänä kävin pari kertaa suunnistamassa Mynämäen lähimaastoissa Mynärastien merkeissä. Ensimmäisellä kerralla olin totaalisen hukassa. Toisella kerralla onnistuin jo hieman paremmin. Niistä seikkailuista olen kuitenkin kertonut joaiemmin, joten en niihin tämän enempää palaa. Aloitukseni tarkoitus oli kuitenkin johdattaa lukijani kohti tämänpäiväistä aihettani. Aloitin nimittäin tämän kesän suunnistukset eilen. Tai siisMynärasteilla käynnit, johan viime viikolla kävelin työpaikan järjestämän suunnistusreitin läpi.

Nyt lienee aika jo päätyä aiheeseen. Siispä aloitetaan siitä, kuinka eilen työpäivän jälkeen ajelin kohti suunnistuksen lähtöpaikkaa. Jostain kumman syystä suunnistustapahtumien opaskartta on hieman epätarkka. Jostain vielä kummemmasta syystä hakeudun paikalle jotain muuta kautta kuin virallisen opastuksen viitoittamaa reittiä. Eilisellekin lähtöpaikalle olisi ollut opastus 8-tieltä, mutta minähän paikkakuntalaisena tietenkin kuljen takakautta, enkä kierrä noin kaukaa. Kuitenkin olin epävarma lähtöpaikasta aina siihen saakka, kun näin tieltä parkkipaikan täynnä autoja ja pian jo sellaisen pienen opastavan rastilipunkin. Pääsin siis onnellisesti perille aloittamaan varsinaisen eksymisen.

Valitsin radaksi lyhyen, noin kolmen kilometrin mittaisen reitin. Kertoivat ystävällisesti saman radan olleen päivällä koululaisten kilpakenttänä. Joku tyttö oli kiertänyt reitin 24 minuutissa. Totesin yrittäväni saman radan suorittamista puoleentoista tuntiin. Se kuulemma olisi sallittua. Sain käteeni kartan, sähköisenEMIT kortin ja pikaisen opastuksen lähtöpaikalle. On aina positiivista olla eksymättä ennen lähtöpaikkaa 😉

Kävellessäni lähtöleimasinta kohti tarkastelin karttaa ja mietin miten voisin päästä ensimmäiselle rastille. Saatuani lähtöajan leimatuksi olinkin jo päättänyt reittini. Eipä siis muuta kuin tossua toisen eteen. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempikin reitti, mutta takerruin liiaksi polkua pitkin kulkemiseen. Erään pienen lammen poikki reitiksi valitsemani polku kulki. Liian myöhään, eli siis kyseisen lammen rannalla, totesin polun kyllä jatkuvan, mutta vastarannalla. Siltaa ei näkynyt, enkä lähtenyt kahlailemaan. Piti siis kiertää koko lampi. Jos olisin tiennyt sillan puuttumisesta, olisin kulkenut lammen toista rantaa.

Nyt lienee syytä hieman rajoittaa kirjoittamista, muuten tähän menee koko ilta. Kerrottakoon siis, että pääsin ensimmäiselle rastille. Löysin myös kuusi muutakin rataan kuuluvaa rastia ja jopa maalileimasimenkin. Onnistuin siis tässä ensimmäisessä yrityksessäni. Etenin metsässä melko rauhallisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin pysyä kartalla mahdollisimman tarkasti ja siinä onnistuinkin. Missään vaiheessa ei ollut epätietoista tunnetta olinpaikasta. Toinen syy on luonnollisesti se, että viihdyn metsässä. Kiirehtimällä olisin ollut pikemmin pois luonnon helmasta.

Ilmeisesti metsässä oli niin paljon muitakin kulkijoita, ettei lintuja tai muitakaan eläimiä juuri päässyt bongailemaan. Ainoa merkittävä lintuhavaintoni oli käen kukkuminen. Sellaista pääsin hetkeksi kuuntelemaan, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Muutenhan luonto on pikkuhiljaa siirtymässä kohti kesää. Tähän aikaan vuodesta vihreys on mukavan vaaleaa. Loppukesästä värit ovat paljon tummempia, paikoitellen jopa synkkiä. Pidän tämän vuodenajan väreistä enemmän, syksy onkin sitten tietenkin oma lukunsa värimaailmana.

Nyt taidan lopetella. Kerron kuitenkin vielä kävelleeni suunnistusreitin ajassa 56,44. Siis alle tunnissa. Jos olisin kilpailuhenkisempi, niin varmasti harmittaisi häviäminen koululaisille. Tulossivulta kujitenkin katselin olleeni aikani puolesta illan kolmas valitsemallani radalla. (Kaksi muutakin oli valinnut saman radan.)

by Janne

Päivä pihalla

Ei kommentteja

Vietin tämän päivän metsästysseuran polttopuutalkoissa. Lähdin liikkeelle heti aamusta, eli noin puoli kahdeksan aikaan. Alkukeväästä seuramme mailla kaadettiin jonkin verran puita, jotka sahattiin laudoiksi tulevaa uutta lahtivajaa varten. Sahauksen jäljiltä oli jäänyt paljon pintalautoja, jotka nyt pätkittiin polttopuiksi. Ja paljonhan niitä tulikin. Puheenjohtajamme arvioi, ettei polttopuuntekotalkoita tarvita muutamaan vuoteen. Ja hyvä niin, kyllähän talkoita riittää kun alamme sitä lahtivajaa rakentaa.

Aivan ilman vahinkoa en tästäkään reissusta selvinnyt.Edelliskerrallahan löysin itseni ojan pohjalta menomatkalla. Tällä kertaa sain oikean käteni kipeäksi klapin pudottua klapikoneen liukuhihnalta suoraan sormieni päälle toisen puun toimiessa alasimena. Keskisormeen tuli lievä nirhautuma ja pikkusormen nivelet näyttävät hieman tavallista tummemmilta. En kuitenkaan usko murtumia tulleen, sillä voin ihan kohtuullisesti koukistella sormiani. Eivätkä nuo nivelet ole muutenkaan sillä tavalla kosketusarkoja kuin murtumassa. En kylläkään ole mikään murtumien ekspertti, enhän ole juurikaan luitani onnistunut murtamaan. Vain kerran lähti peukalostani pieni luunsiru kuljeksimaan kaaduttuani lumilaudalla Himoksella. Silloin ainakin tuska tuntui.

Toinen tapaus oli tänään kyllä tuota kättäkin ikävämpää. Onnistuin nimittäin saamaan jonkin roskan silmääni. Todennäköisesti sahanpurua tai jotain sinnepäin. Tuo roska kiusasi minua vietävästi koko kotimatkan ja hieman vieläkin. Välillä piti painaa silmää kiinni kädellä, ettei tuntuisi häiritsevää tuskaa. Kotiin päästyäni yritin suihkussa hieman huuhdella silmääni ja se tuntuikin hieman paremmalta. Hetken aikaa. Roskan tunne palasi vartissa suihkun jälkeen. Ei se nyt enää niin paljon satu kuin matkalla, mutta ikävältähän tuo tuntuu vieläkin. Eiköhän se kuitenkin ohi mene, jossain vaiheessa.

Klapisirkkelin laulaessa ei juurikaan voi luonnon tarkkailusta puhua. Matkalla sen sijaan näin kuitenkin taas yhtä ja toista. Eräällä pellolla kukkoili teeri pyrstö pystyssä aamusella. Hämmästelin tuota tovin, sillä olin muistavinani teerien soitimen olevan hieman aiemmin keväällä. En kylläkään nähnyt tuolla kavereita, joten voihan se yhtä hyvin kukkoilla yksinäänkin. Tai sitten olen väärässä tuosta ajoituksesta tai teeren tarkoituksesta. Autostahan en voinut kuulla millaista ääntä otus piti, joten senkin puoleen on vaikea määritellä teerenpelin tarkoitus.

Yksi varsin komeahäntäinen kettu juoksenteli tien yli. Häntä näytti lähes vartalonpaksuiselta, joten varsin hyväkuntoinen repolainen oli kyseessä. Yritin vielä tarkemminkin tähyillä tienlaitaan, mutta kettu todennäköisesti kurkisteli menoani jostain piilosta. Ellei sitten juossut jo pidemmällä metsän siimeksessä.

Paluumatkan kohokohdaksi muodostui koppelon keikistely tienposkessa eräällä metsätaipaleella. Tuollainen naarasmetsohan on yleensä melko huomaamattoman värinen, mutta tämä oli niin lähellä tietä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Siinä se killitteli ohi kiitäessäni. Harmi vain, ettei roskaisella silmälläni voinut normaalisti katsella, ovathan nuo metsäkanat täälläpäin Suomea kuulemma melko harvinaisia. Vaikka kyllä olen ainakin hirviajojemme aikana nähnyt enemmän metsoja kuin teeriä, vaikka teeren pitäisikin olla yleisempi. Varsinais-Suomessahan metso on rauhoitettu, mutta metsästysseurojeni alueilla ne ovat vielä sallittua riistaa. Tosin molemmat metsästysseurani ovat omaehtoisesti rauhoittaneet naarasmetson ja -teeren ja saalismäärä on rajoitettu yhteen mustaan lintuun.

Toinenkin päivä pihalla

Tämä vanha juttu tuli tuosta teerestä mieleeni. Viime syksynä kävin Kaakkois-Suomessa erästä teertä katselemassa, joka kuusen latvassa koetti kavereita houkutella. Oli aikainen aamu, ilma oli pirteä ja aurinko juuri noussut. Puut olivat jo mukavasti ruskan värittämät. Minulla oli haulikko selässä, olimmehan juuri olleet jänistä ajattamassa kesämökkimme naapurin kanssa. Jänöjussi oli koiraa nopeampi, joten emme sitä saaliiksi saaneet. Totesimme olleemme väärässä paikassa passissa. Pari pyytäkin pelästytimme liikkeelle, mutta emmehän olleet metsässä niiden vuoksi, joten ne saivat paeta rauhassa.

Naapuri otti lopulta kiinni jo melko iäkkään koiransa ja palasi kotiin, vaikka koira olisi hengästymisestään huolimatta vielä halunnut jatkaakin jänön perässä. Minä päätin vielä lähteä hieman ulkoiluttamaan haulikkoani. Kävellessäni synkässä kuusikossa alkoi kuulua tutunoloista kukerrusta, josta päättelin lyyrapyrstön olevan lähestyvillä. Koska oli metsäkanalintujen metsästyskausi ja minulla oli lupa tuollaisen mustan linnun saalistamiseen, lähdin kohti ääntä.

Saavuttuani erään pellon laitaan äkkäsinkin tuon kukertajan kuusen latvassa. Matkaa oli noin 150 metriä. Ei siis haulikkoetäisyys missään tapauksessa. Tarkkailin linnun liikehdintää kiikareillani. Kotvasen aikaa mietiskelin olisiko mahdollista päästä ampumaetäisyydelle. Lintu kuitenkin päätti pian vaihtaa maisemaa, taisi olla sittenkin huolissaan läheisyydestäni. Mietin vielä hetken lähtisinkö seurailemaan lintua, mutta päätin sittenkin jättää sen rauhaan. Vuosi oli tietojeni mukaan kova metsäkanalinnuille ilman minuakin, joten päätin palailla mökille rakkaan vaimoni seuraan.

Vaikka jäin tuolla(kin) kerralla saaliitta, pidin silti tuota aamuista metsästyskokemustani varsin elämyksellisenä. Olinhan päässyt kuulemaan koiran innokkaasti ajavan jänistä ja nähnyt riistalinnun aamuauringossa. On sitä huonompiakin tapoja viettää kaunis syksyinen aamu.

by Janne

Pörriäisiä ja hiirenkorvia

Ei kommentteja

Käväisimme eilen rakkaan vaimoni kanssa kävelyllä. On mukavaa seurata luonnon heräämistä talven jälkeen. Puissa on jo pitkiä hiirenkorvia ja pajut kukkivat. Pörriäisetkin jo pikkuhiljaa aloittelevat loputtoman urakkansa auttaakseen kasvien kasvua ja lisääntymistä. Rakas vaimoni tosin ei näistä pölyttäjistä oikein ole innostunut. Niillä vain sattuu olemaan merkittävä osansa kasvikunnan kasvuun.

Viime kesänä oli muistaakseni myös uutisotsikoissa huolestuneisuutta ampiaisten ja mehiläisten vähyyteen. Toivon mukaan määrän väheneminen oli tilapäistä. Vaikka ei silti, en edes minä pitäisi ampiaispesästä keskellä asuintiloja. Enkä ole innostunut niiden pesimisestä pihavajaankaan. Pari vuotta sitten siellä oli melkoinen yhdyskunta aivan tavallisia ampiaisia. Huomasin asian mennessäni hakemaan sieltä jotain työkalua. Hetkessä olin keskellä surisevaa parvea. Rauhallisen liikkumiseni vuoksi eivät ampiaiset kuitenkaan kunnolla käyneet kimppuuni. Vain yksi hieman varoitti lievällä pistoksella käteni liian nopeasta liikkeestä. Jos olisin alkanut paniikissa huitoa, olisin todennäköisesti saanut melkoisen käsittelyn. Pääsin siis poistumaan paikalta vahingoitta.

Ei niin tavallinen työpäivä

Tänään oli töissä varsin mukava päivän päätös. Kävimme työhyvinvointiohjelmamme mukaisesti keilaamassa Kupittaan keilahallissa. Puolen tunnin perehdytyksen jälkeen siirryimme radalle. En ole keilapalloa pitänyt kädessäni varmaankaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaan tuli jonkin verran vietettyä aikaa Vammalan keilahallissakin. Silloin joskus 80-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen ei jostain syystä ole tullut lähdetyksi moista harrastamaan. Vaikka ei silti, kyllähän se varsin mukavaa hommaa on sinänsä.

Hieman kyllä pelkäsin olkapääni kestävyyttä painavaa palloa heilutellessa, mutta vielähän tuo käsi tuossa tuntuu kiinni olevan. Ehkä kuitenkin pitäisi vielä käydä lääkärin kanssa aiheesta keskustelemassa. Olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana kaksi kortisonipiikkiä tulehtuneen jänteen korjaamiseksi. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kolmannen piikin aika lähestyy, vaikka olkapääni onkin selvästi parempi kuin viime kesänä.

Lisää mukavia työpäiviä on odotettavissa loppuviikosta. Yksi päivä kuluu mukavasti ampumaradalla jokavuotisten palvelusammuntojen merkeissä. Ammuntapäiväämme perinteisesti kuuluu suunnistus, joka myös on meillä pakollinen suoritus vuosittain. Aina tuollaiset päivät tavallisen toimistopäivän voittaa, mennen tullen.

by Janne

Kohti kesää

Ei kommentteja

Vanhan sanonnan mukaan kuu kiurusta kesään. Kesä on siis jo lähellä. Viime viikolla jo näin ensimmäiset kiurut näillä seuduilla. Työmatkalla autoillessa en pääse kuuntelemaan noiden leivosten liverrystä, mutta ne on melko helppo tunnistaa lentotavastaan. Nehän ikäänkuin leijuvat pellon yläpuolella.

Samoihin aikoihin kiurujen kanssa pelloilla alkoi näkyä veikeitä töyhtöhyyppiä. Ne ovat minua huvittaneet jo lapsesta saakka. Töyhtö päässään ne touhuavat pitkin peltoja. Nekin ovat helposti tunnistettavissa, vaikken mikään lintubongari olekaan.

Täällä meilläpäin pääsee myös näkemään paljon joutsenia ja hanhia. Asumme nimittäin lintujen arktisen muuttoväylän varrella. Toinen väylä linnuilla kulkee itärajan tuntumassa ja toinen täällä läntisessä Suomessa. Vielä en ole suuria hanhiparvia nähnyt lentämässä, mutta usein täällä pääsee näkemään jopa satojen hanhien lauttoja. Eräs aamu töihin lähtiessäni kyllä laskin eräällä pellolla olevan useita kymmeniä hanhia. Olivat sikäli kaukana, etten aivan varmaa tunnistusta lajeista saanut. Kuitenkin ainakin kandanhanhia siellä oli. Todennäköisesti myös joitakin muitakin hanhia ja paljon joutsenia.

Vaikka en ulkona aikaa viettäisikään, niin hanhet ja joutsenet pitävät sen verran ääntä, että ne kuuluvat sisälle saakka ohi lentäessään. Pitäisi vielä vähän tarkemmin kuunnella, niin voisi päätellä onko ohilennon suorittajina nuo uljaat joutsenet, vai hieman vaatimattomammat hanhet.

Joutsen on kyllä upea ilmestys. Erään kerran töistä kotia kohti ajellessani pääsin seuraamaan joutsenparin lentoa muutaman metrin korkeudessa tien päällä. Ne kulkivat tien suuntaisesti melko pitkään, ennen kääntymistään kohti laskualuettaan pellolla. Tänään taas näin kymmenen joutsenen parven melko läheltä. Jälleen kerran autosta käsin. Joskus pitäisi mennä johonkin oikein noita tipuja tiirailemaan. Joutsenen lentäessä lähellä voi kuulla siipien suhinan. Joutsenpari kuuluu tietenkin vielä paremmin. Voisi siis olla melkoinen elämys kuunnella tuollaista kymmenen parven suhinaa. Mutta tietenkin pitäisi olla jossain muualla kuin vilkkaasti liikennöidyn tien vierellä. Autojen suhinat kuullostavat huomattavasti ikävämmältä.

Onhan täällä toki muitakin lintuja kuin nuo joutsenet ja hanhet. Mustarastaat ovat laulelleet jo pitkään ja kyyhkytkin jo varovasti availevat ääntään. Myös kotipihamme vakioasukki, fasaani, on jo aloittanut reviirinsä ilmoittelun. Käheää rääkäisyä seuraava siipien pörhistys kuuluu meillä arkipäivään. Sinänsä ihan kiva, mutta joskus viikonloppuna, kun olisi mahdollisuus nukkua pitkään, tuo ääni on varma herättäjä.

Muutama vuosi sitten tein sellaisen virheen, että pesin alakerran maantasalla olevat ikkunat näihin aikoihin. Seurauksena oli herätys ihmeelliseen paukahteluun. Hetkisen asiaa ihmeteltyäni ongelma selvisi. Kirkas ikkuna oli kuin peili, josta fasaaniystävämme löysi itselleen kilpailijan. Se rääkäisi, pörhisti sulkiaan ja juoksi täysillä päin ikkunaa. Hetkisen se näytti hämmästyneeltä ja hoippui hieman kauemmaksi. Kunnes taas huomasi reviirillään yhtä komean kukon, joka tietenkin oli häädettävä – ja taas ikkuna kolahti. Hyvä syy olla pesemättä alakerran ikkunoita – fasaaninsuojelu.

Vaikka muuttolintuja onkin jo näkynyt, niin tuskin maltan odottaa sitä aamua, kun ovesta ulos astuessani peippo taas tervehtii laulullaan. Se päivä ei ole enää kaukana.

by Janne

Täällä taas…

Ei kommentteja

Kirjoitanpa taas jotakin pitkästä aikaa. Edellisestä kirjoituksestani onkin näköjään jo likimain kaksi kuukautta. Toivottavasti molemmat aktiiviset lukijani eivät ole kyllästyneet odottamaan.

Aikani on vierähtänyt jonnekin. Pääasiassa olen ollut liian väsynyt (laiska) kirjoittamaan. Olen ollut liian väsynyt (laiska) tekemään ylipäätään mitään viime aikoina. Olen jopa vähentänyt tietokoneen ääressä istumista muutenkin. Hämmästyttävintä on se, että muutamina päivinä on jäänyt kokonaan väliin kotona tietokoneen avaaminen. Ehkä näin kymmenen toimistotyövuoden jälkeen sitä kaipaa jotain muutakin työpäivän päätteeksi. Töissä kun saa istua koneen ääressä ihan riittävästi.

Hirvimetsällä

Mieleni virkistämiseksi olen viikonloppuisin käynyt hirvimetsällä lokakuun puolivälistä saakka. On mielenkiintoista, miten yhden viikonlopun aikana mieli virkistyy kuin olisi ollut viikon lomalla. Rakas vaimoni hämmästeli sitä etteikö työasiat voisi unohtua kotonakin. Voisihan ne, mutta täällä on kuitenkin liian paljon asioita, jotka muistuttavat työasioista. Kuten esimerkiksi tämäkin tietokone, jota näppäimistön välityksellä yritän saada taltioimaan pienen pieniä ajatuksiani. Koko päivän (tai kahden peräkkäisen) ulkoilulla on siis uskomaton vaikutus. Olen kävellyt pitkin metsiä ja istunut passissa niin aurinkoisella kuin sateisella ja tuulisellakin säällä. Toisinaan olo on ollut mitä mainioin, välillä olen ollut kuin uitettu koira, sitten taas hiestä märkä, Kuitenkin mieleni tekee aina vain lähteä, eikä jäädä kotiin makoilemaan.

Olen mietiskellyt erään psykologin taannoista lausahdusta, ettei metsästäminen ole normaali harrastus. Mikähän mahtaa olla normaalia? Onko normaalia vaikkapa sitkeästi kommunistina esiintyminen, vaikka kommunismin on jo todettu kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Metsästäminen on sentään huomattavasti vanhempaa perua, kuin esimerkiksi psykologian harrastaminen. Oho, eksyinpä taas aiheesta.

Hirvimetsällä passissa ollessani olen tänä syksynä nähnyt hirven vain kerran. Heti ensimmäisenä viikonloppuna. Jätin kuitenkin tuon otuksen vielä kulkemaan, koska en mielestäni saanut riittävän esteetöntä ampuma-alaa. Koko ajan hirven ja minun välissä oli enemmän tai vähemmän oksia ja muuta risukkoa. Näin siis otuksen hyvin, mutta vastoin psykologin odotuksia ja ”tappajanvaistoani” en siis asettani laukaissut. Mieluummin ammun sellaisen laukauksen, jolla eläin saa mahdollisimman kivuttoman lopun.

Ajomiehenä olen päässyt hirviä näkemään enemmänkin. Meillä ei kuitenkaan ajomiehillä (onneksi) ole aseita, joten en ole vielä hirveä saanut kaadetuksi. Eikä se minulle olekaan ainoa metsästyksen tavoite. Toki saalis on mukavaa, mutta vielä mukavampaa on luonnossa liikkuminen ja odottamisen viehätys sekä mahdollisen saaliseläimen näkymisen aiheuttama adrenaliiniruiske.

Peurametsällä

Peuraakin olen muutaman kerran koettanut kyttäillä. Olen etsiytynyt lapsuudenkotini peltojen reunoille istuskelemaan ja odottelemaan. Erään kerran jo tähtäilinkin peuraa, mutta kävi sama juttu kuin mainitsemani hirven kanssa – oli risuja edessä. En siis ole vielä saanut tuoretta peuranlihaa tänä syksynä. Tuosta mainitsemastani adrenaliiniruiskeesta vielä hyvä esimerkki. Istuessani kuusen juurella pellon laidalla alkoi jo hieman vilu ilmoitella itsestään. Eikä sinänsä mikään ihme, olinhan kävellyt muutaman kilometrin hirviajossa vähän aikaisemmin, enkä ollut vaihtanut vaatteita. Iholla oli siis vielä hieman hikeä, hyvästä alusasusta huolimatta. Parin tunnin paikallaan istuminen ei tunnetusti ainakaan lisää lämpöä, kuten ei kohtuullinen tuulikaan. Ensimmäiset vilunväreeni olivat siis jo saapuneet, kun näin hahmon vilahtavan metsän reunassa pellon toisella puolen. Kun sitten ensimmäinen peura hyppäsi pellolle, oli viluinen oloni tipotiessään. Tilalle tuli kohtuullinen pulssin kiihtyminen, kuten aina saaliseläimen nähdessäni metsästystilanteessa. Vilu ei enää tullut takaisin, vaikka odottelin melko pitkään peurojen siirtyvän sopivasti ampumapaikalle. Kuitenkin kävi niin kuin usein metsästäessä käy – jostain syystä ei sopivaa ampumapaikkaa tule. Jäi siis se peurakin vielä henkiin.

Näin saman peurakolmikon vielä viime lauantainakin, mutta silloin taas olin vasta siirtymässä kyttäyspaikkaan. Kivääri oli pussissa selässäni ja käsissä omenalaatikko. Siinä kun sitten toisiamme tiirailimme vajaan sadan metrin etäisyydeltä, mietiskelin olisiko mahdollisuuksia saada jotenkin ase selästä, ladattua ja vielä ammuttuakin. Peurat kuitenkin päättivät puolestani ja nostivat häntänsä pystyyn ja muutamalla loikalla siirtyivät metsän suojaan. Eivät tulleet enää samana iltana takaisin.

Luonto-ohjelmaa livenä

Passissa istuessa on mukavaa tarkkailla luontoa. Monesti hiljaa paikalla istuessa näkee paljon erilaisia lintuja. Olenkin tänä syksynä bongaillut käpytikkoja, palokärkiä, pyitä, teeriä ja metsoja. Taisinpa kerran nähdä vihertikankin. Siitä en kuitenkaan ole aivan varma, sillä matkaa oli aika paljon, eikä lintu ollut pitkään näkyvissä. Korppeja tietysti näkee aina, joten ei niistä sen enempää. Viime sunnuntaina aamun ensimmäisessä passissa lenteli ympärilläni puusta puuhun pikkulintuparvi, jossa oli ainakin hippiäisiä ja tiasia. Muistaakseni enimmäkseen hömötiaisia. Joitakin haukkoja olen myös päässyt ihastelemaan. Vieläpä eräänä iltana peurapassissa ylitseni lehahti pöllö – aivan siinä hämärän rajamailla. Koosta ja lapsuudenmuistoistax päätelleen kyseessä oli helmipöllö.

Istuessani erään pellon laidassa taas kuusen juurella, havaitsin liikettä heinän seassa. Hetken kuluttua oli kaksi pitkää korvaa pystyssä siinä vihreän joukossa. Rusakko siellä liikuskeli. Välillä se nosteli korviaan ja kuunteli (ei minun suuntaani, vaan päinvastaiseen). Sitten se jossain vaiheessa lähti pois. Joku kysyi seuraavana päivänä miksen ottanut siitä itselleni paistia. Vastasin olleeni peuraa kyttäämässä, enkä jänistä. Pyrin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Enhän ammu hirvipassissa peurojakaan, vaikka niitä näkyykin jatkuvasti.

Kerran hämärän jo laskiessa näin myös lepakon vielä lokakuussa lentelevän. Mielestäni se oli myöhään liikkeellä. Olen aina kuvitellut, että lepakot menisivät aiemmin talviunille. Noinkohan niitäkin kiusaa tämä paljon puhuttu ilmastonmuutos?

xlapsuudessani kuuntelin samoilla sijoilla usein iltaisin helmipöllön puputtavaa viheltelyä, eli siis ainakin silloin niitä oli siellä. Todennäköisesti siis niitä on vieläkin.

by Janne

Hyttysiä, hirvikärpäsiä ja sorsia

Ei kommentteja

Kotiuduin lauantai-iltana viikon kestäneeltä matkaltani Suomen kaakkoiskulmalla. Kerrankin loma tuntui lomalta. Rakas vaimoni päästi minut liikkeelle yksinäni omien ajatusteni keskelle, vaikka olisinkin hänet mielelläni mukaani ottanut. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt matkaan, vaan jäi mieluummin kotiin. Mökillä aikani kului sujuvasti polttopuita tehdessä, pinotessa sekä metsässä samoillessa ja keskiviikosta alkaen myös sorsia jahdatessa.

Polttopuu-urakkaani helpottamaan saapui mies naapurista. Traktorin perässä kulkevalla klapikoneella teimme rankapinosta selvää muutamassa tunnissa. Kyllä se on hieno kapistus. Kyljestä työnnetään rankaa sisään ja kone työntää liukuhihnalla valmista klapia kasaan. Kun kaikki oli pilkottu katselin kasaa ja totesin siinä olevan pari-kolme kertaa enemmän klapeja kuin edelliskesänä moottorisahalla ja kirveellä pilkkomassani kasassa. Ja siihen pinoon minulla sentään meni lähes viikko aikaa. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanoisin tässäkin tilanteessa, kyllä se kone niin fiksu keksintö on.

Lomani alussa hyttysiä oli liikkeellä melko vähän, mutta hiljalleen sadellessa ne aktivoituivat. Loppuviikolla saattoi samassa kämmenselässä olla kymmenkunta verenimijää. Hyttysten kanssa vielä pärjää, hirvikärpäset sen sijaan ovat ikävää seuraa metsän siimeksessä. Metsässä kulkiessani niitäkin kuitenkin alkoi olla jo vaivaksi saakka. Vähän väliä piti kaivella niskasta niitä ikäviä ryömijöitä. Tulisi aivan hyvin toimeen ilman mokomia inhotuksia. Niistä ei tahdo henkikään helposti lähteä. Onneksi minulla on hyvin lyhyet hiukset, eivät pääse kunnolla piiloutumaan karvoituksen joukkoon, vaan ne on melko helppo tuntea ja kaivella esiin. Hyttysistä ja hirvikärpäsistä huolimatta minusta on mukavaa ihmetellä luonnon kauneutta metsän keskellä.

20.8. klo 12 alkaa Suomessa sorsastuskausi. Radiossa sanottiin tuona keskiviikkoaamuna, että lähes 200.000 metsästäjää on liikkeellä sorsien kiusana. Niin olin minäkin. Kuten viime kesänä, niin tänäkin vuonna lähdimme naapurin isännän kanssa etsimään sopivaa paikkaa metsästysvietin toteuttamiseen. Hieman ennen kahtatoista olimme Lemillä erään järven ruohikkoisella lahdella tutkimassa saalistarjontaa. Rantauduttuamme näimme taviparven lehahtavan lentoon lahden pohjukasta. Linnut tekivät kierroksen ja laskeutuivat takaisin lähtöpaikkaansa. Metsästyskaverini lähti kiertämään rantaa ja minä jäin passiin soistuvalle kannakselle järven ja lahdenpohjukan väliin. Noin klo 12.15 kaverini pääsi taviparven kohdalle ja ne nousivat siivilleen. Parvi lähti tulemaan suoraan kohti minua, mutta kaarsi hieman ennen ampumaetäisyyttä poispäin. Ajattelin, että siinäpä meni sitten tämä tilaisuus. En olisi muutenkaan voinut ampua, sillä kaverini oli parven takana lahdenpohjukassa, enkä olisi parveen ampunut muutenkaan.

Tavit tekivät kuitenkin täyden ympyrän ja lähtivät suuntaamaan kohti järveä minusta hieman sivussa olevalla reitillä. Totesin pikaisesti tilanteen ja huomasin yhden linnun jääneen muista hieman jälkeen. Lähes ajattelematta haulikkoni nousi ja paukahti kerran. Seuraava havaintoni oli parven poistuminen järven suuntaan. Kuitenkin viimeisen linnun suunta muuttui putoavalle kurssille. Totesin osuman hyväksi ja lähdin saapastelemaan kohti olettamaani putoamispaikkaa. Alueella kasvaa melkoisen pitkää ruokoa, enkä nähnyt lopullista putoamispaikkaa koivikon takaa. Lintua etsiskellessä tuli parikin kertaa mieleen, että koira olisi hyvä olla sorsastuksessa mukana. Meillä kummallakaan ei kuitenkaan ole sellaista koiraa, joten itse oli etsintä toteutettava. Lopulta kuitenkin linnun löysin, eikä se ollutkaan kovin kaukana paikasta, johon oletinkin sen pudonneen.

Lähdimme seuraavaksi veneellä kiertämään järven lahtia. Yhdellä lahdella lähtikin sorsa lentoon ja koetin tavoittaa sitä hauleillani. Ammuin kuitenkin ohi, vieläpä kaksi kertaa. Laukauksistani lähti liikkeelle hieman toistakymmentä sorsaa käsittävä parvi. Minulla luonnollisestikin oli ase siinä vaiheessa tyhjä, sillä kaksipiippuiseeni ei mahdu kahta patruunaa enempää ja ne olin siis jo tuhlannut yrittäessäni osua siihen ensimmäiseen sorsaan. Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin hämmästellä ja ihastella yli lentävää parvea. Kaverini oli kuitenkin tilanteen tasalla ja niin taas haulikko yskäisi ja hetkeä myöhemmin veneen vieressä molskahti. Nostimme sorsan kyytiin ja jatkoimme matkaa.

Tähän saalismäärään sitten saimmekin tyytyä, vaikka jatkoimme järvellä liikkumista vielä parina päivänä. Seuraavana aamuna minulla oli vielä tilaisuus sorsan saamiseen, mutta ammuin jälleen ohi. Tämän jälkeen sorsat olivatkin jo oppineet jotakin ja karttoivat meitä liiankin kanssa. Viimeisen kerran olin veneessä perjantai-iltana auringonlaskun aikaan. Asetuin rannan ja saaren väliseen salmeen odottelemaan. Näin kyllä paljonkin lintuja, mutta en ammuttavaksi sopivaa. Kaksi sorsaa näin, mutta molemmat lensivät sen verran kaukana, etten edes ajatellut niitä yrittää tavoittaa. Lähtivät liikkeelle kaislikon toisesta reunasta ammutuista laukauksista.  Äänistä päätellen toiseen venekuntaan kuului kaksi miestä, en kuitenkaan heitä nähnyt korkean kasvuston takaa.

Kuikat ja joutsenet olisivat kyllä olleet tavoitusetäisyydellä, mutta taisivat tietää olevansa rauhoitettuja, kun niin lähelle uskaltautuivat. Telkätkin lensivät niin tiukassa muodostelmassa, etten niihinkään puuttunut. Hieman ennen pois lähtöäni näin vielä taviparven, todennäköisesti saman, jota olin jo verottanut. Nekin liikkuivat kuitenkin niin lähekkäin, ettei luontoni sallinut niiden häiritsemistä. Palasin siis rantaan ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan aamun kotiinlähtöön.

Alla näkyvässä kuvassa aloituspäivän ja lopulta koko viikon saalis mökin seinustalla riippumassa. Tavin ja heinäsorsan kokoero näkyy selvästi. Sateisen päivän vaikutus näkyy myös. Molemmat linnut on nyt syöty ja täytyy vain todeta, että hyvää oli.

 

Mökin laiturilta kuvasin myös nämä ”pullasorsat”, eli ihmisiin valitettavan tottuneet, vielä lentokyvyttömät tämän kesäiset heinäsorsat. Emolintu ei nyt sattunut kuvaan, vaikka sekin yleensä samassa porukassa pyöri. Ensimmäisen kerran tämän poikueen nähdessäni poikasia oli viisi. Kaksi on siis joutunut hukkaan jossain vaiheessa kesää. Olivat vielä heinäkuussa niin pieniä, etten ihmettele lentokyvyttömyyttä näinkin myöhään.

 

Metsästyskaverini kanssa sovimme jo aiemmin, että veteen emme sorsia ammu, vaan ainoastaan lentokykyisiä, karkuun yrittäjiä. Samoin päädyimme omaehtoiseen telkänsuojeluun. Emme ampuneet kaverin rannan tuntumassa oleskelleita kahta telkkää, vaikka mikään ei olisi ollut helpompaa. Telkkiä on näkynyt järvellä melko vähän, joten päädyimme tällaiseen ratkaisuun. Perjantaiaamuna totesimme kuitenkin, ettei kaikille metsästäjille ollut tullut sama asia mieleen, sillä toinen telkistä oli kadonnut torstai-iltana kuuluneen ammunnan jälkeen.

by Janne

Vielä vähän aikaa…

Ei kommentteja

Vielä yksi hikinen työviikko olisi edessä ennen kesäloman alkua. Tänään oli toimistossa varsin kuuma tunnelma. Meillä kun ei ole ilmastointia (siis viilennettyä), niin lämpötila kohoaa nopeasti pienessä tilassa, jossa on useita tietokoneita. Onneksi ikkunat ovat etelään, niin taivaan suuri lämmitin pääsee antamaan lisää lämpöä koppiin. Aina joskus tekisi mieli vaihtaa virkapuku shortseihin. Tänään oli sellainen päivä. Sain kuitenkin pidäteltyä mielitekoani ja pidin kuin pidinkin koko päivän kauluspaitaa ja pitkiä housuja. Minkähän takia virkapukuohjesääntö ei Suomessa sisällä yhtään inhimillisempiä varusteita kesäkeleille?

Tänään oli taas sellainen työpäivä, että alkaa lomantarve jo tuntua. Monesta eri syystä on työpöydälleni kertynyt valtaisa paperivuori. Vuoren pienentämiseen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta uusien, heti välittömästi valmiiksi saatavien töiden ilmaannuttua työjonoon. Taas alkoi tuntua siltä, että en ehdi tehdä oikeita töitäni lainkaan, kun kaikenmaailman työtä joudun tekemään välillä. Sitten taas kun ajattelee aloittavansa papereiden pläräämisen, niin eikö puhelin soi tai sähköpostiin kilahtaa tärkeämpääkin tärkeämpi uusi tehtävä. (Ainakin lähettäjän mielestä). Kyllä joskus on pinna kireällä rauhallisellakin miehellä.

Pinnan kiristymistä helpotti hetkellisesti keskiviikon rutiineista poikkeava työpäivä. Sotilashenkilöille kuuluu normaalikuvioihin säännöllinen sotilaallisten taitojen, kuten ampuma- ja suunnistustaidon testaaminen. Suuntasimme siis Raasiin ampuma-alueelle. Ammunnat rynnäkkökiväärillä ja pistoolilla. Onko mukavampaa tapaa viettää auringonpaisteista työpäivää? Enpä usko.

Ammuntojen jälkeen siirryimme karttojen kanssa suunnistusradalle. Muutaman kilometrin reipas kävely metsässä on aina mukavaa. Ja vielä mukavampaa on kun pitkähkön tauon jälkeenkin vielä osaa yhdistää kartan maastoon ja löytää jokusen rastinkin. Jotkut fanaatikot saattavat juosta läpi radan, mutta minusta kävely on mukavampaa. Samalla ehtii tarkkailla luontoakin. Voi haistella, miten koivut vieläkin levittävät hienoa tuoksuaan melko uusilla lehdillään. Lintuja näkyy ja kuuluu kaikkialla ympärillä. Voi tarkkailla jälkiä maastossa ja mietiskellä mikä tuonkin on jättänyt. Ehkä jäljittämällä voisi kävellä läpi suunnistusradankin, siis ilman karttaa. Ainakin siellä täällä näkyi tutunoloisia kengänjälkiä, joita olisi melko helppoa seurailla. Tosin kunnon jäljittäminen vaatisi parempaa harjaantuneisuutta kuin minun omaamani. Eikä rapisevan kuiva maasto joka kohdassa helpota jäljittäjän työtä.

Päivän päätteeksi olikin vielä mukavaa katsoa onko omien aseiden kohdistukset kunnossa. Hyvin huomaa, ettei taas ole muutamaan kuukauteen tullut ammuttua. Ase oli kyllä kohdallaan, mutta mies ei. Vasta parin sarjan jälkeen alkoi taas läjä muodostua kasaksi.

Reipas ulkoilmareippailu ampumaradan maastossa ei todellakaan helpota työpöydän puhdistamista, mutta mielen se kyllä saa virkeämmäksi.

by Janne

Kyytiä talviturkille

Ei kommentteja

Käväisimme rakkaan vaimoni kanssa mökillä Itä-Suomessa. Sää suosi sikäli, että lämmintä ja aurinkoista riitti. Tuuli tosin lievensi auringon lämmittävää vaikutusta hieman. Järvessä vesi oli lähes 15 asteista, joten pitihän sitä saunominen kruunata pikku pulahduksella. Mistään uinnista on kuitenkin aivan turhaa puhua, sen verran lyhyissä erissä kastautumiset tuli suoritettua.  Kuvaannollinen talviturkki tuli ainakin viskattua nurkkaan.

Lämmin sää oli ajanut hyttyset saalistamaan. Tuntui välillä siltä, etten ole milloinkaan aiemmin tuollaista ötökkämäärää vielä kohdannut. Pitää varmaan ryhtyä kesän mittaan taistelutoimiin noita inisijöitä vastaan. Täytyy ryhtyä aseiden hankintaan.

Normaaleista viikonloppurutiineistani poiketen heräsin tänään jo noin 7 aikaan. Söin pikaisen aamupalan ja lähdin metsää katsastamaan (rakas vaimoni ilmaisi jo illalla halunsa aikaiseen kotiinlähtöön, joten aikainen herätys oli edellytys metsäreippailulleni) . Kiinnostaa hieman, miten pari vuotta sitten istutetut kuusentaimet ovat lähteneet alulle. Osa kuusentaimista näytti jälleen jääneen talven uhreiksi, mutta kyllä siellä vielä sitkeitäkin yksilöitä löytyi.

Aikani metsässä hortoiltuani tapasin tiellä naapurin isännän, joka vinkkasi metsästä löytyvän huuhkajan pesän. Lähdin siis sitä etsimään. Hyvistä ohjeista huolimatta jäi pesä löytymättä, minulle asetetun tiukan aikataulun vuoksi. Ehkä ensi kerralla on enemmän aikaa tuon ihmeen etsimiseen.

Lintureissuksi tuo mökkimatka kuitenkin osoittautui, jälleen kerran. Lauantaina kävin hieman veneilemässä ja uistinta liottamassa. Sain jopa hauen, mutta niin pienen laskin takaisin kasvamaan. Viime talvena saivat nuotalla samasta järvestä 17,9 kg (tai sinnepäin) hauen, joten kyllä siellä isojakin on. Mutta niistä linnuistahan minun piti kertoa. Jokunen heinäsorsa näkyi pesäpuuhissa soutumatkan aikana. Sehän nyt ei ole mikään uutinen tietenkään, että heinuri järvessä pesii. Laulujoutsenia on järvellä aiemmin pesinyt, mutta nyt en sellaisia nähnyt. Olivat joko poissa tai sitten piilossa.

Suurempi yllätys oli kuitenkin tänä aamuna laiturilla kävelyretkeltäni palaillessa. Tukkakoskelopariskunta oli päättänyt levähtää laiturilla. Hetken aikaa niitä katseltuani ne ilmeisesti kokivat tulleensa häirityiksi ja päättivät lähteä uimasilleen. Uiskentelivat siitä naapurin suuntaan. Kävelin siis laiturin päähän kiikarin kanssa ihmettelemään niiden menoa. Kun naapurimökin asukkaat ilmestyivät paikalle, niin koskelopariskunta päätti lähteä rauhallisemmille vesille. Ottivat siis pikaisen nousukiidon jälkeen ilmaa siipien alle ja häipyivät horisonttiin. (Siis kuvaannollisesti, eihän se järvi nyt niin suuri ole että siellä horisonttiviiva näkyisi.) Alla olevan kuvan nappasin lintujen uidessa naapurin suuntaan.

 

Koskeloiden lentoa seuratessani tarttui kiikariini pari kuikkaa. Jäin niitä tiirailemaan ja totesin hetken päästä parin lisääntyneen yhdeksäksi. Jokunen niitä on siis jäänyt matkan varrelle, sillä viime kesänä muistelen katselleeni neljäntoista kuikan parvea laiturin päästä. Koska kuikat olivat uimassa kohti, niin en heti malttanut lähteä tavaroita pakkaamaan, vaan jäin kuikkaparvea tutkiskelemaan. Niinhän ne sitten tulivatkin lähes lahdenpohjukkaan saakka, joten pääsin niitä ihmettelemään hieman lähempääkin. Harmittelin taas kerran kameran puuttumista. Tai siis olihan toki digikamera mukana, mutta  siinä ei ole tarpeeksi tehokas suurennos sellaiselle matkalle, kuten valitettavasti näkyy tuosta koskeloista ottamastani kuvasta.

Kunnon kamera on siis ehdottomasti lisättävä suureen toiveiden tynnyriin.

by Janne

Kevättä ilmassa

Ei kommentteja

Sään vaihtelu tuntuu kertovan kevään koittaneen. Eilisen auringonpaisteen jälkeen en olisi välttämättä kaivannut tällaista sadesäätä, vähempikin olisi riittänyt. Vaikka ehkä toisaalta luonto puhkeaa paremmin kevätloistoonsa veden voimalla. Onhan se mukavaa tarkkailla kuinka puut ja pensaat alkavat työntää lehtiään aluksi varovasti pienille hiirenkorville. Aivan kuin kokeillakseen, että joko uskaltaa näyttää vihreää, vai onko vielä liian kylmä. Monta vuotta sitten istutetut krookukset ovat jo aloittaneet kukkimisensa. Tai siis ne kaksi, jotka ovat näyttäytyneet. Voi olla ettei pihamme maaperä ole aivan suotuisa tuollaisille kukille.

Linnut ovat jo aloittaneet kevättoimensa. Perjantaina aamulla töihin lähtiessäni peippo tervehti laulullaan heti kun sain ulko-oven auki. Talitiaiset ovat laulelleet jo pidempään. Pihassa olevaan linnunpönttöön on tehty jo varauksia. Ainakin talitiainen ja sinitiainen ovat olleet kovasti kiinnostuneita. En ole vielä niin paljon kuitenkaan sitä touhua tarkkaillut, että tietäisin kumpi sinne lopulta päätyi. Vielä jää nähtäväksi tuleeko tänä vuonna kirjosieppo valtaamaan tiaiselta pesäpaikan. Joskus aiemmin on näinkin käynyt. Ehkä pitäisi viritellä useampia pönttöjä tontille, niin kiistat jäisivät vähemmälle. Ehkä.

Pitänee vaihtaa autoonkin kesärenkaat pikapuoliin. Sellaisella tempulla ehkä saisi vielä kerran lumen tulemaan tänä keväänä.