Avainsana: metsästys

by Janne

Reipasta lomailua

Ei kommentteja

Palailimme tänään muutaman päivän mökkireissulta. Tiistaina lähdimme sopivaan aikaan, jotta oli vielä sopivasti aikaa lämmitellä saunaa mökin lisäksi. Järven veteen paiskattu lämpömittari kertoi koruttomasti veden olevan juuri ja juuri kymmenen asteen paremmalla puolella. En kuitenkaan enää uskaltautunut uimasilleni tällä reissulla. Jo käsien huljuttelu järvessä sai aikaan riittävän vilutuksen. Olen joskus vuosia sitten läpikäynyt hypotermiauinnin, jota en ehdoin tahdoin halua uusia. Silloin tosin mereen hakattiin avanto, jossa tämä harrastus tapahtui, veden lämpötilaksi mitattiin +0,5 astetta. Viiden minuutin uinti tuollaisessa jäähilevedessä oli aivan riittävä lievän hypotermian saavuttamiseen. Kiipeäminen vedestä ylös ei ollut aivan itsestäänselvä niillä koppurakäsillä.

Tarkoituksenani oli mökillä mennä sinne metsään raivaussahan kanssa riehumaan, nyt kun se saha taas toimi. Ja olinhan siellä lopulta muutaman tunnin. Amatööri kun olen, niin taisi pari kuusentaintakin mennä nurin, vaikka niitä oli tarkoitus esiin sieltä viidakosta kaivella. Aina välillä aurinko sai aikaan visiirissäni hetkellisen heijastuksen, jolloin en nähnyt mitä terä leikkasi. Jos en tarpeeksi nopeasti pysäyttänyt liikettäni, pääsi vahinko tapahtumaan. Täytyy keväällä tarkastella, teinkö liian suuria aukkoja taimikkoon ja tarpeen mukaan lisätä muutama taimi sinne.

Tähän aikaan vuodessa mökillä käydessäni eräs matkan tavoitteista on metsästys. Torstaiaamuna lähdimme naapurin isännän kanssa beaglea ulkoiluttamaan. Tai oikeastaan meillä oli kaksi koiraa käytössä, sillä metsästyskaverini veli oli myös koirineen mukana. Koiratkin olivat sisarukset. Tarkoituksemme oli jänöjussia tavoitella. Koirat saivatkin haukut aikaiseksi, mutta meidän eteemme pitkäkorvat eivät uskaltautuneet. Muutama kilometri tuli metsässä tallusteltua koiran haukun perässä, veljesten pohtiessa mihin koira jäniksen ajaisi. Toinen koirista tosin sai eteensä melko suoraan juoksevan otuksen ja palasikin kotiin vasta puolisen tuntia meidän jälkeemme. Oli juossut itsensä melko lailla puhki.

Tänäkin vuonna olisi seuran päätöksen mukaan ollut mahdollista ampua joko urosteeri tai -metso. Metsässä kulkiessamme ei kuitenkaan näitä mustia lintuja näkynyt ensimmäistäkään, vaikka niitä kuulemma aikanaan on vastaavilla reissuilla vähän väliä ohi suhahtanut. Minulla oli etukäteen mielessäni käydä jänisjahdin jälkeen käydä vielä kokeilemassa löytäisinkö jotain lintuja haulikkoni eteen. Tämän metsäkävelyn jälkeen muutin mieltäni. Tänä syksynä saavat metsäkanat jäädä minun puolestani kantaa kasvattamaan, jos niitä siis vielä on muuten jäljellä. En edes yhtään pyyn pyrähdystä nähnyt koko reissun aikana, joten en niitäkään lähtenyt pillittelemään niin kuin tarkoitukseni oli. Niiden saalismäärää ei seurassa ollut rajoitettu, kuten suurempien lintujen.

Saalista ei siis tullut tällä metsästysrupeamalla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jo kävely syksyisessä metsässä on jotain kokemuksen arvoista. Minulle ei ole metsästyksen ensimmäinen tavoite hyvä saalis, vaan mukava elämys. Torstainen kävely utuisessa metsässä koirien louskuttaessa lähistöllä täytti tämän tarpeen. Jos olisin saanut jäniksen saaliiksi, olisi se tietenkin ollut mukava bonus, mutta hyvä näinkin. Viime syksyn jänisjahtimme jälkeen koin vain hieman tämänkertaista suuremman elämyksen. Silloin pääsin teertä latvassa katselemaan. Siitä olen kuitenkin jo aiemminkinkertonut, joten ei siitä sen enempää.

Uusin perheenjäsenemme ei varmaankaan viihtyisi kovin hyvin metsäkoirana. Ainakin se siihen malliin nyrpisteli aina joutuessaan mökin lämmöstä ulos. Tosin se sitten ulkoilmaan päädyttyään viihtyi yllättävän hyvin heinikossa ja pudonneiden lehtien seassa. Välillä se oli vaikea saada palaamaan sisälle. Muutenkin se tuntui ajoittain jopa pitävän vaihtelusta. Vikkelänä otuksena se ehti käväistä jopa avotakan tuhkakasassa pyörähtämässä. Tokihan siitä sitten turkki hieman tahriintui. Päätimme kuitenkin karujen olojen vuoksi jättää pesemisen kotioloihin. Niinpä olikin pienellä ystävällämme hämmentävä hetki, kun pesuhuoneessa sai päälleen lämpimän vesisuihkun ja hieman pesuainetta. Pari kertaa se yritti livistää otteestani, mutta saimmepas sen pestyä. Ilmeestä päätellen ei peseytyminen ole kuulunut koiraneitimme normaalirutiineihin aiemmassakaan elämässä. Pesun päätteeksi se sai pari kertaa ravistella itseään ennen kuin kiedoin sen pyyhkeeseen ja kuivailin sitä hieman lisää.

Koiraparka oli hieman hämmentyneen oloinen vielä kuivauksen jälkeenkin. Raukka oli ennen pesua joutunut kokemaan pari muutakin kurjaa juttua. Se nimittäin onnistui keräämään pari punkkia pöyhiessään heinikossa mökillä. Jouduin siis nuo ikävät vieraat poistamaan. Ei sekään ollut kovin helppoa, sillä koira ei tahtonut pysyä paikallaan. Matkustaminenkaan ei vaikuttanut aivan koirulaisemme mielihommalta. Tänä aamuna piti jopa hieman huijata, jotta saimme sen kyytiin. Piti mennä takaisin mökkiin sisään ja siellä ottaa syliin ja sitten sisälle autoon. Pääosan matkasta se sitten hieman murjotti, mutta kotiin päästyämme oli taas vauhti palannut normaaliksi. Tosin hieman ennen kotiinpaluutamme sataneet rakeet olivat jälleen uusi elämys pikkuiselle. Siksipä se taas välttelee ulkona käymistä.

by Janne

Paluu arkiseen aherrukseen

Ei kommentteja

Niin saatiin taas päätökseen yksi kesäloma. Tänään olin toista päivää töissä. Eilisilta menikin taas vaihteeksi Porissa käynnin vuoksi hieman pitkäksi. Yritän palailla myös teekkarin askareisiin, eli opintojen pariin. Varovaisesti aloitellen otin taas pari kurssia tähän alkusyksyyn.

Kesälomani puolivälissä kirjoittelin, etten ollut loman alkupuolella tehnyt juuri mitään järkevää. Yhtä tehokkaasti jatkoin lopunkin loman, olihan se jo alkanut niin mukavasti. Hieman toista viikkoa vietin mökillä Kaakkois-Suomessa. Siellä sentään sain jotain tehtyäkin. Sain ruohonleikkurin käyntiin ja siis ruohoa hieman lyhenneltyä. Viime kesänä tehdyn polttopuupinon sain sateelta suojaan. Raivaussahan kanssa olisin mennyt metsään riehumaan, jos sen olisin saanut käyntiin. Pari kolme päivää sitä yritin, enkä onnistunut. Purin sitä pariin otteeseen (siis irrottelin osia, en käyttänyt hampaita), mutta ei sekään auttanut. Tänään sain ilmoituksen, että ovat saaneet sen jäljiltäni korjattua pienkonekorjaamolla.

Parasta antia lomalla oli kuitenkin taas kerran 20.8. sorsastuksen aloitus. Innokkaina läksimme jälleen naapurin isännän kanssa järvelle veneellä puolenpäivän aikaan. Into tosin laantui melko pian, kun havaitsimme järveltä puuttuvan sinisorsat lähes tyystin. Pullasorsia kyllä näkyi pitkin mökkirantoja, mutta sinisorsia vain yksi. Sekin lähti lentoon niin kaukaa, ettei tullut edes mieleen haulikkoa kohotella. Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme vielä toisenkin kerran soutelemaan, mutta eipä niitä sorsia vieläkään montaa näkynyt. Siitä yhdestäkin ammuin ohi. Pitää kyllä ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tosissaan harjoittelemaan tuota haulikon käyttöä, miten vain saisi harjoiteltua veneessä istuen ampumista? Päätimme sitten antaa niiden pullasorsienkin olla ja jäämme odottamaan ensi syksyä, josko saisivat itseään hieman lisättyä. Siis ne oikeat sorsat, ei pullasorsat. Nehän eivät osanneet tuohon aikaan vielä lentää tai sitten olivat niin lihavaksi syötettyjä, etteivät jaksaneet.

Lintubongausta

Muuten tuo järvellä soutelu tuotti kaikenlaisia elämyksiä, jälleen kerran. Silkkiuikut olivat onnistuneet saamaan jälkikasvua ja niitä pääsimme ihmettelemään. Minulla meni hetken aikaa, kunnes tunnistin nuo valko-mustaraidalliset otukset. Aikuiset vieressä luonnollisesti helpottivat tunnistusta. Myös joutsenpari oli saanut ainakin kolme poikasta kasvateltua, neljäskin siellä saattoi olla, mutta siitä en ole varma. Ne kun piileksivät kaislikon suojissa.

Hieman hämmennystä aiheutti myös eräs varsin suuri lintu, joka ohitsemme viiletti. Kaulan asento, koko ja värityskin ilmiantoivat kuitenkin sen harmaahaikaraksi. Toinenkin sellainen bongattiin hieman myöhemmin. Erään rantakaislikon yläpuolella liiteli ruskosuohaukka, jota metsästyskaverini arveli osasyyksi sorsien vähyyteen. Eivät kuulemma sorsat oikein viihdy siellä missä sellainen pyörii. Siinä suhteessa ilo lienee kokonaan haukan puolella.

Tänä kesänä ei myöskään mökkimme rannassa näkynyt juurikaan sorsia. Mennessäni mökille näin kolme sorsaa lahden pohjukassa. Seuraavina päivinä ne katosivat jälkiä jättämättä. Lauantai-iltana viikkoa myöhemmin koettelin vielä saunan edustalta sorsapillin tehoa. Siinä penkillä istuessa puhaltelin pilliin ja kuinka ollakaan, jonkin ajan kuluttua kolme sorsaa uiskenteli laiturin päätyyn. Taisivat olla samat, jotka olin edellisenä lauantaina lahdella nähnyt. Rannassamme ei kuitenkaan voi alkaa räiskiä, siinä kun on muut mökit niin lähellä. Ja kaiken lisäksi niillä oli asukkaita. Niinpä saivat sorsat rauhassa jatkaa uiskenteluaan.

Viime kesänä pääsin laiturilta seuraamaan melko suurta kuikkaparvea. Siinä oli muistaakseni toistakymmentä lintua. Tänä vuonna ei niitäkään päässyt näkemään samassa mittakaavassa. Perjantaiaamuiselta sorsastusyritykseltämme palailtuani kahdeksan aikoihin oli kyllä kuuden kuikan parvi järvenselällä, mutta ei siis sellaista suurparvea. Enimmäkseen lahdella näkyi yksi yksinäinen kuikka, josta yritin ottaa kuvankin, mutta olisi pitänyt olla hieman pidemmälle kantavaa optiikkaa. Ei pokkarilla otetusta kuvasta saa selvää, jos lintu on muutaman kymmenen metrin päässä.

Mielenkiintoisen lintuhavainnon tein eräänä päivänä metsiä tarkastellessani. Koputtelu houkutteli minua ihmettelemään missä tikka mahtaa olla. Kun sitten näin sen, olin aluksi hieman hämmästynyt. Ei ollut käpytikka, vaikka siellä niitä yleensä on vaikka miten paljon. Selässä oli melko  vahvat valkoiset alueet. Aluksi pelästyin, että kyseessä olisi valkoselkätikka, jollaista kukaan ei tietenkään talousmetsäänsä haluaisi. Siitä kun seuraisi kaikenlaista touhua. Sitten tulin ajatelleeksi pikkutikkaa, jolla myös on selkä samankaltaisesti valkoinen. Piti kuitenkin odottaa kotiin saakka, ennen kuin varmistuin lintukirjan avulla, että pikkutikkahan se vain oli. Valkoselkätikka olisi ollut suurempi, eikä näkemälläni tikalla ollut vatsapuolella yhtään punaista. Ei siis ollut enää epäselvyyttä lajimäärityksen suhteen.

Muilta osin luontoelämykseni tuon viikon ajalta rajoittuivat sisiliskoihin ja sammakoihin, joita tuli vastaani polttopuukekoa purkaessa. Otin yhdestä sisiliskosta pari kuvaakin, mutta en liitä niitä tänne, sillä huomasin, etten olekaan vielä asentanut kuvankäsittelyohjelmaa tälle koneelleni. En siis saa vielä pienennettyä kuvan sopivaksi.

Lomalukemista

Loman aikana en edes lukenut kovin montaa kirjaa. En siis oikein tiedä mihin se aika taas hurahti. Viime viikolla tartuin kuitenkin Diane Setterfieldin romaaniinKolmastoista kertomus. Se osoittautuikin mielekiintoiseksi ja sujuvasti kirjoitetuksi. Kirjan tapahtumien käänteet tulivat paikoin yllätyksenä, eikä lopputuloskaan ihan äkkiseltään olisi ollut arvattavissa. Joka tapauksessa kirja vangitsi mieleni, kun siihen kerran tartuin. Se oli yksi niistä kirjoista, joiden lukemista on vaikea lopettaa kesken, kun jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka eihän se mikään sellainen varsinainen jännityskertomus olekaan.

Pari muuta kirjaakin taisin lukaista, Agathan Christien kirjan Kolmas tyttö ja erään opintoihini liittyvän opuksen. Jos luin muitakin, niin eivätpä ne nyt aivan heti tule mieleeni.

by Janne

Helteestä vetiseen

Ei kommentteja

Vietimme rakkaan vaimoni kanssa pitkän viikonlopun Kaakkois-Suomessa. Kävimme, kuten jossain vaiheessa totesin, katsomassa onko mökki pystyssä ja järvessä vettä. Oli ja oli. Viime perjantaina lähtiessämme lämpömittari näytti jo yli 20 celsiusasteen lukemia. Henkilökohtaisesti en oikein pidä helteestä ja auringonpaisteesta. Johtunee ihotyypistäni, joka aiheuttaa ihon punoituksen heti, kun Aurinko jossain vilahtaa. Muutenkin viihdyn paremmin viileässä, kuin kovassa kuumuudessa.

Palataan kuitenkin aiheeseen. Päästyämme perille, oli ensimmäisiä toimiani lämpömittarin heittäminen järveen. Käsituntumalla vesi ei ollut aivan kylmää, joskaan ei lämmintäkään. Mittari vahvisti arvion kertoessaan veden olevan 16-asteista. Saunan lämmityksen aikana Aurinkoinen ehti painua mailleen, jonka seurauksena veden lämpötila laski asteen verran. Vesi oli siis aivan kohtuullista, ainakin minulle. Kävin siis pulahtamassa ennen saunaan menoa. Ja toki monesti saunomisen aikanakin.

Olen kerran aikuisiällänix uinut kylmässäkin vedessä. Eräällä kurssilla ohjelmaan kuului hypotermiauinti. Tuota uintia varten mereen tehtiin suuri avanto ja lämpötilaksi saatiin mitattua noin 0,5 astetta. Voin vakuuttaa, että se oli kylmää. Veteen laskeutuessa olo oli kuin neulatyynyllä. Tuntui siltä kuin jokaista vedessä olevaa ihon osaa olisi tökitty pienillä neuloilla. Testiin kuului uinti pelastuslautalle, sille kiipeäminen ja mikä pahinta laskeutuminen takaisin veteen. Sitten uitiin taas ja noustiin laiturille. Se viisiminuuttinen uintiretki on jotenkin jäänyt mieleen. Eipä olisi tarvinnut pitsiä nypläillä niillä kohmeisilla räpylöillä. Hyvä kun sai otteen laiturin tikkaista ja pääsi kiipeämään ylös.

Mutta taasko eksyin aiheesta. Olimme siis mökillä ja saunomassa. Niin meni perjantai-ilta. Lauantain aloitin heräämällä aikaisin, siis ennen kahdeksaa. Aamupalan (ruisleipää ja hirvisäilykettä) jälkeen pukeuduin metsävaatteisiini ja lähdin metsään hiippailemaan. Tarkoitukseni oli kartoittaa talven aikaisia tuhoja ja tietenkin tarkkailla luontoa. Tein melkoisen lenkin, kävellen välillä tietä pitkin ja sitten taas metsän siimeksessä. Tapasin lenkilläni myös mökkinaapurimme ja sorsastuskaverini. Sain kuulla lähistöltä löytyneen karhun jälkiäkin taas kerran. Susista ja ilveksistäkin oli ollut talven aikana havaintoja. Onpa noita petoja joskus vieraillut myös mökkitontillamme. Itse en kuitenkaan ole sellaisia vielä bongannut.

Tällä kertaa metsäkävelyni oli melko tapahtumaköyhä, mainittavin lintubongaukseni taisi olla käpytikka tai pari. Jäljistä päätellen metsässä kuitenkin majailee hirviä ja valkohäntäpeuroja. Metsäkauriista en ole varma, peuroilla voi olla vasoja, jotka olivat jättäneet pienet sorkanjäljet. Positiivista metsässä oli kuitenkin se, etteivät myyrät olleet syöneet kaikkia kuusentaimia. Vielä niitä oli jokunen vihreänä.

Päästyäni metsästä takaisin mökille, olikin jo aika lähteä anoppia tapaamaan. Kävellessä tuli kuitenkin hiki, joten pakkohan sitä oli käydä taas järvessä viilentymässä ennen lähtöä.  Sitä en kyllä osaa sanoa auttoiko tuokaa pitemmän päälle, sillä päivästä tuli helteinen. Autossa tuli siis taas hiki melko pian lähdön jälkeen.

Palattuamme taas mökille, lähdimme hieman soutelemaan. Otin mukaani myös virvelin ja yhden hyväksi kokemani vieheen. Rakas vaimoni asettui airoihin ja minä istuin veneen perälle. Edetessämme pitkin lahden pohjukkaa viskelin uistinta sinne tänne. En kovin suuria odotuksia asettanut tälle kalastuskerralle. Päivä oli varsin kuuma, eikä muistaakseni sellaisina päivinä kalat välttämättä jaksa syödä.

Erään kaislikon reunalla kuitenkin kala erehtyi nappaamaan uistimeen kiinni. Tunsin sen tempoilevan siiman päässä. Ryhdyin kelailemaan siimaa puolalle pikkuhiljaa. Koko ajan tuntui melko voimakasta tempoilua. Sitten kävi se perinteinen pikkuvirhe. Päästin siimaa hieman löystymään vavan kärkeä liikauttamalla. Kala otti tilaisuudesta vaarin ja päätti hylätä uistimeni. Tietenkin tunsin heti kalan päässeen irti ja jouduin kelaamaan tyhjän uistimen veneeseen. En edes päässyt näkemään millainen vonkale siiman päässä kävi. Voimaa sillä kuitenkin oli, mutta joskus pieni hauki vastustaa isoa enemmän. Siitäkin olen joskus saanut kokemusta.

Harmittihan se, kesän ensimmäisen kalansaaliin kadottaminen. Ei tarttunut toista kertaa, vaikka yritin houkutella. Eikä muuten edes yrittänyt mikään muukaan kala enää sinä päivänä. Palailimme mökille saunan lämmitykseen. Vesikin oli päivän aikana lämmennyt useita asteita, joten uiskentelu oli jo mukavampaa.

Niin – tokihan sain taas käsivarteni ja niskani punoittamaan vesillä.

Märkä metsä

Helteinen viikonloppu vaihtui melko pikaisesti sateeseen. Sateesta huolimatta kävin tänään suunnistamassa. Tai eksymässä, ihan kuinka vain. Mikään yleisömenestys ei tainnut tämä päivä olla Mynärasteilla. Välillä satoi melkoisesti, eikä tuulikaan oloa helpottanut. Vielä kun lämpömittari oli nippa nappa kymmenen asteen paremmalla puolella, ei metsäkävelyni tapahtunut parhaassa mahdollisessa kelissä. Lähdinpä kuitenkin, enhän ole sokerista.

Taas jouduin etsiskelemään ensimmäistä rastia. Minulla tuntuu joskus olevan ongelmana liian kova vauhti. Kuljen rasteista ohi, enkä tarkkaile riittävästi karttaa. Silloin tällöin huomaan myös pitäväni liian tiukasti kiinni kuvittelemastani paikasta. Etsin maastosta kuvitelmaani tukevia seikkoja sen sijaan, että yrittäisin katsoa miten kartta oikeasti esittää maastoa. Tänään kuitenkin onnistuin pikku eksymisistä huolimatta määrittämään paikkani uudelleen, kunhan totesin olevani eri paikassa, kuin kuvittelin.

Lopulta pääsin taas maaliin kierrettyäni kaikki rastit, vieläpä oikeassa järjestyksessäkin. Tosin aivan märkänä. Onneksi kalvopuvut on keksitty. Olin vain pintamärkä, paitani oli kostunut hikoilun seurauksena. Gore-Tex kengistäni huolimatta jalkani olivat sitä vastoin aivan märät. Päättelin sen johtuvan sukan kastumisesta lyhytvartisessa kengässä. Kun sukka kastuu nilkasta, niin hetken kuluttua koko sukka on märkä. Sikäli huonoja ovat tuollaiset puuvillaiset urheilusukat. Pitäisi varmaan hankkia säärystimet.

Rakas vaimoni kysyi tänään lähtiessäni mikä minua oikein vetää suunnistamaan tällaisellakin säällä. Taisi vielä itse arvioida syynä olevan enemmänkin metsä kuin suunnistus. Ja niinhän se taitaa olla. Minkä minä sille voin – minä kun viihdyn metsässä.
___________________________
xSanoin tässä aikuisiällä, sillä lapsenahan sitä tuli lutrattua missä tahansa lätäkössä, vaikka jääpalojen keskellä aina, kun vain oli mahdollista.

by Janne

Päivä pihalla

Ei kommentteja

Vietin tämän päivän metsästysseuran polttopuutalkoissa. Lähdin liikkeelle heti aamusta, eli noin puoli kahdeksan aikaan. Alkukeväästä seuramme mailla kaadettiin jonkin verran puita, jotka sahattiin laudoiksi tulevaa uutta lahtivajaa varten. Sahauksen jäljiltä oli jäänyt paljon pintalautoja, jotka nyt pätkittiin polttopuiksi. Ja paljonhan niitä tulikin. Puheenjohtajamme arvioi, ettei polttopuuntekotalkoita tarvita muutamaan vuoteen. Ja hyvä niin, kyllähän talkoita riittää kun alamme sitä lahtivajaa rakentaa.

Aivan ilman vahinkoa en tästäkään reissusta selvinnyt.Edelliskerrallahan löysin itseni ojan pohjalta menomatkalla. Tällä kertaa sain oikean käteni kipeäksi klapin pudottua klapikoneen liukuhihnalta suoraan sormieni päälle toisen puun toimiessa alasimena. Keskisormeen tuli lievä nirhautuma ja pikkusormen nivelet näyttävät hieman tavallista tummemmilta. En kuitenkaan usko murtumia tulleen, sillä voin ihan kohtuullisesti koukistella sormiani. Eivätkä nuo nivelet ole muutenkaan sillä tavalla kosketusarkoja kuin murtumassa. En kylläkään ole mikään murtumien ekspertti, enhän ole juurikaan luitani onnistunut murtamaan. Vain kerran lähti peukalostani pieni luunsiru kuljeksimaan kaaduttuani lumilaudalla Himoksella. Silloin ainakin tuska tuntui.

Toinen tapaus oli tänään kyllä tuota kättäkin ikävämpää. Onnistuin nimittäin saamaan jonkin roskan silmääni. Todennäköisesti sahanpurua tai jotain sinnepäin. Tuo roska kiusasi minua vietävästi koko kotimatkan ja hieman vieläkin. Välillä piti painaa silmää kiinni kädellä, ettei tuntuisi häiritsevää tuskaa. Kotiin päästyäni yritin suihkussa hieman huuhdella silmääni ja se tuntuikin hieman paremmalta. Hetken aikaa. Roskan tunne palasi vartissa suihkun jälkeen. Ei se nyt enää niin paljon satu kuin matkalla, mutta ikävältähän tuo tuntuu vieläkin. Eiköhän se kuitenkin ohi mene, jossain vaiheessa.

Klapisirkkelin laulaessa ei juurikaan voi luonnon tarkkailusta puhua. Matkalla sen sijaan näin kuitenkin taas yhtä ja toista. Eräällä pellolla kukkoili teeri pyrstö pystyssä aamusella. Hämmästelin tuota tovin, sillä olin muistavinani teerien soitimen olevan hieman aiemmin keväällä. En kylläkään nähnyt tuolla kavereita, joten voihan se yhtä hyvin kukkoilla yksinäänkin. Tai sitten olen väärässä tuosta ajoituksesta tai teeren tarkoituksesta. Autostahan en voinut kuulla millaista ääntä otus piti, joten senkin puoleen on vaikea määritellä teerenpelin tarkoitus.

Yksi varsin komeahäntäinen kettu juoksenteli tien yli. Häntä näytti lähes vartalonpaksuiselta, joten varsin hyväkuntoinen repolainen oli kyseessä. Yritin vielä tarkemminkin tähyillä tienlaitaan, mutta kettu todennäköisesti kurkisteli menoani jostain piilosta. Ellei sitten juossut jo pidemmällä metsän siimeksessä.

Paluumatkan kohokohdaksi muodostui koppelon keikistely tienposkessa eräällä metsätaipaleella. Tuollainen naarasmetsohan on yleensä melko huomaamattoman värinen, mutta tämä oli niin lähellä tietä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Siinä se killitteli ohi kiitäessäni. Harmi vain, ettei roskaisella silmälläni voinut normaalisti katsella, ovathan nuo metsäkanat täälläpäin Suomea kuulemma melko harvinaisia. Vaikka kyllä olen ainakin hirviajojemme aikana nähnyt enemmän metsoja kuin teeriä, vaikka teeren pitäisikin olla yleisempi. Varsinais-Suomessahan metso on rauhoitettu, mutta metsästysseurojeni alueilla ne ovat vielä sallittua riistaa. Tosin molemmat metsästysseurani ovat omaehtoisesti rauhoittaneet naarasmetson ja -teeren ja saalismäärä on rajoitettu yhteen mustaan lintuun.

Toinenkin päivä pihalla

Tämä vanha juttu tuli tuosta teerestä mieleeni. Viime syksynä kävin Kaakkois-Suomessa erästä teertä katselemassa, joka kuusen latvassa koetti kavereita houkutella. Oli aikainen aamu, ilma oli pirteä ja aurinko juuri noussut. Puut olivat jo mukavasti ruskan värittämät. Minulla oli haulikko selässä, olimmehan juuri olleet jänistä ajattamassa kesämökkimme naapurin kanssa. Jänöjussi oli koiraa nopeampi, joten emme sitä saaliiksi saaneet. Totesimme olleemme väärässä paikassa passissa. Pari pyytäkin pelästytimme liikkeelle, mutta emmehän olleet metsässä niiden vuoksi, joten ne saivat paeta rauhassa.

Naapuri otti lopulta kiinni jo melko iäkkään koiransa ja palasi kotiin, vaikka koira olisi hengästymisestään huolimatta vielä halunnut jatkaakin jänön perässä. Minä päätin vielä lähteä hieman ulkoiluttamaan haulikkoani. Kävellessäni synkässä kuusikossa alkoi kuulua tutunoloista kukerrusta, josta päättelin lyyrapyrstön olevan lähestyvillä. Koska oli metsäkanalintujen metsästyskausi ja minulla oli lupa tuollaisen mustan linnun saalistamiseen, lähdin kohti ääntä.

Saavuttuani erään pellon laitaan äkkäsinkin tuon kukertajan kuusen latvassa. Matkaa oli noin 150 metriä. Ei siis haulikkoetäisyys missään tapauksessa. Tarkkailin linnun liikehdintää kiikareillani. Kotvasen aikaa mietiskelin olisiko mahdollista päästä ampumaetäisyydelle. Lintu kuitenkin päätti pian vaihtaa maisemaa, taisi olla sittenkin huolissaan läheisyydestäni. Mietin vielä hetken lähtisinkö seurailemaan lintua, mutta päätin sittenkin jättää sen rauhaan. Vuosi oli tietojeni mukaan kova metsäkanalinnuille ilman minuakin, joten päätin palailla mökille rakkaan vaimoni seuraan.

Vaikka jäin tuolla(kin) kerralla saaliitta, pidin silti tuota aamuista metsästyskokemustani varsin elämyksellisenä. Olinhan päässyt kuulemaan koiran innokkaasti ajavan jänistä ja nähnyt riistalinnun aamuauringossa. On sitä huonompiakin tapoja viettää kaunis syksyinen aamu.

by Janne

Ilman sarvia ja hampaita

Ei kommentteja

Vääntelen taas suomenkieltä mieleni mukaisesti. Otsikossani esiintyvä tokaisu yleensä tarkoittaa aivan jotain muuta kuin nyt aion kirjoittaa.

Siis: ilman sarvia ja hampaita metsästäjän seinä näyttää tyhjältä. Sain siis vihdoin ja viimein sarvet seinälle. Hirvensarvien taustalevyyn upposi enemmän aikaa kuin kuvittelinkaan. Siinäpä olikin sitten hyvä kohde testailla uutta digikameraa. Vanhan, mutta uskollisen Panasonicin kaveriksi hankittiin uusi Olympuksen digipokkari. Uusi kamera on kooltaan puolet vanhasta, mutta siinä on silti huimasti enemmän pikseleitä ja muitakin ominaisuuksia. Sen kanssa voisi vaikka sukeltaa, niin ainakin lupaavat.

Tässä pieni näyte uuden kameran otoksista:

16.11.2008 kaatamani hirven sarvet vihdoin seinällä. Tämähän oli se metsästysurani ensimmäinen hirvi.


Pikkupeuran sarvien taustalevyyn laitoin hieman väriä ja sarvet hirvensarvien viereen seinälle. Nämä sarvet ovat vierailleet sivuillani jo aiemminkin. Tämä peura oli ensimmäinen sarvipäinen peurani sekä ensimmäinen lapsuuteni maisemista saamani.

Joku voisi sanoa, toki ilman sarvia ja hampaita, nähneensä isompiakin sarvia seinällä, eikä ihan väärässä olisikaan. Nämä minulla kuitenkin on ja ne nyt ovat seinälle päätyneet. Aika näyttää millaisia sarvia ja hampaita seinälle vielä ilmestyy.

by Janne

Helmikuun alku

Ei kommentteja

Tammikuun viimeisen päivän vietin metsästysseuran lahtivajalla peuranruhon pilkkomisen merkeissä. En ole vielä tarpeeksi kokenut lihanleikkaaja pikapaloitteluun, joten ilta alkoi jo hämärtää kun sain peuranpalaset autoon ja paikat siivottua. Vielä kun vein vanhemmilleni muutaman paistinpalasen, niin ilta olikin jo vaihtunut kutakuinkin yöksi kotiin päästyäni.

Helmikuun aloitin nukkumalla pitkään (mistä sitä univelkaakin aina vain riittää, vaikken nukukaan viikolla riittävästi?). Herättyäni vietin pääosan päivästä lukaisemallaConn Igguldenin Valloittaja-sarjan ensimmäisen osan. Tämä Tasankojen susi-nimellä kulkeva kirja kertoo Tsingis-kaanin lapsuudesta ja nuoruuden ensimmäisistä voitoista. Sarjan muita osia ei vielä ole suomennettu.  Jo saman kirjoittajan Keisari-sarja Rooman historiasta ja etenkin Gaius Julius Caesarista vei minut mennessään. Tämä Valloittajan ensimmäinen osa ei ollut sen huonompi. Kun pääsin lukemisen alkuun, en taaskaan malttanut laskea kirjaa käsistäni. Hyvä kun syömään vaivauduin välillä.

Tsingis-kaanilla on lapsuudessa koetun kaani-isän kuoleman jälkeinen heimon hylkäämisen jälkeen halu osoittaa voimaansa. Hänellä on myös unelma, jota vanhemmat soturit eivät tahdo uskoa mahdolliseksi. Hän haluaa yhdistää mongoliheimot yhteisiä vihollisia vastaan keskinäisen tappelun sijaan. Kaikki, jotka historiaa ovat vähänkin lukeneet tietävät, ettei se unelma kovin kauaksi karannut. Melkoisen siivun tunnetusta maailmasta mongoliarmeijat valtasivat.

Iggulden on kirjoittanut jo kaksi muutakin Valloittaja-kirjaa ja kotisivullaan lupailee vielä kolmea lisää. Yritän malttaa odottaa suomennoksia kirjastoon. Vaikka ei tuo englantikaan ongelmia tuottaisi. En viitsisi kuitenkaan ostaa kovin paljon lisää kirjoja, kun tuo kirjahylly alkaa olla melko täynnä. Ehkä pitäisi rakennella loppuun ne autotallin kaaoksessa olevat kirjahyllyprojektit.

Viime viikolla luin myös sen neljännen osan Jan Guilloun temppeliherra-trilogiasta, josta jo aiemmin mainitsinkin. Viihdyttävää luettavaa, vaikkakin mahtipontista, kuten jo aiemmin kirjoitin.

Tänään aamupalan seuraksi aloittelin Eyvind Johnsonin kirjaa Hänen armonsa aika. Taas kerran historiallinen romaani, tällä kertaa Kaarle Suuresta, jos olen ymmärtänyt oikein. Saa nähdä, mitä nobelisti on saanut aikaiseksi.

by Janne

Ilta metsässä

Ei kommentteja

Perjantai-iltana pääsin lähtemään töistä normaalia aiemmin, joten ajelin metsästysmaille. Lämpimästi pukeutuneena ajoin autoni tieuralta lumihankeen ja kävelin kyttäyspaikalle. Tällä kertaa olin muutaman metrin korkuisessa tornissa metsätien kääntöpaikassa. Paikalle oli samana päivänä tuotu uusi porkkanalasti, jota paikan omistaja varoitteli peurojen alkuun aristelevan.

Puolisen tuntia kopissa istuttuani olin kuulevinani hiljaisia askelia. Sitten huomasinkin erään kuusen takaa kurkistelevan peuran pään. Hetken kuluttua peura varovasti alkoi lähestyä porkkanakasaa. Se otti muutaman askeleen ja pysähtyi kuuntelemaan ja katselemaan. Hitaasti lähestyen se saavuttikin kasan ja ryhtyi ruokailemaan. Se oli tosin ojan pohjalla siten, etten nähnyt siitä kuin pään aina silloin tällöin.

Olin jo todennut peuran aikuiseksi, jollaista olinkin etsimässä. Koska en nähnyt sarvia, piti vielä odotella ja päättää, onko kyseessä naaras, jolla on vasa. En ole vielä niin kokenut, että osaisin sukupuolen päätellä pelkästä ulkomuodosta. Kymmenisen minuuttia odoteltuani olin varma, ettei tätä peuraa vasat seuranneet. Peura oli kuitenkin edelleen pääasiassa näkymättömissä porkkanoiden takana ojassa. Periaatteesta en ainakaan tällä kokemuksella ammu peuraa päähän tai selkärankaan. Haavoittamisriski on paljon suurempi kuin keuhko-osumassa.

Parinkymmenen minuutin tarkkailun jälkeen peura päätti vaihtaa maisemaa. Saattaa olla, että siirtyessäni parempaan tarkkailu- ja mahdollisesti ampuma-asemaan aiheutti jonkin äänen. Tai sitten jostain lähiseudulta kuulunut laukaus säikäytti otuksen. Mene ja tiedä, mutta näin vain valkoisen peräpeilin pomppukoneen vaihtaessa maisemaa.

Jäin taas yksin odottelemaan. Hämärän jo alkaessa laskeutua totesin taas peuran seisovan metsässä vähän matkan päässä. Taas lähestyminen oli varovaista, ehkä jopa varovaisempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Katselukiikarilla totesin eläimen koon ja värityksen perusteella samaksi, joka jo aiemmin oli käynyt paikalla.

Peuran ollessa puun takana nostin aseeni ampumavalmiiksi. Peura käveli esiin, mutta oli väärässä kulmassa ampumista ajatellen. Jouduin vieläkin odottelemaan hetkisen, kunnes peura käänsi suoraan kylkensä minulle. Se oli peuran kannalta virhe, josta rankaisin heti. Laukauksen kajahtaessa peura oli muutamalla loikalla metsän sisällä, enkä ehtinyt liikkumisesta nähdä miten olin osunut. Poistuin siis tornista ja lähdin tilannetta tutkiskelemaan.

Paikalla, jossa peura oli seisonut, totesin verijäljen lumessa – olin siis osunut. Hämärä alkoi kuitenkin olla jo niin pitkällä, etten enää erottanut punaista ilman lisävaloa metsän puolella. Lamppu oli tietenkin unohtunut autoon kirkkaassa päivänvalossa koppiin mennessäni. Kävin hakemassa valoa kansalle ja lähdin varovasti seuraamaan jälkiä metsään. Kovin pitkään ei tarvinnut kulkea, kun totesin, ettei peura voi olla kaukana. Verijälki voimistui ja sitä olikin siten helpompi seurata. Yllättävän kauas otus oli kuitenkin päässyt.

Löydettyäni saaliini, havaitsin alkuperäisen sukupuolenmääritykseni olleen virheellinen. Ei ollut naaraspeura, vaan sarvensa pudottanut tappisarvi, eli siis nuori pukki. Lihan kannalta siis lähes paras mahdollinen, ainakin erään seurakaverin mukaan.

Pakomatkan pituuteen löytyi syy, kun saimme kaverin kanssa peuran nyljettyä. Olin osunut noin 5 cm alemmas tarkoittamaani kohtaa. Siis omien tiukkojen kriteerieni mukaan huono osuma. Olen monesti ylikriittinen itseäni kohtaan ja niin kai tälläkin kertaa. Olihan osumani kuitenkin nopeasti tappava, vaikka ei täydellinen ollutkaan.

Loppuillasta olin jo päässyt ohi osumapisteen aiheuttamasta itsetutkiskelusta ja päätin olla tyytyväinen saatuani omalta osaltani peurakiintiön täyteen tälläkin kaudella. Pitkään siinä meni, mutta ensi viikon lauantaihin saakka olisi ollut aikaa.

Nyt täytyy tulevaan syksyyn saakka odotella uusia peurajahteja – ja tyytyä virtuaalimetsästykseen.

by Janne

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Ei kommentteja

Vuosi vaihtui. Hieman ennen vuodenvaihdetta sain kirjata itselleni uuden ikävuoden. Voin sanoa olevani 60-luvun lapsia, elinhän sentään kokonaista kolme päivää tuota vuosikymmentä. Tänä vuonna tulee siis jo 40 vuotta täyteen.

Tähän vuodenvaihteen aikaan näyttäisi myös osuneen talven alkaminen. Ainakin pakkanen on saapunut ja eilen satoi myös lunta. Nyt on maa valkoinen, vihdoinkin.
Juhlan kunniaksi otin päivällä kuvan tontillamme olevasta vesakosta.

 

Peuroja livenä ja virtuaalisena

Myöhäiseksi jäi tämän kauden peurasaaliin avaus, mutta eilen vihdoin onnistuin. Jokusen tunnin ehdin palella kopissa, pakkasta kun oli ihan riittävästi. Mittaria en katsonut, mutta kuvittelisin elohopean jääneen 10 pakkasasteen alapuolelle. Hämärä alkoi jo laskeutua, kun viisi peuraa hipsi etusektoriini. Tuota porukkaa verotin yhdellä. Olisin voinut toisenkin ampua, muut kun jäivät keskelle peltoa hämmästelemään tapahtunutta. Ajattelin kuitenkin jatkaa metsästystä toisella kerralla. Ei tainnut se yksi peura tajuta seisseensä melkoisen tovin keskellä tähtäinristikkoa. Käytin valtaani tällä kertaa sen osalta elämän puolesta ja jätin sen toistaiseksi juoksentelemaan. Unohdin kyllä kokonaan taas sen yhden psykologin, jonka mielestä me metsästäjät olemme raivohulluja tappajia. Ehkä siis olisi pitänyt ampua ne kaikki peurat samaan kasaan. Virheitä sattuu itsekullekin.

Sain joululahjaksi rakkaalta vaimoltani tietokonepelin: Deer hunter – the 2005 season. Nimensä mukaisesti siinä metsästetään – yllätys yllätys – peuroja. Olen viettänyt sen parissa useammankin tunnin ja saanut saaliiksi melkoisen määrän virtuaalipeuroja. Siinä pelissä viehättää hienosti tehty grafiikka. Varsinkin eläimet on tehty varsin hyvin, ne jopa välillä raaputtavat takajalallaan korvan taustaa, aivan kuin oikeat. Ainoastaan pelin metsäkauris on hieman aneeminen ainakin sarvien osalta. Oikealla kauriilla kun on melkolailla kauniit sarvet. Tosin niiden mallintaminen kunnolla voisi olla valtava haaste – niin ohjelmalle kuin näytönohjaimellekin. Mielenkiintoinen peli kuitenkin on – ainakin näin metsästäjälle.

by Janne

Tilannetiedotus

Ei kommentteja

Nyt aion kirjoittaa muutaman viimepäivän tapahtumista, joilla ei tosin ole maailmanlaajuista merkitystä. Tuskin edes maanlaajuista. Omassa mikrokosmoksessani ne tosin ovat olleet ajankäyttöä lähes parhaimmillaan.

Lauantaina vietin päivän metsässä. Meillä oli vielä naapuriseuran kanssa yhteisjahti. Eräs ajomies pääsi näkemään hirven, mutta kukaan ei saanut ammutuksi mitään. Itse näin passissa seistessäni vain pari peuraa. Ajomiehenä näin jäniksen. Hetken aikaa seurailin myös ilveksen jälkiä, kun ne sattuivat ajomme suuntaan kulkemaan. Jahdin päätyttyä menin vielä peurapassiin. Koeajoin valmistamaani kyttäysjakkaraa. (Sain kaverilta hyvän puolivalmisteen, jonka sitten viimeistelin.) Jakkaralla istutaan parin metrin korkeudessa puuta vasten. Hyvin tuntui toimivan, vaikken peuroista nähnyt vilahdustakaan. Kelillä saattoi olla vaikutusta. Syksyn ensimmäisiä pakkasia ja lumi vasta satanut. Jotkut sanovat etteivät peurat tahdo sellaisella ilmalla paljon liikuskella. Jossain päin kuitenkin kuului laukaus tai pari, joten ehkä joku muu pääsi peuran kanssa lähikontaktiin. Sellaista on metsästys, joskus tulee saalista toisinaan taas ei.

Sunnuntain vietin hyödyllisesti. Nukuin lähes koko päivän. Oli ilmeisesti hieman kertynyttä univelkaa. Olisi ollut mahdollista lähteä myös hirvimetsälle, mutta tällä kertaa jäi väliin.

Maanantaina oli vapaapäivä. Vietin sen hyödyllisesti nukkumalla puoleen päivään. Ilmeisesti oli vieläkin univelkaa. Herättyäni lähdimme rakkaan vaimoni kanssa käymään Raisiossa Myllyssä ostoksilla. Palattuamme totesin lunta olevan pihassa niin paljon, että auton pohja oli jättänyt jäljet ajoreitille. Siispä kola käteen ja ulos heilumaan. Pari tuntia vietinkin taas rattoisasti lunta lykkiessä. Joku joskus kysyi, miksen ole pyytänyt jotakuta lähistön traktorin omistajaa apuun lumen siirtämisessä. Minulla on yleensä vastaus valmiina. Kuntoni ei parane, jos katselen keittiön ikkunasta pullaa mussuttaen, kun piha puhdistuu. Otan siis lumityöt kuntoilun kannalta. Hyvin siinä hiki tuleekin, varsinkin kun lumi on niin kosteaa kuin se taas oli.

Tänään tiistaina olin taas töissä, ei siitä sen enempää. Kotiin päästyäni rakas vaimoni oli valmistanut ruokaa, varsin maistuvaa kuten yleensä. Aterioinnin jälkeen siirryin taas puutöiden ihmeelliseen maailmaan. Tänään höyläsin hieman koivulautaa ja liimasin ne levyksi. Tarkoituksena olisi valmistaa siitä hirvensarville taustalevy. Katsotaan mitä siitä sitten lopulta tulee. Saatuani levyn liimaukseen teroitin muutamia taltoistani koulun hyvälläTormek-tahkolla. Sen jälkeen jatkoin talttalaatikkoni viimeistelyä. Siis sen josta taisin viikko sitten kirjoittaakin. Tekemäni taustalevyn puu on muuten samaa koivua, kuin tuo laatikko. Tai siis samanlaista alkuperää, en voi olla varma onko puu sama. Siis lapsuudenkodin maisemista. Puu on siis kasvanut vain muutaman kilometrin päässä hirven kohtaloksi koituneesta metsästä.

Puutöistä kotiuduttuani avasin tietokoneeni ja lopun voitte ehkä arvatakin.

by Janne

En voinut mieltäni malttaa…

Ei kommentteja

Suoritin tänään veriteon. Ammuin hirven. Kyseinen otus oli ensimmäinen lajissaan metsästysurallani, peuroja olen saanut aiemmin. Nuorella uroshirvellä oli 4 piikkiset hankosarvet. Olen tyytyväinen, kun sain otuksen yhdellä laukauksella. Vaikea kai se on juoksennella, kun keuhkoissa on ylimääräinen reikä.

Jos söpöjä ja viattomia eläimiä ei saa ampua, niin hirvi ei mielestäni ainakaan kuulu sellaisiin. Hirvet kiusaavat metsän kasvua katkomalla ja syömällä puiden latvuksia. Ne myös juoksentelevat autoilijoiden alle. Siis syyllisiä, eivätkä viattomia. Eikä ainakaan söpöjä, vaan jotain aivan muuta.

Hirviporukkamme on nyt saanut syksyn urakan lähes päätökseen. Ensi lauantaina vielä käymme naapuriseuran kanssa yhteisjahdissa, mutta meille määritelty hirvikiintiö on käsittääkseni täynnä. Mahdollisesti ammuttavat hirvet menevät yhteislupa-alueen kiintiöstä.

Hirvijahdin päätyttyä istuskelin muutaman tunnin pellon reunassa peuroja odotellen. Eräs varsin suuri peurapukki kävi minut katsastamassa n. 7 metrin etäisyydeltä. Mahdoinko haista pahalle, vai mistä johtui pukin pikainen poistuminen molemminpuolisen pikaisen tuijotuksen jälkeen. Tähtäinristikko seurasi kyllä pomppukonetta, mutta en saanut sopivaa tilaisuutta toiselle veriteolle tänään. Jos olisin yhtään saaliinhimoisempi, niin olisin saattanut yrittää. Pyrin kuitenkin eettiseen metsästykseen varmojen laukausten avulla.

Naaraspeurakaan ei tänään joutunut surman suuhun, vaikka kävikin parin kaverinsa kanssa minua tuijottelemassa. Peurojen vähennys ei siis ole vielä osaltani alkanut tällä kaudella. Ehkä sitten ensi kerralla.