Avainsana: metsästys

by Janne

Täällä taas…

Ei kommentteja

Kirjoitanpa taas jotakin pitkästä aikaa. Edellisestä kirjoituksestani onkin näköjään jo likimain kaksi kuukautta. Toivottavasti molemmat aktiiviset lukijani eivät ole kyllästyneet odottamaan.

Aikani on vierähtänyt jonnekin. Pääasiassa olen ollut liian väsynyt (laiska) kirjoittamaan. Olen ollut liian väsynyt (laiska) tekemään ylipäätään mitään viime aikoina. Olen jopa vähentänyt tietokoneen ääressä istumista muutenkin. Hämmästyttävintä on se, että muutamina päivinä on jäänyt kokonaan väliin kotona tietokoneen avaaminen. Ehkä näin kymmenen toimistotyövuoden jälkeen sitä kaipaa jotain muutakin työpäivän päätteeksi. Töissä kun saa istua koneen ääressä ihan riittävästi.

Hirvimetsällä

Mieleni virkistämiseksi olen viikonloppuisin käynyt hirvimetsällä lokakuun puolivälistä saakka. On mielenkiintoista, miten yhden viikonlopun aikana mieli virkistyy kuin olisi ollut viikon lomalla. Rakas vaimoni hämmästeli sitä etteikö työasiat voisi unohtua kotonakin. Voisihan ne, mutta täällä on kuitenkin liian paljon asioita, jotka muistuttavat työasioista. Kuten esimerkiksi tämäkin tietokone, jota näppäimistön välityksellä yritän saada taltioimaan pienen pieniä ajatuksiani. Koko päivän (tai kahden peräkkäisen) ulkoilulla on siis uskomaton vaikutus. Olen kävellyt pitkin metsiä ja istunut passissa niin aurinkoisella kuin sateisella ja tuulisellakin säällä. Toisinaan olo on ollut mitä mainioin, välillä olen ollut kuin uitettu koira, sitten taas hiestä märkä, Kuitenkin mieleni tekee aina vain lähteä, eikä jäädä kotiin makoilemaan.

Olen mietiskellyt erään psykologin taannoista lausahdusta, ettei metsästäminen ole normaali harrastus. Mikähän mahtaa olla normaalia? Onko normaalia vaikkapa sitkeästi kommunistina esiintyminen, vaikka kommunismin on jo todettu kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Metsästäminen on sentään huomattavasti vanhempaa perua, kuin esimerkiksi psykologian harrastaminen. Oho, eksyinpä taas aiheesta.

Hirvimetsällä passissa ollessani olen tänä syksynä nähnyt hirven vain kerran. Heti ensimmäisenä viikonloppuna. Jätin kuitenkin tuon otuksen vielä kulkemaan, koska en mielestäni saanut riittävän esteetöntä ampuma-alaa. Koko ajan hirven ja minun välissä oli enemmän tai vähemmän oksia ja muuta risukkoa. Näin siis otuksen hyvin, mutta vastoin psykologin odotuksia ja ”tappajanvaistoani” en siis asettani laukaissut. Mieluummin ammun sellaisen laukauksen, jolla eläin saa mahdollisimman kivuttoman lopun.

Ajomiehenä olen päässyt hirviä näkemään enemmänkin. Meillä ei kuitenkaan ajomiehillä (onneksi) ole aseita, joten en ole vielä hirveä saanut kaadetuksi. Eikä se minulle olekaan ainoa metsästyksen tavoite. Toki saalis on mukavaa, mutta vielä mukavampaa on luonnossa liikkuminen ja odottamisen viehätys sekä mahdollisen saaliseläimen näkymisen aiheuttama adrenaliiniruiske.

Peurametsällä

Peuraakin olen muutaman kerran koettanut kyttäillä. Olen etsiytynyt lapsuudenkotini peltojen reunoille istuskelemaan ja odottelemaan. Erään kerran jo tähtäilinkin peuraa, mutta kävi sama juttu kuin mainitsemani hirven kanssa – oli risuja edessä. En siis ole vielä saanut tuoretta peuranlihaa tänä syksynä. Tuosta mainitsemastani adrenaliiniruiskeesta vielä hyvä esimerkki. Istuessani kuusen juurella pellon laidalla alkoi jo hieman vilu ilmoitella itsestään. Eikä sinänsä mikään ihme, olinhan kävellyt muutaman kilometrin hirviajossa vähän aikaisemmin, enkä ollut vaihtanut vaatteita. Iholla oli siis vielä hieman hikeä, hyvästä alusasusta huolimatta. Parin tunnin paikallaan istuminen ei tunnetusti ainakaan lisää lämpöä, kuten ei kohtuullinen tuulikaan. Ensimmäiset vilunväreeni olivat siis jo saapuneet, kun näin hahmon vilahtavan metsän reunassa pellon toisella puolen. Kun sitten ensimmäinen peura hyppäsi pellolle, oli viluinen oloni tipotiessään. Tilalle tuli kohtuullinen pulssin kiihtyminen, kuten aina saaliseläimen nähdessäni metsästystilanteessa. Vilu ei enää tullut takaisin, vaikka odottelin melko pitkään peurojen siirtyvän sopivasti ampumapaikalle. Kuitenkin kävi niin kuin usein metsästäessä käy – jostain syystä ei sopivaa ampumapaikkaa tule. Jäi siis se peurakin vielä henkiin.

Näin saman peurakolmikon vielä viime lauantainakin, mutta silloin taas olin vasta siirtymässä kyttäyspaikkaan. Kivääri oli pussissa selässäni ja käsissä omenalaatikko. Siinä kun sitten toisiamme tiirailimme vajaan sadan metrin etäisyydeltä, mietiskelin olisiko mahdollisuuksia saada jotenkin ase selästä, ladattua ja vielä ammuttuakin. Peurat kuitenkin päättivät puolestani ja nostivat häntänsä pystyyn ja muutamalla loikalla siirtyivät metsän suojaan. Eivät tulleet enää samana iltana takaisin.

Luonto-ohjelmaa livenä

Passissa istuessa on mukavaa tarkkailla luontoa. Monesti hiljaa paikalla istuessa näkee paljon erilaisia lintuja. Olenkin tänä syksynä bongaillut käpytikkoja, palokärkiä, pyitä, teeriä ja metsoja. Taisinpa kerran nähdä vihertikankin. Siitä en kuitenkaan ole aivan varma, sillä matkaa oli aika paljon, eikä lintu ollut pitkään näkyvissä. Korppeja tietysti näkee aina, joten ei niistä sen enempää. Viime sunnuntaina aamun ensimmäisessä passissa lenteli ympärilläni puusta puuhun pikkulintuparvi, jossa oli ainakin hippiäisiä ja tiasia. Muistaakseni enimmäkseen hömötiaisia. Joitakin haukkoja olen myös päässyt ihastelemaan. Vieläpä eräänä iltana peurapassissa ylitseni lehahti pöllö – aivan siinä hämärän rajamailla. Koosta ja lapsuudenmuistoistax päätelleen kyseessä oli helmipöllö.

Istuessani erään pellon laidassa taas kuusen juurella, havaitsin liikettä heinän seassa. Hetken kuluttua oli kaksi pitkää korvaa pystyssä siinä vihreän joukossa. Rusakko siellä liikuskeli. Välillä se nosteli korviaan ja kuunteli (ei minun suuntaani, vaan päinvastaiseen). Sitten se jossain vaiheessa lähti pois. Joku kysyi seuraavana päivänä miksen ottanut siitä itselleni paistia. Vastasin olleeni peuraa kyttäämässä, enkä jänistä. Pyrin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Enhän ammu hirvipassissa peurojakaan, vaikka niitä näkyykin jatkuvasti.

Kerran hämärän jo laskiessa näin myös lepakon vielä lokakuussa lentelevän. Mielestäni se oli myöhään liikkeellä. Olen aina kuvitellut, että lepakot menisivät aiemmin talviunille. Noinkohan niitäkin kiusaa tämä paljon puhuttu ilmastonmuutos?

xlapsuudessani kuuntelin samoilla sijoilla usein iltaisin helmipöllön puputtavaa viheltelyä, eli siis ainakin silloin niitä oli siellä. Todennäköisesti siis niitä on vieläkin.

by Janne

Hyttysiä, hirvikärpäsiä ja sorsia

Ei kommentteja

Kotiuduin lauantai-iltana viikon kestäneeltä matkaltani Suomen kaakkoiskulmalla. Kerrankin loma tuntui lomalta. Rakas vaimoni päästi minut liikkeelle yksinäni omien ajatusteni keskelle, vaikka olisinkin hänet mielelläni mukaani ottanut. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt matkaan, vaan jäi mieluummin kotiin. Mökillä aikani kului sujuvasti polttopuita tehdessä, pinotessa sekä metsässä samoillessa ja keskiviikosta alkaen myös sorsia jahdatessa.

Polttopuu-urakkaani helpottamaan saapui mies naapurista. Traktorin perässä kulkevalla klapikoneella teimme rankapinosta selvää muutamassa tunnissa. Kyllä se on hieno kapistus. Kyljestä työnnetään rankaa sisään ja kone työntää liukuhihnalla valmista klapia kasaan. Kun kaikki oli pilkottu katselin kasaa ja totesin siinä olevan pari-kolme kertaa enemmän klapeja kuin edelliskesänä moottorisahalla ja kirveellä pilkkomassani kasassa. Ja siihen pinoon minulla sentään meni lähes viikko aikaa. Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, sanoisin tässäkin tilanteessa, kyllä se kone niin fiksu keksintö on.

Lomani alussa hyttysiä oli liikkeellä melko vähän, mutta hiljalleen sadellessa ne aktivoituivat. Loppuviikolla saattoi samassa kämmenselässä olla kymmenkunta verenimijää. Hyttysten kanssa vielä pärjää, hirvikärpäset sen sijaan ovat ikävää seuraa metsän siimeksessä. Metsässä kulkiessani niitäkin kuitenkin alkoi olla jo vaivaksi saakka. Vähän väliä piti kaivella niskasta niitä ikäviä ryömijöitä. Tulisi aivan hyvin toimeen ilman mokomia inhotuksia. Niistä ei tahdo henkikään helposti lähteä. Onneksi minulla on hyvin lyhyet hiukset, eivät pääse kunnolla piiloutumaan karvoituksen joukkoon, vaan ne on melko helppo tuntea ja kaivella esiin. Hyttysistä ja hirvikärpäsistä huolimatta minusta on mukavaa ihmetellä luonnon kauneutta metsän keskellä.

20.8. klo 12 alkaa Suomessa sorsastuskausi. Radiossa sanottiin tuona keskiviikkoaamuna, että lähes 200.000 metsästäjää on liikkeellä sorsien kiusana. Niin olin minäkin. Kuten viime kesänä, niin tänäkin vuonna lähdimme naapurin isännän kanssa etsimään sopivaa paikkaa metsästysvietin toteuttamiseen. Hieman ennen kahtatoista olimme Lemillä erään järven ruohikkoisella lahdella tutkimassa saalistarjontaa. Rantauduttuamme näimme taviparven lehahtavan lentoon lahden pohjukasta. Linnut tekivät kierroksen ja laskeutuivat takaisin lähtöpaikkaansa. Metsästyskaverini lähti kiertämään rantaa ja minä jäin passiin soistuvalle kannakselle järven ja lahdenpohjukan väliin. Noin klo 12.15 kaverini pääsi taviparven kohdalle ja ne nousivat siivilleen. Parvi lähti tulemaan suoraan kohti minua, mutta kaarsi hieman ennen ampumaetäisyyttä poispäin. Ajattelin, että siinäpä meni sitten tämä tilaisuus. En olisi muutenkaan voinut ampua, sillä kaverini oli parven takana lahdenpohjukassa, enkä olisi parveen ampunut muutenkaan.

Tavit tekivät kuitenkin täyden ympyrän ja lähtivät suuntaamaan kohti järveä minusta hieman sivussa olevalla reitillä. Totesin pikaisesti tilanteen ja huomasin yhden linnun jääneen muista hieman jälkeen. Lähes ajattelematta haulikkoni nousi ja paukahti kerran. Seuraava havaintoni oli parven poistuminen järven suuntaan. Kuitenkin viimeisen linnun suunta muuttui putoavalle kurssille. Totesin osuman hyväksi ja lähdin saapastelemaan kohti olettamaani putoamispaikkaa. Alueella kasvaa melkoisen pitkää ruokoa, enkä nähnyt lopullista putoamispaikkaa koivikon takaa. Lintua etsiskellessä tuli parikin kertaa mieleen, että koira olisi hyvä olla sorsastuksessa mukana. Meillä kummallakaan ei kuitenkaan ole sellaista koiraa, joten itse oli etsintä toteutettava. Lopulta kuitenkin linnun löysin, eikä se ollutkaan kovin kaukana paikasta, johon oletinkin sen pudonneen.

Lähdimme seuraavaksi veneellä kiertämään järven lahtia. Yhdellä lahdella lähtikin sorsa lentoon ja koetin tavoittaa sitä hauleillani. Ammuin kuitenkin ohi, vieläpä kaksi kertaa. Laukauksistani lähti liikkeelle hieman toistakymmentä sorsaa käsittävä parvi. Minulla luonnollisestikin oli ase siinä vaiheessa tyhjä, sillä kaksipiippuiseeni ei mahdu kahta patruunaa enempää ja ne olin siis jo tuhlannut yrittäessäni osua siihen ensimmäiseen sorsaan. Minulla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin hämmästellä ja ihastella yli lentävää parvea. Kaverini oli kuitenkin tilanteen tasalla ja niin taas haulikko yskäisi ja hetkeä myöhemmin veneen vieressä molskahti. Nostimme sorsan kyytiin ja jatkoimme matkaa.

Tähän saalismäärään sitten saimmekin tyytyä, vaikka jatkoimme järvellä liikkumista vielä parina päivänä. Seuraavana aamuna minulla oli vielä tilaisuus sorsan saamiseen, mutta ammuin jälleen ohi. Tämän jälkeen sorsat olivatkin jo oppineet jotakin ja karttoivat meitä liiankin kanssa. Viimeisen kerran olin veneessä perjantai-iltana auringonlaskun aikaan. Asetuin rannan ja saaren väliseen salmeen odottelemaan. Näin kyllä paljonkin lintuja, mutta en ammuttavaksi sopivaa. Kaksi sorsaa näin, mutta molemmat lensivät sen verran kaukana, etten edes ajatellut niitä yrittää tavoittaa. Lähtivät liikkeelle kaislikon toisesta reunasta ammutuista laukauksista.  Äänistä päätellen toiseen venekuntaan kuului kaksi miestä, en kuitenkaan heitä nähnyt korkean kasvuston takaa.

Kuikat ja joutsenet olisivat kyllä olleet tavoitusetäisyydellä, mutta taisivat tietää olevansa rauhoitettuja, kun niin lähelle uskaltautuivat. Telkätkin lensivät niin tiukassa muodostelmassa, etten niihinkään puuttunut. Hieman ennen pois lähtöäni näin vielä taviparven, todennäköisesti saman, jota olin jo verottanut. Nekin liikkuivat kuitenkin niin lähekkäin, ettei luontoni sallinut niiden häiritsemistä. Palasin siis rantaan ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan aamun kotiinlähtöön.

Alla näkyvässä kuvassa aloituspäivän ja lopulta koko viikon saalis mökin seinustalla riippumassa. Tavin ja heinäsorsan kokoero näkyy selvästi. Sateisen päivän vaikutus näkyy myös. Molemmat linnut on nyt syöty ja täytyy vain todeta, että hyvää oli.

 

Mökin laiturilta kuvasin myös nämä ”pullasorsat”, eli ihmisiin valitettavan tottuneet, vielä lentokyvyttömät tämän kesäiset heinäsorsat. Emolintu ei nyt sattunut kuvaan, vaikka sekin yleensä samassa porukassa pyöri. Ensimmäisen kerran tämän poikueen nähdessäni poikasia oli viisi. Kaksi on siis joutunut hukkaan jossain vaiheessa kesää. Olivat vielä heinäkuussa niin pieniä, etten ihmettele lentokyvyttömyyttä näinkin myöhään.

 

Metsästyskaverini kanssa sovimme jo aiemmin, että veteen emme sorsia ammu, vaan ainoastaan lentokykyisiä, karkuun yrittäjiä. Samoin päädyimme omaehtoiseen telkänsuojeluun. Emme ampuneet kaverin rannan tuntumassa oleskelleita kahta telkkää, vaikka mikään ei olisi ollut helpompaa. Telkkiä on näkynyt järvellä melko vähän, joten päädyimme tällaiseen ratkaisuun. Perjantaiaamuna totesimme kuitenkin, ettei kaikille metsästäjille ollut tullut sama asia mieleen, sillä toinen telkistä oli kadonnut torstai-iltana kuuluneen ammunnan jälkeen.

by Janne

Aika rientää

Ei kommentteja

Kylläpä aika rientää. Ei uskoisi, että on jo kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tässä välillä on tapahtunut taas paljonkin, mutta en ole saanut aikaiseksi juuri mitään. Paitsi tietysti töissä.

Viime viikonloppuna vietin kotvan aikaa ampumaradalla, pitkästä aikaa. Lauantaina pari kierrosta savikiekkoja haulikolla ja sunnuntaina oli metsästysseuran kisat. Lauantain haulikkoammuntaan lähtö tapahtui niin ex tempore, että kunnolliset varusteetkin jäivät kotiin. Mukavasti sainkin siis olkapääni kipeäksi jo lauantaina. Hyvät lähtökohdat ampumakilpailua varten siis.

Sunnuntain kisat alkoivat kivääriammunnalla. Seuramme radalla ei valitettavasti ole mahdollisuutta ampua liikkuvaan maalin, joten kisa ammuttiin paikallaan olevaan hirvitauluun, pystystä 5+5 laukausta. Minulla on tuo pystystä ampumisen harjoittelu jäänyt vähiin, mutta onnistuin pääsemään jaetulle kolmannelle sijalle. Koska ampumakisassa haetaan järjestys, niin ammuimme uusintakierroksen kolmannesta sijasta. Kipeä olkapää ja harjoituksen puute, ja ehkä hieman jännityskin vaikutti, joten hävisin tuon uusintakierroksen reippaasti. Jäin siis neljänneksi. En kuitenkaan vaivu epätoivoissani tekosyitä keksimään, syytän tuloksesta vain itseäni.

Edellisen päivän haulikkoammunta ja 20 kiväärin patruunaa tuntuivat olkapäässä selkeästi, joten seuraavaksi ammuttu 25 laukauksen metsästyshaulikkokisa ei etukäteen tuntunut hyvältä ajatukselta. Sotilas ei kuitenkaan ampumista valita, joten rohkeasti kisaan mukaan. En ole vielä päässyt sinuiksi haulikkoammuntaan, joten olin tavattoman hämmästynyt päästessäni sarjani kakkoseksi. Olisi mielenkiintoista tietää olisiko toisenlaiset supistukset haulikossa vaikuttaneet tulokseeni, sillä metsästyshaulikkoni ei varsinaisesti sovellu tähän lajiin. Yleinen suositus lienee vähäisen supistuksen käyttö, kun taas minulla on tiukimmat mahdolliset supistukset. Pitää siis osua oikeasti kohdalle, jotta kiekko hajoaa.

Muuten olen aikaani kuluttanut lähinnä joutenololla ja mietiskelemällä turhanpäiväisiä asioita sekä olkapäätä parannellen. Mustelma alkaa jo hieman muuttaa väriään. Ensi viikon olen taas lomalla. Toivon löytäväni itseni keskiviikkona puolen päivän aikaan jostain päin Suomea haulikko kädessä. Ja sorsa mielessä. Katsotaan miten käy tänä vuonna, viime vuonna sorsat osoittautuivat ovelammiksi.

Tässä vielä kuva viimesyksyisestä metsästysmuistostani. Lokakuussa sain saaliikseni ensimmäistä kertaa sarvipäisen otuksen. Nuori valkohäntäpeurapukki oli kasvatellut tällaisia pieniä tappeja. Ja nyt ne siis päätyvät seinällemme. Ei mitkään trofeemetsästäjän mitalisarvet, mutta kuitenkin ensimmäiseni.

Muutenkin metsästän lähinnä lihan vuoksi. Peura on tavattoman hyvää.

Toinen metsästysmuistoni on ensimmäisen saaliini nahka. Valkohäntäpeura sekin.

by Janne

Pikku hiljaa…

Ei kommentteja

Olin tänään ensimmäistä päivää töissä pariksi viikoksi venähtäneen sairausloman päätteeksi. Vielä silloin tällöin jouduin vaihtamaan asentoa työtuolilla istuessa. Lääkäri sanoi perjantaina, että saattaa kestää parikin viikkoa ennen kuin tuollaisen kiusan jälkeen imusolmuke rauhoittuu täysin. Turvotuksesta on jäljellä pieni patti, joka toivottavasti tuosta vielä tokenee. Positiivista on lääkekuurin loppuunsaaminen ja kivun poistuminen sekä röntgenlääkärin lausunto, ettei siellä mitään suurempaa kiusaa ole näkyvissä.

Sairastaessa ei tullut mieleenkään ryhtyä vaihtamaan autoihin kesärenkaita, vaikka jo västäräkit ja jossain päin Suomea pääskysetkin osoittavat kevään olevan pitkällä. Tänään siis otin härkää sarvista ja vuorotellen ajoin autot talliin tuota puolivuosittaista rupeamaa varten. Nyt on sitten sekin homma tehtynä.

Eilen netissä surffaillessani löysin kiintoisan tietokonepelin. Latasin demoversion pelistä nimeltä Deer Hunter 2005 Season. Tällaiselle metsästysuraansa aloittelevalle peuran kyttääjälle on ihan mukavaa vaihtelua lähteä virtuaalipeuraa jahtaamaan. Tosin kokeilu lipsahti hieman pitkäksi, kuten minulle niin usein käy tietokoneen ääressä. Tuo peli  vaikutti grafiikaltaan yllättävän realistiselta. Aloittaessani helposta tasosta pääsin kyllä melko lähelle ennen peurojen pakenemista. Voi olla, että vaikeustasoa nostamalla alkaa käyttäytyminenkin herkistyä. Pitää jossain vaiheessa kokeilla alkavatko ne pomppiakin oikean peuran tavoin, vai juoksevatko pienin loikin, kuten eilisessä testissäni. Oikean peuran ampuminen vauhtiin ei onnistu yhtä helposti kuin noiden virtuaaliotusten. Kyllä se oikeasti niin korkeita pomppuja ottaa välillä.

Ammuttuani kolme oliota, jotka näytönohjain muodosti erehdyttävästi peurannäköisiksi, en voinut enää itseäni hillitä. Nälkähän siinä tuli virtuaalimetsässä tallustellessa. Oli siis pakko kaivaa pakastimesta ihan oikea peuranpaisti, josta sitten syntyikin taas kerran maistuva käriste. Ja jälleen tuli todettua, että kyllä se peura on niin hyvää, että kannattaa vaikka hetken aikaa palella kyttäyskopissa. Viime kauden kyttäykseni eivät kylläkään paljoa paleltaneet. Tammikuussa ammuin yhden peuran vihertävälle pellolle. Niin että sellainen talvi tällä kertaa. Nähtäväksi jää millaiseksi ensi syksy ja talvi muodostuvat.

Mutta ensin kyllä tulee kesä (toivottavasti) ja kaikkea kivaa, kuten hyttyset, kärpäset ja paarmat.

by Janne

Makkaratehtailua

Ei kommentteja

Tänään nousin sairasvuoteeltani ja raahauduin taas vaihteeksi työpaikalle. Aina sairausloman jälkeen ilmeisesti tulee mentyä niin pian taas töihin, että tuntuu raskaalta kiipeillä sellainen määrä portaita. En voi väittää työtehon olleen tänään vielä huipussaan. Täytyy tosin myöntää, että olen joskus palannut töihin liiankin aikaisin. Jokusen kerran se onkin sitten kostautunut ikävän jälkitaudin merkeissä. Toivottavasti tällä kerralla ei sellaista tule.

Työpaikalla kuulin kuitenkin mukavia uutisia. Hyvä ystäväni ja työtoverini ilmoitti, että hänen maanantaina Yläneelle kuljettamansa peuranlihakuorma on onnistuneesti saatu muuntumaan makkaraksi. Kolmen miehen kimppa tuotti noin 70 kg valmista peuramakkaraa. Minun osuuteni tuosta oli pienin, parikymmentä kiloa. Työpäivän jälkeen sitten hajaannuimme hetkeksi, kaveri lähti noutamaan makkarat ja minä suuntasin kohti Halikkoa vakuumipussien perässä. Kummankin saatua tehtävänsä hoidettua hakeuduimme kaverini kotiin vakuumikoneen ääreen. Varsin hieno keksintö sellainen aparaatti.

Pystytimme pikaisesti makkaranpakkauslinjan: minä pussitin ja kaveri käytti konetta, ja toki pussitti myös, koska minä jäin välillä jälkeen erotellessani pätkiä toisistaan. Sarjatuotannonomaisesti saimme alle kahdessa tunnissa pakattua kummankin makkaraosuudet, yhteensä noin 45 kg. Työtä hidasti hieman liian pieniksi  osoittautuneet  vakuumipussit. Neljän grillimittaisen pätkän tunkeminen tuollaiseen pussiin osoittautui ahtamiseksi. Hieman suuremmilla pusseilla olisi saatu aikaan näyttävämpiä paketteja. Tasaisempia paketteja olisi myös mukavampi tunkea jääkaappiin ja pakastimeen. Ensi kerralla tiedämme tilanteen ja ehkä osaamme varautua työhön paremmin.

Pakkausrupeaman aikana saimme suunnatonta itsehillintää osoitettua niin paljon, että vain yhden makkaran maistelimme kokeeksi. Hyväähän se oli. Kotiin tuomisena olikin sitten melkoinen makkaravuori. Nyt on pakastin ihmeissään, kun se yrittää saada makkaraa jäätymään. Osan sentään jätin vielä jääkaappiinkin, ettei pakastin joudu liian koville. Todennäköisesti osa ei edes pääse pakkaseen saakka, vaan joutuu parempiin suihin jo viikonlopun aikana. Tässä varmaankin joutuu aloittamaan grillikauden tänä vuonna tavallistakin aiemmin.

Summa summarum, eipä tarvinne tulevana kesänä paljoakaan grillimakkaroita ostella.