Kategoria: Jaarittelua

Sitaatti

Päivän sotaisa sitaatti löytyy Conn Igguldenin Tasankojen Susi-kirjasta, josta viimeksi kirjoitin:

Suurin ilo, jonka mies voi kokea, on kukistaa vihollisensa ja häätää heidät altaan. Ratsastaa heidän hevosillaan ja riistää heidän omaisuutensa, nähdä heille rakkaiden kasvoilla kyyneliä kuin kastehelmiä ja rutistaa heidän vaimonsa ja tyttärensä syliinsä.
– Tsingis-kaani

Ei voi muuta todeta, kuin että karski kaveri tuo kaani, vaikka ei kai sitä muuten maailmaa vallattaisi. Muinaiset roomalaiset olisivat varmaan todenneet: ”O tempora, o mores”, jos olisivat vielä olleet voimissaan.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuosi vaihtui. Hieman ennen vuodenvaihdetta sain kirjata itselleni uuden ikävuoden. Voin sanoa olevani 60-luvun lapsia, elinhän sentään kokonaista kolme päivää tuota vuosikymmentä. Tänä vuonna tulee siis jo 40 vuotta täyteen.

Tähän vuodenvaihteen aikaan näyttäisi myös osuneen talven alkaminen. Ainakin pakkanen on saapunut ja eilen satoi myös lunta. Nyt on maa valkoinen, vihdoinkin.
Juhlan kunniaksi otin päivällä kuvan tontillamme olevasta vesakosta.

 

Peuroja livenä ja virtuaalisena

Myöhäiseksi jäi tämän kauden peurasaaliin avaus, mutta eilen vihdoin onnistuin. Jokusen tunnin ehdin palella kopissa, pakkasta kun oli ihan riittävästi. Mittaria en katsonut, mutta kuvittelisin elohopean jääneen 10 pakkasasteen alapuolelle. Hämärä alkoi jo laskeutua, kun viisi peuraa hipsi etusektoriini. Tuota porukkaa verotin yhdellä. Olisin voinut toisenkin ampua, muut kun jäivät keskelle peltoa hämmästelemään tapahtunutta. Ajattelin kuitenkin jatkaa metsästystä toisella kerralla. Ei tainnut se yksi peura tajuta seisseensä melkoisen tovin keskellä tähtäinristikkoa. Käytin valtaani tällä kertaa sen osalta elämän puolesta ja jätin sen toistaiseksi juoksentelemaan. Unohdin kyllä kokonaan taas sen yhden psykologin, jonka mielestä me metsästäjät olemme raivohulluja tappajia. Ehkä siis olisi pitänyt ampua ne kaikki peurat samaan kasaan. Virheitä sattuu itsekullekin.

Sain joululahjaksi rakkaalta vaimoltani tietokonepelin: Deer hunter – the 2005 season. Nimensä mukaisesti siinä metsästetään – yllätys yllätys – peuroja. Olen viettänyt sen parissa useammankin tunnin ja saanut saaliiksi melkoisen määrän virtuaalipeuroja. Siinä pelissä viehättää hienosti tehty grafiikka. Varsinkin eläimet on tehty varsin hyvin, ne jopa välillä raaputtavat takajalallaan korvan taustaa, aivan kuin oikeat. Ainoastaan pelin metsäkauris on hieman aneeminen ainakin sarvien osalta. Oikealla kauriilla kun on melkolailla kauniit sarvet. Tosin niiden mallintaminen kunnolla voisi olla valtava haaste – niin ohjelmalle kuin näytönohjaimellekin. Mielenkiintoinen peli kuitenkin on – ainakin näin metsästäjälle.

Joulua odotellessa

En nähtävästi ole saanut itseäni aktivoitua kirjoittamaan. Pitänee miettiä jonkinlaista uudenvuodenlupausta tai jotain.

Joulu on tulossa nopeammin kuin uskoisikaan. Minulla on vielä yksi työpäivä ennen ansaittua vapaata. Joululomani onkin hieman pidempi, olen viikon lomallakin vuoden vaihtuessa. Olenkin taas loman tarpeessa.

Jouluvalmistelut ovat hyvässä vaiheessa. Jääkaappi on täytetty Jouluksi tarkoitetuilla tarpeilla. Meillä ei syödä ”perinteistä” Jouluruokaa. Kalkkunarulla on, mutta lisukkeet eivät ole standardisuomalaisen jouluapetta. Ei ole kinkkua, rosollia eikä laatikoita. Eikä kyllä tarvitsekaan, sain niitäkin riittävästi taannoin työpaikan pikkujouluissa. Olemme rakkaan vaimoni kanssa kehittäneet itsemme näköisen juhlapöydän Jouluksi ja hyvä niin.

Tarvittavat lahjat on hankittu ja paketoitu. Eilen hain kuusenkin jo autotalliin kuivumaan. Se hyvä puoli on maalla asumisessa, että joulukuusia kasvaa omalla tontilla. Eipä ole monenakaan vuonna tarvinnut kuusta ostaa täällä asuessamme.

Einsteinin mukaan kaikki on suhteellista. Olen samaa mieltä ainakin ajan suhteen. Tuntuu siltä kuin olisi vasta muutama päivä kesästä. Mahtaako johtua iän karttumisesta vai mistä, kun aika tahtoo rientää turhankin nopeasti. Aina joskus muistuu mieleen lapsuuden päivät, jolloin aika riensi vain kesäisin. Syksyllä ja keväällä aika suorastaan mateli. Koulussa Joulun tai kesän odotus oli välillä yhtä tuskaa, tuntui ettei niitä koskaan tule. Nykyisin taas tuntuu ettei Joulun ja Juhannuksen välillä ole montaakaan päivää. Keväällä on tietysti Pääsiäinen, mutta syksyllä ei sitäkään.

Pian pääsee rauhoittumaan.

Oikein Rauhallista Joulua lukijoilleni (molemmille)

Paniikkia

Vietimmerakkaan vaimoni kanssa eilen kulttuuripitoisen keskiviikkoillan käväisemällä Turun kaupunginteatterin Sopukassa näytelmää katsomassa. Mika Myllyahon kirjoittamaPaniikki antoi enemmän kuin etukäteen kuvittelinkaan. Tosin lukaisin näytelmän esittelyn vain pikaisesti lippuja varatessani jokunen viikko sitten, joten kovin syvällistä ennakkoluuloa minulla ei ollut.

Paniikki käsittelee hauskasti ja elävästi kolmen miehen ongelmia ja suhtautumista niihin. Miehet ovat periaatteessa kovin erilaisia: Max – graafinen suunnittelija, Leo – insinööri ja Joni – television törkyohjelman juontaja. Joni ja Max ovat veljeksiä ja Leo on heidän lapsuudenkaverinsa, koulussa ja partiossa on tehty yhteistä historiaa. Koko näytelmä sijoittuu Maxin asuntoon.

Alussa Leo ilmestyy Maxin oven taakse aamuyöllä hirvittävässä kaatokännissä. Max yrittää saada miehen poistumaan, jotta saisi nukuttua. Leo kuitenkin nukahtaa lattialle, mikä saa Maxin luovuttamaan. Aamulla Leo saa krapulassa kerrottua olleensa lähdössä työmatkalle Berliiniin, kun lentoasemalla tuli ”pakokauhu”. Hän siis hakeutui baarin kautta Maxin luokse. Kotiinkaan ei voinut mennä puolison, Marin, kehotettua miestä hieman miettimään elämäänsä. Leo on siis henkilökohtaisessa kriisissä, jossa Max ja osaltaan Jonikin suostuvat auttamaan. Tämän ongelmavyyhdin purkamisen aikana selviää, ettei Leo ehkä olekaan kolmikosta ainoa, jolla on ongelmia.

Vakavasta aiheestaan huolimatta piti välillä kuivailla silmiä. Nauratti nimittäin ajoittain aivan tosissaan. Minusta näyttelijät onnistuivat todella hyvin. Ei tullut tunnetta näyttelijöistä, vaan että todellakin ihan oikeat Joni, Leo ja Max olivat edessämme.

Pidän Sopukan kaltaisesta pienestä ja intiimistä näyttämöstä. Lavastaja joutuu koville pienessä tilassa. Hyvin pienellä rekvisiitalla oli kuitenkin onnistuttu luomaan elävä huone, keittokomero ja näytelmälle tärkeäksi osoittautunut kylpyhuone. Kylpyhuoneen seinänä käytetty lasi toimi hyvin, välillä se oli peili ja kylpyhuoneen ollessa valaistu se oli ikkuna. Myös suuri taulutelevisio oli merkityksellinen osa lavastusta. Viherkasvi, pari tuolia, sohva, pari suurta tyynyä ja pieni baarikeittiö täydensivät huoneen. Hyvällä valaistuksella tällainen kokoonpano saatiin ilmeikkääksi ja monipuoliseksi.

Minimalistisella kalustuksella saadaan huomio kiinnittymään enemmän näyttelijöihin. Viime vuonna Tampereella katsomassamme Fundamentalisti-näytelmässä kalustukseen kuului tuoli, sohva ja puhujalava. Ja uskomatonta kyllä – se toimi hienosti kahden näyttelijän esityksessä. Toki valaistuksen onnistuminen osaltaan toi silloinkin lisää ulottuvuutta.

Ensi vuonna Turun ohjelmistoon tulee saman kirjoittajan ”tunne-trilogian” toinen osa,Kaaos, joka kertoo kolmen naisen elosta. Saattaa siis tulla eteen toinenkin kulttuuri-ilta ennen kesän saapumista.

Sunnuntai

On mukavaa viettää taas vaihteeksi viikonloppua kotona. Vaikka nautinkin metsässä kulkemisesta ja sen sellaisesta, niin koti on silti aina koti. Vaihtelua se on sekin, ettei tarvitse tehdä juuri mitään.

Olen viihdyttänyt itseäni kirjastosta lainatuilla Asterix-sarjakuvilla. On hauskaa todeta, miten yllättävän paljon sitä muistaa lapsena luetuista asioista. Toki näin vanhemmalla iällä sarjakuvaa lukee hieman eri tavalla kuin lapsena, mutta viihdyttävää se on kuitenkin. Tosin on hieman noloa kirjastossa notkua sarjakuvahyllyn vieressä, kun polvenkorkuiset tulevat samoja opuksia ihmettelemään. Enpä kuitenkaan siitä välitä.

Vakavampaakin asiaa olen toki hieman yrittänyt lueskella. Jokin aika sitten luin Ian McEwanin kirjoittamat kirjat Rannalla ja Lauantai. Ihan kiintoisaa luettavaa nuokin olivat. Tällä hetkellä työn alla on Karin Ehrnroothin isästään kirjoittama kirja. Ehkä kirjoitan siitä pari sanaa, kunhan pääsen loppuun.

Tilannetiedotus

Nyt aion kirjoittaa muutaman viimepäivän tapahtumista, joilla ei tosin ole maailmanlaajuista merkitystä. Tuskin edes maanlaajuista. Omassa mikrokosmoksessani ne tosin ovat olleet ajankäyttöä lähes parhaimmillaan.

Lauantaina vietin päivän metsässä. Meillä oli vielä naapuriseuran kanssa yhteisjahti. Eräs ajomies pääsi näkemään hirven, mutta kukaan ei saanut ammutuksi mitään. Itse näin passissa seistessäni vain pari peuraa. Ajomiehenä näin jäniksen. Hetken aikaa seurailin myös ilveksen jälkiä, kun ne sattuivat ajomme suuntaan kulkemaan. Jahdin päätyttyä menin vielä peurapassiin. Koeajoin valmistamaani kyttäysjakkaraa. (Sain kaverilta hyvän puolivalmisteen, jonka sitten viimeistelin.) Jakkaralla istutaan parin metrin korkeudessa puuta vasten. Hyvin tuntui toimivan, vaikken peuroista nähnyt vilahdustakaan. Kelillä saattoi olla vaikutusta. Syksyn ensimmäisiä pakkasia ja lumi vasta satanut. Jotkut sanovat etteivät peurat tahdo sellaisella ilmalla paljon liikuskella. Jossain päin kuitenkin kuului laukaus tai pari, joten ehkä joku muu pääsi peuran kanssa lähikontaktiin. Sellaista on metsästys, joskus tulee saalista toisinaan taas ei.

Sunnuntain vietin hyödyllisesti. Nukuin lähes koko päivän. Oli ilmeisesti hieman kertynyttä univelkaa. Olisi ollut mahdollista lähteä myös hirvimetsälle, mutta tällä kertaa jäi väliin.

Maanantaina oli vapaapäivä. Vietin sen hyödyllisesti nukkumalla puoleen päivään. Ilmeisesti oli vieläkin univelkaa. Herättyäni lähdimme rakkaan vaimoni kanssa käymään Raisiossa Myllyssä ostoksilla. Palattuamme totesin lunta olevan pihassa niin paljon, että auton pohja oli jättänyt jäljet ajoreitille. Siispä kola käteen ja ulos heilumaan. Pari tuntia vietinkin taas rattoisasti lunta lykkiessä. Joku joskus kysyi, miksen ole pyytänyt jotakuta lähistön traktorin omistajaa apuun lumen siirtämisessä. Minulla on yleensä vastaus valmiina. Kuntoni ei parane, jos katselen keittiön ikkunasta pullaa mussuttaen, kun piha puhdistuu. Otan siis lumityöt kuntoilun kannalta. Hyvin siinä hiki tuleekin, varsinkin kun lumi on niin kosteaa kuin se taas oli.

Tänään tiistaina olin taas töissä, ei siitä sen enempää. Kotiin päästyäni rakas vaimoni oli valmistanut ruokaa, varsin maistuvaa kuten yleensä. Aterioinnin jälkeen siirryin taas puutöiden ihmeelliseen maailmaan. Tänään höyläsin hieman koivulautaa ja liimasin ne levyksi. Tarkoituksena olisi valmistaa siitä hirvensarville taustalevy. Katsotaan mitä siitä sitten lopulta tulee. Saatuani levyn liimaukseen teroitin muutamia taltoistani koulun hyvälläTormek-tahkolla. Sen jälkeen jatkoin talttalaatikkoni viimeistelyä. Siis sen josta taisin viikko sitten kirjoittaakin. Tekemäni taustalevyn puu on muuten samaa koivua, kuin tuo laatikko. Tai siis samanlaista alkuperää, en voi olla varma onko puu sama. Siis lapsuudenkodin maisemista. Puu on siis kasvanut vain muutaman kilometrin päässä hirven kohtaloksi koituneesta metsästä.

Puutöistä kotiuduttuani avasin tietokoneeni ja lopun voitte ehkä arvatakin.

En voinut mieltäni malttaa…

Suoritin tänään veriteon. Ammuin hirven. Kyseinen otus oli ensimmäinen lajissaan metsästysurallani, peuroja olen saanut aiemmin. Nuorella uroshirvellä oli 4 piikkiset hankosarvet. Olen tyytyväinen, kun sain otuksen yhdellä laukauksella. Vaikea kai se on juoksennella, kun keuhkoissa on ylimääräinen reikä.

Jos söpöjä ja viattomia eläimiä ei saa ampua, niin hirvi ei mielestäni ainakaan kuulu sellaisiin. Hirvet kiusaavat metsän kasvua katkomalla ja syömällä puiden latvuksia. Ne myös juoksentelevat autoilijoiden alle. Siis syyllisiä, eivätkä viattomia. Eikä ainakaan söpöjä, vaan jotain aivan muuta.

Hirviporukkamme on nyt saanut syksyn urakan lähes päätökseen. Ensi lauantaina vielä käymme naapuriseuran kanssa yhteisjahdissa, mutta meille määritelty hirvikiintiö on käsittääkseni täynnä. Mahdollisesti ammuttavat hirvet menevät yhteislupa-alueen kiintiöstä.

Hirvijahdin päätyttyä istuskelin muutaman tunnin pellon reunassa peuroja odotellen. Eräs varsin suuri peurapukki kävi minut katsastamassa n. 7 metrin etäisyydeltä. Mahdoinko haista pahalle, vai mistä johtui pukin pikainen poistuminen molemminpuolisen pikaisen tuijotuksen jälkeen. Tähtäinristikko seurasi kyllä pomppukonetta, mutta en saanut sopivaa tilaisuutta toiselle veriteolle tänään. Jos olisin yhtään saaliinhimoisempi, niin olisin saattanut yrittää. Pyrin kuitenkin eettiseen metsästykseen varmojen laukausten avulla.

Naaraspeurakaan ei tänään joutunut surman suuhun, vaikka kävikin parin kaverinsa kanssa minua tuijottelemassa. Peurojen vähennys ei siis ole vielä osaltani alkanut tällä kaudella. Ehkä sitten ensi kerralla.

Täällä taas…

Kirjoitanpa taas jotakin pitkästä aikaa. Edellisestä kirjoituksestani onkin näköjään jo likimain kaksi kuukautta. Toivottavasti molemmat aktiiviset lukijani eivät ole kyllästyneet odottamaan.

Aikani on vierähtänyt jonnekin. Pääasiassa olen ollut liian väsynyt (laiska) kirjoittamaan. Olen ollut liian väsynyt (laiska) tekemään ylipäätään mitään viime aikoina. Olen jopa vähentänyt tietokoneen ääressä istumista muutenkin. Hämmästyttävintä on se, että muutamina päivinä on jäänyt kokonaan väliin kotona tietokoneen avaaminen. Ehkä näin kymmenen toimistotyövuoden jälkeen sitä kaipaa jotain muutakin työpäivän päätteeksi. Töissä kun saa istua koneen ääressä ihan riittävästi.

Hirvimetsällä

Mieleni virkistämiseksi olen viikonloppuisin käynyt hirvimetsällä lokakuun puolivälistä saakka. On mielenkiintoista, miten yhden viikonlopun aikana mieli virkistyy kuin olisi ollut viikon lomalla. Rakas vaimoni hämmästeli sitä etteikö työasiat voisi unohtua kotonakin. Voisihan ne, mutta täällä on kuitenkin liian paljon asioita, jotka muistuttavat työasioista. Kuten esimerkiksi tämäkin tietokone, jota näppäimistön välityksellä yritän saada taltioimaan pienen pieniä ajatuksiani. Koko päivän (tai kahden peräkkäisen) ulkoilulla on siis uskomaton vaikutus. Olen kävellyt pitkin metsiä ja istunut passissa niin aurinkoisella kuin sateisella ja tuulisellakin säällä. Toisinaan olo on ollut mitä mainioin, välillä olen ollut kuin uitettu koira, sitten taas hiestä märkä, Kuitenkin mieleni tekee aina vain lähteä, eikä jäädä kotiin makoilemaan.

Olen mietiskellyt erään psykologin taannoista lausahdusta, ettei metsästäminen ole normaali harrastus. Mikähän mahtaa olla normaalia? Onko normaalia vaikkapa sitkeästi kommunistina esiintyminen, vaikka kommunismin on jo todettu kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Metsästäminen on sentään huomattavasti vanhempaa perua, kuin esimerkiksi psykologian harrastaminen. Oho, eksyinpä taas aiheesta.

Hirvimetsällä passissa ollessani olen tänä syksynä nähnyt hirven vain kerran. Heti ensimmäisenä viikonloppuna. Jätin kuitenkin tuon otuksen vielä kulkemaan, koska en mielestäni saanut riittävän esteetöntä ampuma-alaa. Koko ajan hirven ja minun välissä oli enemmän tai vähemmän oksia ja muuta risukkoa. Näin siis otuksen hyvin, mutta vastoin psykologin odotuksia ja ”tappajanvaistoani” en siis asettani laukaissut. Mieluummin ammun sellaisen laukauksen, jolla eläin saa mahdollisimman kivuttoman lopun.

Ajomiehenä olen päässyt hirviä näkemään enemmänkin. Meillä ei kuitenkaan ajomiehillä (onneksi) ole aseita, joten en ole vielä hirveä saanut kaadetuksi. Eikä se minulle olekaan ainoa metsästyksen tavoite. Toki saalis on mukavaa, mutta vielä mukavampaa on luonnossa liikkuminen ja odottamisen viehätys sekä mahdollisen saaliseläimen näkymisen aiheuttama adrenaliiniruiske.

Peurametsällä

Peuraakin olen muutaman kerran koettanut kyttäillä. Olen etsiytynyt lapsuudenkotini peltojen reunoille istuskelemaan ja odottelemaan. Erään kerran jo tähtäilinkin peuraa, mutta kävi sama juttu kuin mainitsemani hirven kanssa – oli risuja edessä. En siis ole vielä saanut tuoretta peuranlihaa tänä syksynä. Tuosta mainitsemastani adrenaliiniruiskeesta vielä hyvä esimerkki. Istuessani kuusen juurella pellon laidalla alkoi jo hieman vilu ilmoitella itsestään. Eikä sinänsä mikään ihme, olinhan kävellyt muutaman kilometrin hirviajossa vähän aikaisemmin, enkä ollut vaihtanut vaatteita. Iholla oli siis vielä hieman hikeä, hyvästä alusasusta huolimatta. Parin tunnin paikallaan istuminen ei tunnetusti ainakaan lisää lämpöä, kuten ei kohtuullinen tuulikaan. Ensimmäiset vilunväreeni olivat siis jo saapuneet, kun näin hahmon vilahtavan metsän reunassa pellon toisella puolen. Kun sitten ensimmäinen peura hyppäsi pellolle, oli viluinen oloni tipotiessään. Tilalle tuli kohtuullinen pulssin kiihtyminen, kuten aina saaliseläimen nähdessäni metsästystilanteessa. Vilu ei enää tullut takaisin, vaikka odottelin melko pitkään peurojen siirtyvän sopivasti ampumapaikalle. Kuitenkin kävi niin kuin usein metsästäessä käy – jostain syystä ei sopivaa ampumapaikkaa tule. Jäi siis se peurakin vielä henkiin.

Näin saman peurakolmikon vielä viime lauantainakin, mutta silloin taas olin vasta siirtymässä kyttäyspaikkaan. Kivääri oli pussissa selässäni ja käsissä omenalaatikko. Siinä kun sitten toisiamme tiirailimme vajaan sadan metrin etäisyydeltä, mietiskelin olisiko mahdollisuuksia saada jotenkin ase selästä, ladattua ja vielä ammuttuakin. Peurat kuitenkin päättivät puolestani ja nostivat häntänsä pystyyn ja muutamalla loikalla siirtyivät metsän suojaan. Eivät tulleet enää samana iltana takaisin.

Luonto-ohjelmaa livenä

Passissa istuessa on mukavaa tarkkailla luontoa. Monesti hiljaa paikalla istuessa näkee paljon erilaisia lintuja. Olenkin tänä syksynä bongaillut käpytikkoja, palokärkiä, pyitä, teeriä ja metsoja. Taisinpa kerran nähdä vihertikankin. Siitä en kuitenkaan ole aivan varma, sillä matkaa oli aika paljon, eikä lintu ollut pitkään näkyvissä. Korppeja tietysti näkee aina, joten ei niistä sen enempää. Viime sunnuntaina aamun ensimmäisessä passissa lenteli ympärilläni puusta puuhun pikkulintuparvi, jossa oli ainakin hippiäisiä ja tiasia. Muistaakseni enimmäkseen hömötiaisia. Joitakin haukkoja olen myös päässyt ihastelemaan. Vieläpä eräänä iltana peurapassissa ylitseni lehahti pöllö – aivan siinä hämärän rajamailla. Koosta ja lapsuudenmuistoistax päätelleen kyseessä oli helmipöllö.

Istuessani erään pellon laidassa taas kuusen juurella, havaitsin liikettä heinän seassa. Hetken kuluttua oli kaksi pitkää korvaa pystyssä siinä vihreän joukossa. Rusakko siellä liikuskeli. Välillä se nosteli korviaan ja kuunteli (ei minun suuntaani, vaan päinvastaiseen). Sitten se jossain vaiheessa lähti pois. Joku kysyi seuraavana päivänä miksen ottanut siitä itselleni paistia. Vastasin olleeni peuraa kyttäämässä, enkä jänistä. Pyrin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Enhän ammu hirvipassissa peurojakaan, vaikka niitä näkyykin jatkuvasti.

Kerran hämärän jo laskiessa näin myös lepakon vielä lokakuussa lentelevän. Mielestäni se oli myöhään liikkeellä. Olen aina kuvitellut, että lepakot menisivät aiemmin talviunille. Noinkohan niitäkin kiusaa tämä paljon puhuttu ilmastonmuutos?

xlapsuudessani kuuntelin samoilla sijoilla usein iltaisin helmipöllön puputtavaa viheltelyä, eli siis ainakin silloin niitä oli siellä. Todennäköisesti siis niitä on vieläkin.

Laiskiaisen elämää

Olisipa mukavaa olla laiskiainen. Ei olisi koskaan kiire minnekään. Tai vaikka olisi, niin vauhti ei silti päätä huimaisi.

Nykymenolla joskus tuntuu siltä, etten taas saa mitään aikaiseksi. Kovasti olisi kyllä tekemistä, mutta jostain kumman syystä kaikki jää tekemättä. Pitää varmaan ottaa itseä niskasta, heti huomenna 😉

Otsikosta huolimatta en elä laiskiaisen elämää – elän muuten vain laiskana. Yritän kirjoittaa tännekin taas jossain vaiheessa, ettei unohdu tämäkin homma.